Äänisen rannoille & Laatokan ympäri osa 1

Esipuhe:

Neljättä yhteistä reissuamme, luottokumppani Markon kanssa, oli suunniteltu jo vuoden verran. Sinä aikana reissusuunnitelma oli ehtinyt muuttua monta kertaa. Paria kuukautta aiemmin tehty Luovutettu Karjala 3, Kannaksen länsirannikolle suuntautunut viikonloppureissu, paikkasi matkakärpäsen puremaa. Todellinen road trip oli nyt kuitenkin edessäpäin. Seikkailu, joka veisi meidät idemmäs kuin kertaakaan aiemmin yhteisillä reissuillamme. Nimittäin Laatokan ympäri aina Äänisen rannoille asti. Menisimme siis kauas Itä-Karjalaan. Tarton rauhassa (1920) määritelty Suomen vanha raja jäisi siten taakse, jos kaikki menisi nappiin. Siksi myös nimesimme reissumme uudelleen. Siitä tuli Luovutettu Karjala-sarjan jatko-osan sijaan oma erillinen tarinansa, Äänisen rannoille & Laatokan ympäri.

Silti emme irtautuisi vanhasta teemasta suurestikaan. Liikkuisimme edelleen suomensukuisten kansojen asuttamalla maalla, Karjalan tasavallassa. Jos historiaa haluaa tulkita oikein sinivalkoisten lasien läpi, voidaan nämä edellä mainitut seudut tulkita myös luovutetun Karjalan piiriin. Eteniväthän suomalaisjoukot Jatkosodassa 1941 Syvärille, Petroskoihin, Kontupohjaan ja Karhumäkeen saakka. Fanaatikkojen haave Suur-Suomesta ei kuitenkaan toteutunut, vaan sieltä peräännyttiin, kun aseveljenä toiminut natsi-Saksan armeija oli alkanut heiketä ja siten Neuvostoliitto sai irroitettua voimavaroja pohjoisemmaksi aloittaen suurhyökkäyksen Suomea vastaan 1944. Jatkosodan historiallisia jäänteitä oli silti edelleen nähtävissä ja niitä lähtisimme kaiken muun ohessa ihmettelemään. Sen lisäksi Laatokan kiertääksemme, tulisimme kiertämään myös Leningradin oblastia (Leningradin piiriä) ja sivuuttamaan suurkaupunki Pietarin ulkolaitoja pitkin palataksemme Kannaksen Karjalaan ja edelleen Suomeen.

Reissun toteutumista jännitettiin taas sydän syrjällään vielä paria päivää ennen reissua. Vaimoni oli synnyttänyt kesäkuun loppupuoliskolla kauniin tyttölapsen. Reissu tuli tehdä heidän ja kahden pienen poikamme ehdoilla. Vasta varmistuttuamme, että heillä oli kaikki hyvin ja lastenhoitoapu järjestetty, lyötiin heinäkuun puoliväliin sijoittuva reissusuunnitelma lukkoon. Tämän lisäksi jännitettä kiristi uskollisen reissumobiilimme, vuoden 98 Citroën Xantian, rikkoontuminen. Vain muutamaa päivää ennen lähtöä takajousitus oli hajonnut Vienan Karjalan Kalevalassa Markon omatoimimatkalla. Siitäkin oli selvitty kuin ihmeen kaupalla Suomen puolelle kirvestä, sahaa ja muutamia lankun palasia apuna käyttäen. Se oli Markon sanoin "oikein perinteinen suomalais-urgilainen metsäremontti Kalevalan laulumailla". Ilman Markon tee-se-itse-taitoja olisi auto jäänyt rajan taakse ja reissu tekemättä. Tästä tapahtumasta ja matkamme muista hetkistä oli Marko alkanut tekemään videoita, jotka höystävät tarinaamme entuudestaan.

Video: Metsäremontti Uhtualla

1. Päivä:

Maanantai kello 00:51. Ylitimme juuri rajan Niiralassa, tankkasimme ja vaihdoimme eurot rupliin piskuisessa kaupassa. Rajan tuntumassa muutama voimakas valaisin levitti valoaan jossain korkealla rautatien yläpuolella, mutta muutoin maisema oli synkkä. Taivasta peitti tummansininen pilvimassa. Odotuksen tuntua, jännitystä oli ilmassa.

Värtsilässä venäläinen tavarajuna matkalla Suomeen.

Valaistu alue loppuu heti rajanylityspaikalta poistuttaessa.

Ajoimme Värtsilästä Sortavalaan johtavaa tietä pitkin. Alun röykkyisyyden jälkeen tie muuttuu kohtuulliseksi. Tien varsilla ei juurikaan näy hämärässä mitään. Ohitimme Pälkjärven tienhaaran ja pian Matkaselän valaistun huoltamon ja raunioituneen kansakoulun. Olimme matkanneet vain reilu parikymmentä kilometriä Venäjällä, kun seuraavan mutkan takaa avautui hätkähdyttävä näky. Kaksi autoa kolaroineena tien penkalla.

Kolari oli tapahtunut tuoreeltaan. Olimme luultavasti ensimmäiset paikalla. Kaksi miestä toisesta autosta kävelee meitä kohti. Toinen heiluttaa käsiään ja haluaa meidän pysähtyvän. Olen ohjaimissa ja hidastan. Marko avaa oven. Taaempana toisen auton kuljettaja selvittelee autonsa vaurioita. Marko neuvottelee rotevan miehen kanssa jotain venäjäksi. Toinen heistä on pitkä ja laiha mies, jonka pöhöttyneissä kasvoissa silmät tuijottivat tyhjyyteen. Molempien naama punoitti siihen malliin, että arvatenkin oli nautittu jotain miestä väkevämpää.

Totisen sananvaihdon jälkeen Marko kehoittaa ajamaan vain eteenpäin. En ymmärtänyt miksi, mutta tein työtä käskettyä. Häivyimme paikalta. Jälkikäteen kuulin, että he halusivat hinausapua. Tekomme saattoi olla ehkä selkärangaton ja se vaivasi minua. Mutta ehkä silti se oikea ratkaisu. Olisimme luultavasti auttamalla heitä aiheuttaneet vaaratilanteen päästämällä rattijuopot uudelleen liikenteeseen, pois pälkähästä. Parin mutkan perästä vastaan kiitänyt säiliörekka-auto vahvisti käsitystämme oikeasta ratkaisusta. Keskellä mutkaista tietä tapahtuva hinausoperaatio olisi saattanut tulla yllätyksenä ammattikuskillekin ja muuttanut tilanteen entistä rumemmaksi. Onneksi kenellekään ei kuitenkaan ollut käynyt mitään.

Parin kilometrin päässä tapahtumapaikasta käänsimme auton ensimmäiseltä reissultamme tutulle avolouhokselle Ruskealassa yöpyäksemme. Todellisuudessa reissumme oli alkanut jo edeltävänä päivänä. Olimme ajaneet 450 km rajalle. Nyt kello oli jo puoli kolme yöllä. Vaikka sielumme ei lepoa kaivanneetkaan, niin oli parempi levätä, kerätä voimia täällä ja jatkaa aamulla valoisan aikaan. Pimeässä ajaminen on hitaampaa ja riskialttiimpaa kuten juuri elävästi todistimme.

Marko järjestämässä roinalla kyllästettyä autoa yöpymiskuntoon.

Laaja louhosalue oli syrjäinen ja rauhallinen yöpymispaikka. Marko vaipui samalla hetkellä uneen, kun hän kellisti päänsä tyynylle Citikan takaosassa, josta olimme kaataneet penkit nurin mahtuaksemme nukkumaan vaakatasossa. Tosin polvet koukussa. Toisin oli minun laita. Olin ällistynyt ja vihainen. Kolari vaivasi edelleen mieltäni. Kai tuo rajanylityksestä johtunut yhtäkkinen kulttuurin muutos löi taas kasvoille. Pyörin levottomasti tunnin verran kunnes päätin lähteä tutkimaan louhosta tarkemmin. Ihan Markonkin vuoksi, vaikka tuskin häntä pyörimiseni häiritsikään.

Kiertelin osittain vedellä peittynyttä louhosta tunnin tai kaksi. Niin että koin auringonnousun louhintajätteestä muodostuneen "vuoren" huipulla. Samalla huomasin kuinka louhoksen vastarannalle oli retkeilijät pystyttäneet teltan. Siellä täällä näkyi järeitä betonirakennelmia toiminnan ajoilta. Lokit syöksähtelivät sitä lähempää yltäni, mitä peremmälle kävelin. Takaisin autolle palattuani torkahdin kuskin penkille, mutta heräsin kotvan kuluttua. Kello oli 6:00. En malttanut enää. Herätin Markon hienovaraisesti. Hän oli heti valmis jatkamaan eteenpäin. Olin kiitollinen aina reippaasta ja joustavasta reissukaveristani.

Aamu oli kaunis, ilma raikas. Aurinko lämmitti ja niin kutsutulla sinisellä tiellä maisemat ovat verrattomia ohjastaessani autoa kaakkoa kohden. Suuntana on Salmin kirkonkylä. Rautalahden kohdilla näemme ensimmäistä kertaa Laatokan, sen pohjoisimpia osia: Kirjavalahden ja Oravanselän. Tällä kohtaa rajavartiosto tarkasteli vastaantulevien papereita. Venäjän raja-alue ulottuu välillä hämmästyttävän laajalle kuten vuosi sitten epäonneksemme koimme Sosnovyi Boriin johtavalla tiellä. Tie kulkee muutaman kilometrin aivan rannan viertä. Samoilla seuduilla päätimme pysäyttää hetkeksi myös satelliittikuvista löytämäni raunion kohdalla. Tie sinne käy kapeaa ja huonokuntoista kärrypolkua myöten, jolla jännitimme ottaako öljypohja kosketusta vai ei. Perillä kohde paljastuu kolhoosialueeksi. Kohteena se ei ollut kummoinen, mutta tavallaan pääsimme vihdoin löytöretkeilyn makuun. Seikkailu oli nyt viimein alkanut.

Suunta kohti kaakkoa, Salmin pitäjää.

Kirjavalahti, Laatokan pohjoisin kolkka ja talonraunion savupiippu.

Rauniokolhoosit kasvattavat metsää.

Video: Kolhoosilla

Sen kauempaa kolhooseilla vetelehtimättä matka jatkuu kohti Läskelää, jonne pysähdymme aamupalan toivossa. Ravintola-hotelli on silti vielä kiinni. Sen sijaan käppäilemme tutkimassa Läskelänkoskea ja sen suomalaisia teollisuusrakennuksia.

Läskelän paperitehtaan rakennuksia on säilynyt.

Läskelästä parikymmentä kilometriä eteenpäin poikkeamme Markon hartaasta toiveesta johtuen Impilahden pitäjässä. Unelias ja maisemiltaan kaunis kylä osoittaa heräämisen merkkejä ajaessamme sen läpi. Muutoin ehkä toivottomaan työtilanteeseen toivoa tarjoaa moderni, vuonna 2003 toimintansa aloittanut Stora Enson saha, joka nykyaikaisuudessaan erottuu räikeästi muusta maisemasta. Varsinaisia rauniokohteita emme tällä suunnittelemattomalla pistolla nähneet.

Stora Enson saha Impilahdessa. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Raunioita oli kuitenkin tiedossa 30 kilometrin päässä Pitkärannassa. Noin 11000 asukkaan kaupunki on verrattain suuri ja elinvoimainen. Siellä työtä tarjoaa Suomen kaudella rakennettu saha, joka sijaitsee Pusunsaarella. Teollisuusalueen kattava aita rajoittaa sekä saareen että sen piileviin raunioihin tutustumista. Aamupalaa saimme kuitenkin suljetulla hotellilla, jonka ravintola toimii edelleen. Vaikka ravintola ei ollut vielä 10:ltä auki, koimme yllättävää palvelualttiutta saadessamme aamupalaa siitä huolimatta. Kokemusta puolestaan lannisti se, että puuroa odotimme kolmen vartin verran sitä kuitenkaan saamatta. Kuittasimme sen väärinymmärryksen piikkiin ja jatkoimme matkaa.

Jatkosodan muistomerkki Pitkärannassa.

Pusunsaaren teollisuusalue.

Valtava tehtaan luuranko jää taakse sen osoittauduttua pitkälti käytössä olevaksi.

Kieli pitkällä odottamaani Pitkärannan valtavaa, keskeneräistä tehdasta käytettiin korjauspajana, joten Pitkärannasta ei jäänyt lopulta käteen kovin mielenpainuvia kokemuksia. Sen sijaan vanha suomalainen kansakoulu ennen Salmin pitäjää saa meidät jaloittelemaan tavallista pidempään. Viimeisen parin vuoden aikana on hyväkuntoisen koulun ovet revitty auki ja ikkunat särkyneet. Mikäli rakennus ei löydä kunnostajaansa lähiaikoina on sen ennusteet selviytymisestä huonot.

Sateen kovetessa ajamme kansakoulun pihaan.

Sisätilat ovat tyhjennettyjä. Vain pääsky pitää pesää.

Lasia ja murskaa.. Rappeutumisennuste on kiihtyvä.

Rehevöityneen pihan takana köllöttelee kasa autiotaloja.

Salmin ylivoimaisesti tunnetuin ja mielenkiintoisin nähtävyys vuonna 1824 valmistunut Pyhän Nikolaoksen kirkko. Se tuhoutui sodassa, mutta sen jykevä raunio on edelleen vaikuttava. Ajaessamme pihaan kirkon pääsisäänkäynnillä notkui kolme pulipäistä miehenalkua. Yksi heistä tuli vastaan savoa murtaen. Hän opiskeli Kuopiossa ja oli nyt kesälomalla kotikonnuillaan. Kesäloma kului nauttimalla suuresta kanisterista jotain, mitä emme tarjouksesta huolimatta tohtineet maistaa. Muita aktiviteetteja kylällä nähtävästi ei ollut tarjolla, sillä punaisena helottavat naamat pullo kourassa ei vaikuttanut täällä olevan erikoinen näky. Salmin kyläraitin jälkeen bongasimme myös kolhoosialueen rauniot.

Salmin 1824 valmistunut kirkko.

Marko jututtaa kirkolla notkuvaa paikallista nuorisoa.

Hautakivet lojuvat pihalla sotkettuina spray-maalilla.

Kolhoosialue Salmissa.

Salmin itäpuolella saavuimme Manssilan vanhalle rajanylityspaikalle. Jossain tienvarressa oli vanha rajakivi, jonka tarkkaa sijaintia emme jääneet selvittämään. Luovutettu Karjala jäi siten taakse, mutta liikuimme edelleen sukulaiskansojen parissa Karjalan autonomisessa tasavallassa. Edetessämme maisema muuttui yhä lakeammaksi.

Seuraava kohteemme sijaitsi pienessä Viteleen kylässä. Itse kylä jää näkemättä, mutta sen laidalla sijaitsevan entisen lentokentän kiitoradalle löydämme tiemme pientä metsäautotietä pitkin. Kiitorataa käyttivät aikoinaan myös suomalaiset Jatkosodan aikana. Kenttää on sen verran joskus hoidettu, että pääsemme ajamaan sen päästä päähän.

Viteleen kiitoradalla näkymät olivat otolliset yhteiskuvalle.

Viimeinen katsaus Laatokalle ennen rannasta irtautumista.

Maisema lakeutuu.

Salmista päin Aunukseen ajettaessa ennen joen ylitystä näkyy sankaripatsas. Näyttävä sotamuistomerkki, jossa hopeoitu sotilas seisoo mahtipontisessa asennossa konepistooli kädessään. Valitettavasti lähempi tarkastelu tai edes pysähtyminen jää tekemättä, kun suuntaamme keskustaan etsimään muita kohteita.

Aunus on ikivanha kaupunki, jonka vajaasta 10 000 asukkaasta edelleen valtaosa on karjalaisia, vaikka väestö on pitkälle venäläistynytkin Itä-Karjalassa viimeisten vuosikymmenien aikana. Suomen itsenäistyminen ja Venäjän vallankumous nostatti osassa Aunuksen asukkaista haluja liittyä Suomeen. Vuonna 1919 käytiin niin kutsuttuja heimosotia  Aunuksessa ja sen ympäristössä, mutta Venäjän armeija kukisti vapaaehtoisista koostuneen suomalaisten retkikunnan ja aunukselaisten liittymishaaveet. Jatkosodan aikaan suomalaiset hallitsivat jälleen Aunusta ja perustivat Aunuksen radion, joka toimi rintamaradiona, kun Suomen puolelta aallot eivät enää kantaneet. Aunuksen radiosta ponnahti kuuluistuuteen muuan Pekka Tiilikainen, joka myöhemmin tunnettiin myös urheiluselostajana. Radion taloa, sen oletettua hirsikehikkoa, etsimme keskustasta sitä löytämättä. Ulos ajaessa bongasimme kuitenkin odottamattomasti vaatimattoman teollisuusrakennuksen Alavoisenjoen varressa.

Raunioitunut teollisuutta Alavoisenjoen varressa.

Ihmeteltävää ei kauaksi aikaa riittänyt.

Aunuksen seutu on idyllistä. Jokien halkomia vanhoja kyliä yhdistää heiveröisen näköiset riippusillat, joita pysähdymme välillä ihmettelemään.

Video: Aunuksen riippusillalla

Aunuksesta saavumme Pietarin ja Murmanskin väliselle valtatielle M18. Risteyksessä länsipuolelle jäävä Nurmoilan entinen lentokenttä näytti kasvavan osittain taimikkoa. Suomalaistenkin Jatkosodan aikaan käyttämän lentokentän alue jäi tarkemmin tutkimatta, sillä nyt suuntana oli pohjoinen ja Petroskoi, jonne matkaa tulisi noin 150 kilometriä. Tie on erittäin hyväkuntoinen ja sen penger laajalti parturoitu. Tie kulkee läpi muutamien pienempien ja säilyneiden karjalaiskylien läpi. Nautimme vauhdin hurmasta, vaihtelevasta säästä, joka muuttuu matkalla useaan otteeseen rankkasateesta auringon paisteeseen. Toisen ajaessa otamme vuoroin torkut.

Äänisen rannassa sijaitseva Petroskoi (ven. Петрозаво́дск, Petrozavodsk) on Karjalan tasavallan pääkaupunki ja se iskee heti suuruudellaan. Vuoden 2014 tilaston mukaan asukkaita oli reilu 270 000. Matkalla keskustaan näkyy monenmoista. Muun muassa käsittämättömän valtavia tehdasalueita, joita vastaavia ei Suomessa ole kuunaan ollut. Johdinautot eli trollikat värittävät ennestään vilkasta liikennettä. Marko on ratin takana, sillä kaupunki on hänelle entuudestaan tuttu.

Ensi havaintoja kaupunkiin ajettaessa. Raunioitunut tehdas.

Trollikat värittävät katukuvaa.

Ajamme miltei pääkadun varrelle parkkiin ja jalkaudumme. Petroskoi on siisti ja vilkas kaupunki, jossa suomalainen ei koe itseään vieraaksi. Karjalan kieli kuulostaa hassulla tavalla tutulta. Jopa suomalaista kirjoitusta voi nähdä keskustan kylteissä, sillä karjalan kielessä ei ole yhtenäistä, virallista kirjakieltä, joten kirjoitus pohjautuu suomalaiseen oikeinkirjoitukseen.

Jatkosodassa suomalaiset miehittivät Petroskoin lokakuussa 1941. Lopulta itse kaupungin valtaus kävi vaivattomasti venäläisten varmistaessa itselleen poistumistien. Vain muutama asukas oli jäänyt sijoilleen, kun loput oli evakuoitu pois sodan ja suomalaisten tieltä. Suomalaiset järjestivät nimikilpailun uudelle kaupungille, mutta lopulta nimeksi ristittiin valtauksen yhteydessä Äänislinna. Petroskoista vetäydyttiin kesällä 1944.

Kaupungilla menimme syömään kaukaasialaiseen ravintolaan, joka oli laadukas ja ruoka verrattoman hyvää. Menunkin voi lukea suomeksi. Ravintolassa oli sattumoisin muitakin suomalaisia. Petroskoista on hyvät bussiyhteydet Suomeen ja ydinkeskustassa sijaitseva hotelli Pohjola suosittu yöpymispaikka. Marko oli ottanut ottanut oppaan ohjat käsiinsä ja halusi näyttää ravintoloiden ohella Petroskoin mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä. Näin päädyimme reilun kolmen tunnin kävelylle.

Suomenkieltä näkyy satunnaisesti kylteissä ja mainoksissa.

Pääkatu ja hotelli Pohjola. Ääninen näkyy horisontissa.

Entinen elokuvateatteri on muuttunut amerikkalaiseksi pikaruokalaksi.

Täälläkin muistellaan jatkosotaa monin tavoin.

Markolla on erityisen läheinen suhde Petroskoihin, sillä hän toimi kesät vuonna 1993 ja -94 Onegan traktoritehtaalla sorvarina, jossa tapasi monia nykyisiä ystäviään. Tähän samaiseen tehdasalueeseen kiteytyy koko Petroskoin synty, sillä kaupunkiin perustettiin rauta- ja tykkitehdas. Tämän "Pietarin tehtaan" paikalle rakennettiin vuona 1773 puolestaan Aleksanterin tehdas. Aseita ja muita metallisia käyttöesineitä aluksi tuottanut tehdas toimi myös höyryveturien konepajana ja tuotti metsäteollisuuden laitteita kunnes vuonna 1956 se keskittyi traktorien tuotantoon. Vuosisadan lopussa yritys ajautui taloudellisiin ongelmiin. Yritys on nyt konkurssissa ja 300 vuotta teollisuushistoriaa jyrätään pois asuinalueen tieltä. Osa rakennuksista oli vielä nähtävillä, kun kiertelimme tolkuttoman laajaa teollisuusaluetta. Alueelle emme uskaltautuneet, sillä sitä vartioivat vartijoiden lisäksi nälkäisen näköiset koirat.

Vanhaa puretaan ja uutta rakennetaan.

Käsittämättömän laaja Onegan traktoritehtaan alue.

Video: Onegan traktoritehtaalla

Lopetimme kävelykierrostamme Äänisen rantakadulle. Petroskoin vetonaulana toimiva Ääninen on Laatokan jälkeen Euroopan toiseksi suurin makeanveden allas. Siihen laskee 50 jokea, mutta vesi poistuu vain Syvärin kautta Laatokkaan. Ääninen on pisimillään 250 kilometriä ja leveimmillään 80. Äänisellä on noin 1370 saarta. Vaikka näemme vain pienen osan järvestä, on se silti laajuudessaan vaikuttava.

Samaa voi sanoa omalla tavallaan myös Otto Wille Kuusisen patsaasta, joka seisoo järven rannalla pääkadun päässä. Edes paikalliset asukkaat eivät tätä miestä kovin tunnu kunnioittavan - suomalaisista nyt sitten puhumattakaan, sillä patsasta kutsutaan kalavahdiksi. Suomen kuuluisin kommunisti saavutti kuitenkin Neuvostoliitossa kunnioitusta ja kuolemansa jälkeen massiivisen patsaan, jonka kokoista ei toista ole kukaan suomalainen ulkomailla saavuttanut.

Äänisen rantakatu on tarjoaa kauaskantoisia maisemia.

Otto Wille Kuusinen 1881 Laukaa - 1964 Moskova.

Puhtaasti rauniokohteisiin keskittyvä reissumme sai kulttuurikävelyn myötä mieliimme uutta puhtia. Ilta oli muuttumassa yöksi, mutta aikaa oli vielä parille kohteelle. Toinen niistä oli kulttuuritalo, jota oli alettu remontoimaan. Toinen rannassa sijaitseva keskeneräinen hotelli, joka kiinnosti eniten maisemien vuoksi. Huonokuntoisesta röttelöstä oli tiiliä jo pudonnut. Ei ollut lopulta yllätys, että myös raput korkeuksiin puuttuivat. Toisestakin kerroksesta saimme silti paremman käsityksen lähialueiden mahdollisuuksista.

Reissumobiilimme parkkeerasimme nuhjuiselle rannalle.

Hotellin sisätilat olivat osittain romahtaneet.

Sisälle on rakennettu kokoustilaa. 

Rannassa on satamanostureita ja käyttämättömäksi proomuja, joita ihastelemme.

Hieman kauempana saha-alueella näkyy useita tehtaanraunioita.

Myöhäisen kruisailun päätteeksi yöpaikka löytyy lopulta Karelia hotellin viereiseltä parkkipaikalta. Käymme hotellilla kuluneen ja tulevan päivän tapahtumat läpi, jonka jälkeen nukkumatti kutsui. Marko, joka oli ottanut useammat tirsat matkan varrella, jatkoi vielä katsomaan Petroskoin yöelämää. Minä sen sijaan nukuin sikeämmin kuin aikoihin.

Linkit:

Äänisen rannoille & Laatokan ympäri osa 2

Idän reissut (muut Venäjälle ja Karjalaan suuntautuneet retkemme)