Äänisen rannoille & Laatokan ympäri osa 2

Päivä 2:

Edellisen päivän rasitukset näkyvät ja heräämme vasta kello 8 paikkeilla. Olo on kuin uudestisyntyneellä. Ensi töiksemme riennämme hotelli Pohjolaan aamupalalle. 250 ruplalla, eli senhetkisen kurssin mukaan 4,2 eurolla, saa hyvän ja maittavan startin päivään. Voimaannuttuamme etsimme Karjalan Sanomien toimituksen. Karjalan Sanomat on kerran viikossa ilmestyvä suomenkielinen sanomalehti, joka julkaisee uutisia Karjalan tasavallan alueelta.

Karjalan kieli on uhanalainen kieli. Alati venäläistyvässä Karjalassa vuoden 2010 laskennassa  kieltä taitoi enää reilu 25000 karjalaista. Suomessa tilanne ei ole sen hääppöisempi. Karjalaa puhuvia on laskettu olevan vain 5000, mutta kielen ymmärtäjiä peräti 20 000. Siksi on hienoa, että on olemassa aktiivisia toimijoita kuten Karjalan Sanomat, jotka ei vain pidä yllä kieltä, mutta samalla myös katoavaa kulttuuria ja sen perinteitä. Toimituksesta Marko ostaa kirjallisuutta kuten karjalankielisen Kalevalan, Karjalan Sanomien vanhoja numeroita sekä lastenlehtiä. Henkilökunta on ystävällistä ja puhuu suomea.

Kulttuuripläjäyksen jälkeen päästään jälleen kohteiden makuun aamupäivällä syrjäisellä teollisuusalueella, jossa vaikuttaa olevan monenmoista ihmeteltävää. Jo kauempaa näkyy 10-kerroksinen toimistotalon rohjo, joka on selkeästi rikottu ja hylätty. Tällöin syntyy välittömästi tarve saavuttaa sen ylimmät kerrokset. Ajamme auton parkkiin viereisen tehtaan parkkipaikalle. Pian painelin hullun kiilto silmissäni pitkin tukevannäköisiä, mutta kaiteettomia rappusia. Kerros kerrokselta maisemat hulppeutuvat. Marko puuskuttaa muutaman kerroksen perässä. Katolle pääsee kuin pääseekin. Upeat näkymät avautuvat teollisuusalueen ylle, jossa näkyy muutamia tehtaanraunioita. Myös Ääninen ja Petroskoi näkyvät kauempana. Näkymät saavat minut ekstaasiin. Tuskin pysyn paikallani vaan hurmiossa kiertelen ja yritän bongailla raunioita allamme näkyvästä maisemasta. Siinä on Markollakin on hymy herkässä.

Ruostetta ja rappiota tihkuva teollisuusalue. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Näkymät houkuttelevat.

Korkea toimistotalo on totaalisen hylätty.

Kaiteiden puuttumista lukuunottamatta raput ovat käyttökelpoisia.

Tyhjiä ja rikottuja toimistohuoneita.

Ylhäällä suu vääntyy onnelliseen virneeseen. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Tyhjillään oleva tehtaan kolossi, jonka osassa oli jotain toimintaa.

Aikamme korkealla puhaltavista, raikkaista tuulista nautittuamme ja maisemia ihailtuamme Marko sai sellaisen neronleimauksen, ettei paremmasta väliä. Herkkämielisempien kannattaa kuitenkin tässä välissä siirtyä seuraavaan kappalejakoon, sillä Markolla on iso hätä ja helpotus toteutetaan ennennäkemättömällä tavalla. Itse yleensä pyrin hoitamaan tarpeeni kahviloiden ja ravintoloiden yhteydessä, mutta Markolla aika ja paikka ei tunnu kyselevän lupia. Matkaa lähimpään saniteettitilaan lienee liiaksi tällä kertaa, mutta ylimmässä kerroksessa on reikä, jonka päällä hissikoneisto on sijainnut. Tuosta samaisesta reiästä Marko aikoo tarpeettoman tavaran suoltaa ja sekös meitä huvittaa. Marko mittailee, kun samalla siirryn kauemmaksi antaakseni työskentelyrauhan. Sinnehän se kikkare sitten lumpsahti. Peräti 11 kerrosta alas maantason alapuolella olevan vetisen hissikuilun pohjalle. Tempaus sai meidät hykertelemään pikkupoikamaisesti ja hilpeissä tunnelmissa palasimme alas. Tempaus jaksoi huvittaa vielä pitkään, kun huumori matkoillamme harvoin kohosi tuota ylevämmälle tasolle.

Marko tiirailee ja arvioi tulevaa suoritustaan hissikuilun reiästä.

Video: Kerrostalon katolla

Köröttelimme kuoppaista tietä syvemmälle teollisuusalueelle, jossa vaikutti olevan paljon potentiaalista tutkittavaa. Ei aikaakaan, kun saavuimme ratapihalle, jossa lepäsi huonokuntoisia junanvaunuja, joista pari oli palanut. Niiden takana puolestaan kohosi rauniotehdas. Yhdessä ne muodostivat näyn, joka oli jokaisen urbaanin löytöretkeilijän märkä päiväuni. Itse kävin jo ylikierroksilla. Suuni tuotti hallitsemattomia lauseita, sekalaista löpinää, josta en itsekään ottanut tolkkua. Tehdas itsessään ei kuitenkaan ollut häävi. Suuri tyhjennetty halli, jonka rappukäytävässä osa kerroksista oli haperuuttaan tullut alas.

Niin rapsakkaa, niin rapsakkaa, pirulauta!

Rapean kuoren alla lähes ontto sisus.

Palasimme pienen kävelykierroksen jälkeen autolle, mutta alueen ihmeet eivät jääneet vielä tähän. Toisella laidalla sijaitsi vielä kolmas jokaisen rappiovalokuvaajan unelmakohde. Kauniisti rauhassa ränsistymään päässyt vanha tehtaanraato. Tehdas on näennäisesti helposti lähestyttävissä, mutta molemmin puolin sijaitsee pieni parakki, jossa vartija päivystää ympäri vuorokauden.

Toinen heistä vaikutti ylen innokkaalta, kun ajoimme viereisen tien laitaan kuvaamaan. Tupakka sauhusi puomin molemmin puolin, kun verkkahousuihin sonnustautunut ystävälliseksi osoittautunut kaveri tepasteli lähemmäs kertomaan paikasta. Hän kertoi, että tehtaalla oli valmistettu keramsiittia, mutta paikka oli ollut suljettuna jo 15 vuotta ja kunto sen mukainen. Sisään ei olisi asiaa. Jutustelu vaikutti soljuvan aiheesta toiseen. Marko tulkkasi kuinka mies valitti, että tehtaita suljetaan samaan tahtiin kuin 15 vuotta sitten. Oikeassa hän ilmeisesti olikin. Petroskoissa oli moni suuri tehdas nyt kylmillään.

Alueen komeimmin rapistunut tehdas.

Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Lisää tehtaanraunioita oli luvassa taaempana kapean hiekkatien varrella. Aikamme köröteltyämme ja pari hankalampaa ojaa ylitettyämme tie kävi lopulta henkilöautolle ajokelvottomaksi. Palasimme ja kiersimme toista kautta parille karttaan merkitylle kohteelle. Toinen niistä oli keskeneräinen paloasema. Saapuessamme paikalle oli sen alakerros kuitenkin otettu johonkin käyttöön. Taaempana suuri puolikäyttöinen tehdasalue puolestaan sai jäädä odottelemaan parempia aikoja, sillä nyt oli aika jättää Petroskoi. 

Ennen poistumistamme poikkesimme vielä pääkadun varrella Markon suosikkikahvila Kivachissa (Кивач) syömässä, joka on nimetty lähellä sijaitsevien Kivatsun koskien mukaan. Siellä on ilmainen Wi-Fi, jota Marko hyödyntää videoiden lataamiseksi Internettiin. Markon hartaasta toiveesta johtuen tilaan odotellessani kaljakeiton, joka koostuu kotikaljasta, lihasta ja juureksista. Keitto ei helli makunystyröitä, mutta syön sen mukisematta. Onhan tuo yksi venäläisen keittiön erikoisimpia ruokia.

Petroskoi jäi taakse. Suunta oli nyt pohjoiseen, ensin Kontupohjaa ja sitten Karhumäkeä kohden. Reilun 50 kilometrin matkalla sää osoitti jälleen arvaamattomuuttaan. Matka valtatiellä kului joutuisasti. Kontupohjaan saapuessamme, kello 14:n paikkeilla, meitä kuitenkin tervehti aurinko.

Reittisuunnitelma Petroskoista pohjoiseen.

Pietari-Murmansk-valtatien halkoma, sateen kastelema karjalaiskylä.

Kontupohja (ven. Кондопога, Kondopoga) on reilun 30 000 asukkaan kaupunki Äänisen länsirannalla, jossa maasto on vaihtelevaa. Petroskoin tapaan kyseessä on siistin ja hyvinvoivan oloinen keskus, jossa jättimäiset tehtaat tarjoavat yhä työtä paikallisille asukkaille. Keskustassa etukäteen selvitetyt, muutama harva ja hylätty kohde on hyvin levytetty. Porhallamme niiden ohi laitakaupungille, jossa teollisuuspainotteinen päivämme saa jatkumoa.

Kontupohja on suurten kontrastien kaupunki.

Heti keskustan ulkopuolella suuri teollisuusalue salpaa hengen. Innostus on suunnatonta, kun yritämme luovia reittiämme alueen sisäpuolelle. Intoamme ihmettelee myös alkoholisoitunut kulkuri, jolle Marko heittää muutaman ruplan päästäkseen hänestä eroon. Varsinainen joutoalue kuitenkin vaikuttaa olevan uudelleen käyttöön otettujen rakennusten takana. Tilanne alkaa näyttää epätoivoiselta kunnes viimeinen mahdollinen tienhaara johtaa esteettömästi jonnekin alueen sisäpuolelle.

Suuret rauniotehtaat houkuttelevat. Vain reitti sinne uupuu.

Tie johtaa hylätyn sementtitehtaan pihaan, jonka katolla kiipeilee lapsia. Nyt ainakin pääsemme itse asiaan. Kalteva kuljetinputki johtaa korkean rakennelman päälle. Sitä pitkin lapset olivat kavunneet ja niin aiomme mekin. Silmämääräisen mittailun päätteeksi toteamme sen olevan tarpeeksi kestävä. Siitä huolimatta menemme yksitellen. Minä ensin. Kumpikaan meistä ei liiemmin pidä korkeuksista - ei ainakaan näin epävarmoissa olosuhteissa. Nousu on siten ahdistava. Mielessä pyörii kysymykset: kestääkö se, jos ei, niin mitä sitten käy ja kuinka paljon matkaa jäljellä. Pelko pysyy kuitenkin hallittavissa ja saavumme molemmat katolle, jossa varmuuden vuoksi asetumme lähelle kuljettimen puoleista katon reinaa, jossa kuvittelemme olevan kaikesta tukevinta. Seisomaan emmekä kiertämään koko kattoa enää rohkene. Molemmilla on kuvainnollisesti vellit housuissa.

Maisemat katolta ovat silti vertaansa vailla. Suuri teollisuusalue levittäytyy allamme. Siitä osa on jonkinasteisessa käytössä, mutta useita käyttämättömiä rakennuksia mahtuu väliin. Jossain kauempana näkyy lisää. Muutamien kuvien ja Markon videon jälkeen palaamme viivyttelemättä alas. Jännitys on saanut pulssin kiihtymään ja veren virtaamaan suonissa. Fiilis on huumaava.

Ränsistynyt sementtitehdas.

Marko jännän äärellä.

Teollisuutta ja rappiota joka puolella.

Laskeutuminen ahdistaa Markoa.

Vain sementtipölyä ja murskaa sisätiloissa.

Video: Sementtitehtaan katolla

Emme kuitenkaan tuntuneet löytävän reittiä hylätyille rakennusryppäille. Katsastamme vielä yhden epämääräisennäköisen kujan, jossa lauma raivokkaasti räyskyttäviä koiria piirittää automme. Niitä on kirjaimellisesti ainakin puoli tusinaa. Ratin takana oleva Marko saa kuitenkin auton käännettyä ja köröttelemme pois ympärillä hyörivästä koiralaumasta huolimatta. Aavistuksen pettyneinä lähdemme katsomaan lohdutuskohteita Äänisen rantaan. Vasta pari viikkoa reissun jälkeen huomaan satelliittikuvista kuinka olimme missanneet ilmiselvän reitin isoimmille tehtaanrohjoille. Google mapsista tulostamani kartat eivät olleet syynä mokaamme, vaan ennemminkin se, ettemme katsoneet niitä tarpeeksi tarkkaan. No, taas oli yksi syy lisää palata näihin maisemiin.

Lohdutuskohteena toimi karjalainen hirsikirkko, joka on uhmannut aikaa ja historian poliittisia pyörteitä vuodesta 1774 lähtien. Se on Kontupohjan tunnetuin turistinähtävyys, jonne sisäänpääsy kustansi 150 ruplaa, jonka maksoimme mielellämme siitä ilosta, että moisesta pidettiin vielä huolta maassa, joka on kirkonraunioita pullollaan. Sen läheisyydessä sijaitsi myös hylätty klubi, joka jäi vaatimattomuudessaan päivän muiden kohteiden varjoon.

Marko on pistänyt parasta päälleen. Taustalla hirsikirkko vuodelta 1774.

Rannasta löytyy myös klubirakennus.

Kontupohja oli sillä selvä. Tältä erää. Matkaa seuraavaan kaupunkiin, Karhumäkeen, tulee vähintään 100 kilometriä. Matkan ainoa pysähdys tehdään Hirvaksen tienhaaran huoltoasemalla, jossa tankataan ja nautitaan jäätelöt. Yhdeksi kohteeksi merkattu Hirvaksen autio kiitorata saa jäädä tällä kertaa väliin, sillä ilta lähenee uhkaavasti ja matkaa on vielä paljon jäljellä. Murmanskiin johtavaa tietä on hyvä ajaa. Liikennettä ei ole liiaksi, joskin siitä huolimatta muutama riskiohitus nähdään matkan varrella. Siihen olemme kuitenkin jo tottuneet ja Marko torkahtaa luottavaisin mielin apukuskin penkille.

Pitkät matkat eivät rassaa, kun on maisemia, mitä ihmetellä.

Saavumme Karhumäkeen 17:30. Karhumäki (ven. Медвежьего́рск, Medvežjegorsk) sijaitsee Äänisen pohjoispäässä. Reilun 100 kilometrin päässä Kontupohjasta. Noin 16000 asukkaan kaupunki sijaitsee metsäisten kukkuloiden ympäröimässä Poventsanlahden pohjukassa. Maisemat ovat jylhiä ja mielikuvitusta ruokkivia. Kukkuloille sijoittuvatkin meidän käyntimme suurimmat mielenkiinnon kohteet: hylätty kasarmialue ja suomalaisten Jatkosodan aikana louhimat luolat. Markon nukuttua Hirvaksen tienhaarasta asti, suunnistan itse kasarmialueen pihalle.

Karhumäki kukkuloilta nähtynä.

Mäellä sijaitseva puna-armeijan sotilasalue kasarmeineen on ollut laaja. Ajan parkkiin kellertävän kasarmin eteen, jossa Markokin havahtuu. Alueella on rauhallista. Vain vauvanrattaita työntävä isä saapuu uteliaisuuttaan juttusille. Samaan aikaan lähestyvän helikopterin pauhu katkaisee keskustelun. Armeijan vanhanmallinen kuljetushelikopteri Mi-8T nimittäin laskeutuu viereiselle kentälle. Jylinässä, tuulessa ja tärinässä on vaikea keskittyä mihinkään muuhun. Sen verran voimaa tuo laite tuottaa. Harjoituslaskun ja nousun päätteeksi kopteri pyyhältää jonnekin taivaanrantaan.

Näyttävät rakennukset ovat perin pohjin raunioituneet. Vain seinät sinnittelevät enää pystyssä. Niidenkin sietokyvyn rajat tulevat varmasti vastaan lähivuosien kuluessa. Kaikesta näkee, että tukikohtaan on joskus panostettu. Siitä kertovat muun muassa massiiviset pylväiköt erään puoliromahtaneet rakennuksen edustalla. Taaempana myös pitkät kalustohallit ovat romahduksen partaalla. Paikalle jäänyt lastaan kärryttelevä isä kertoo, että kasarmeissa asuttiin vielä vuonna 2001. Rapautuminen on siis ollut nopeaa.

Keltainen kasarmi.

Kasvillisuus on valtaamassa sisätilat.

Laskeutuva Mi-8T-kuljetushelikopteri, Marko ja paikalle saapunut isukki.

Hulppena näköistä arkkitehtuuria mäsänä.

Varikkoaluetta sivummalla.

Varsinaisena pääkohteena ovat viereiselle mäelle suomalaisten rakentamat linnoitteet ja luola, joka on huomattavasti suurempi nähtävyys jopa paikallisesti kuin aiemmin nähty sotilasalue. Metsätie kulkee mäen päälle ja yksi sen haaroista luolalle. Luolan edessä oli kolme autoa parkissa. Uteliaat venäläiset olivat paikallisia. Hetken jutustelun jälkeen näytimme heille karttojamme koskien Karhumäkeä. Hetken karttoja tarkasteltuaan he väittivät, että Karhumäen luoteispuolella oleva suurempi luolasto olisi muurattu tiilillä umpeen. Sen sijaan viereinen luola oli avoin. Minun keskityttyä pitkiin valotuksiin, Marko testaili luolan upeaa akustiikkaa. Markon innokkaat huudot kaikuivat kovempina ja mahtavempina kuin Stalinin itsenäisyspuhe Punaisella torilla.


Luolan sisäänkäynti.

Luola toimi ilmeisesti asevarastona.

Linnoitteiden luota, mäen päältä Karhumäki näkyy parhaiten.

Ennen poistumistamme Karhumäestä käymme tutkimassa kaupungin keskustaa. Sen vaikuttavin kohde on entinen Karhumäen hotelli ja Stalinin kanavan hallintorakennus, joka toimi aikoinaan myös KGB:n kuulustelukeskuksena. Alueen muutkin nähtävyydet lukeutuvat historian synkkyyksiin: vankileireihin ja sotahistoriaan. Muun muassa Stalinin suurteloituksissa Sandarmohin metsiköissä teloitettiin lähes 10000 - ellei ylikin - "kansanvihollista", jotka olivat poliittisesti epäilyttäviä tai muuten vain hatarin perustein vangittuja ihmisiä. Joukossa oli myös lähteistä riippuen satoja suomalaisia. Meidän vierailumme rajoittui kuitenkin vain pääkadun läpikulkuun.

KGB:n kuulustelukeskus.

Täälläkin muistellaan Jatkosotaa.

Panssarivaunusta kyhätty muistomerkki.

Pääsimme paluumatkalle vasta 20:30. Tavoitteena oli saavuttaa yhä pimenevän illan aikana vielä Lotinapelto Syvärin kupeessa. Matkaa Karhumäestä Lotinapeltoon kertyisi kuitenkin yli 330 kilometriä, joten pitkä siirtymä ei tauoitta onnistu. Ensimmäinen pysähdys nähdään pian Karhumäen jälkeen, jossa suositulta vaikuttava 24h-tienvarsikahvila MAЯK ja huutava nälkä saa meidät antautumaan. Saimme reissun toiseksi parhaimmat pöperöt henkilökunnalta, joka vaikutti osaavalta ja tehokkaalta.

Erämaamaisemia valtatien varrella.

Miliisit, nykyään poliisit, puuhissaan.

Matka jatkui. Ohitimme Kontupohjan ja sitten Petroskoin. Oli alkanut jo hämärtää. Marko oli istunut ratin takana koko matkan aina Karhumäestä lähtien. Itse olin aivan liian väsynyt ajamaan, joten aloimme pikkuhiljaa tiirailemaan sopivaa levähdyspaikkaa. Risteyskohta ja vanha taajama, Prääsä, vaikutti sopivalta, mutta ajaessamme pääraitin läpi totesimme sen olevan liian tiuhaan asuttu. Puolenyön tienoilla bongaamme päätien varressa, muutama kilometri Prääsästä etelään, autoilijoiden levähdyspaikan, jossa yhden rekka-auton ja Volgan matkustajat ovat samoissa aikeissa kuin mekin - vetää unta palloon.

Parkkipaikka Pietari-Murmansk-valtatien varressa.

Kylki kylkeä vasten. Öitä.

Linkit:

Äänisen rannoille & Laatokan ympäri osa 3

Idän reissut