Nevajoelta Suomeen osa 2

Päivä 2:

Heräsimme 6:45. Siis koko poppoo. Olin unohtanut makuupussin ja tyynyn kotiin, mutta kylmyys ei vaivannut syysyössä, sillä 3 miehen ruumiinlämpö piti auton celsiukset kohdillaan. Aurinko kajasti kullankeltaisena horisontissa ja viereinen Pietari-Murmansk-valtatie kohisi autoja siihen malliin kuin ei olisi koskaan hiljentynytkään. Kamppeet kasaan, mikit paidankaulukseen ja ensimmäiselle kohteelle. Siinä aamun suunnitelma vailla vertaa.

Mahtavalla Nevalla tankkeritkin näyttävät veneiltä.

Matkaa oli vain reilu kilometri Nevajoen vartta etelään. Keskeneräisen rakennuksen luuranko törötti pystyssä aktiivisen teollisuusalueen muurien laidalla. Jussi oli innoissaan, Marko oli innoissaan, olimme kaikki innoissamme. Yöunien vähyys ei häirinnyt. Eilisen, loputtoman ajon jälkeen tuntui viimein, että pääsisimme itse asiaan. Marko laukkasi ensimmäisenä rakennukselle, minä taas kauemmas niitylle napsimaan kohteesta ulkokuvia Jussi perässäni videoiden kaiken.

Tämän hylättyvyydestä ei voi erehtyä.

Minä ja Marko autiossa hallissa. (Kuva; Jussi Virtanen)

Säästöbetoni haurastuu. Lattiassa on useita ilkeän näköisiä reikiä.

Jos se haurastuu tarpeeksi, seuraava pysäkki on tämä.

Rakennuksen mahdollinen käyttötarkoitus ei oikein avautunut, mutta ei sen väliä ollut. Päivä oli avattu ja seuraava kohde, keskenjäänyt sairaala, oli likellä. Tie sinne oli huonokuntoinen, mutta selkeä ja ajettava. Aluetta reunustava tuore aita oli huono enne. Tien päässä aidan ovi oli kuitenkin auki. Innokkaat reissutoverini rynnistivät pian autosta ulos rynnätäkseen pikimmiten takaisin. Vahtikoiria. Niiltä ei voinut välttyä täälläkään eikä niiden äänensävy ollut ystävällinen. Haukunta kuitenkin vaimeni pian. Ensimmäisenä oviaukosta tupsahti juron näköinen vanhempi mies. Lyhyehkön sananvaihdon jälkeen oli selvää, että puhumalla mahdollisuuksia sisälle ei ollut.

Lähiön bussiasemalla oli tarjolla elämää ja leivonnaisia.

Niin lähdimme etsimään aamupalaa, jota saimme bussiaseman kahvilasta. Maukkaiden, lämpimien tseburekkien eli sipuli- ja lihapiiraiden täyttäminä siirryimme Shlisselburgin eli Pähkinälinnan suuntaan. Pähkinälinna on pieni kaupunki Laatokan eteläpohjukassa Nevajoen suulla. Sen merkittävin turistinähtävyys on Pähkinäsaaren linna. Se oli myös yksi päivän pääkohteistamme. Lauttaa odottaessamme tutkimme kaupungin muuta rauniotarjontaa, joka sekin on kiitettävän laaja. Tarjolla oli vesitorni, ambulanssinraadolla varustettu hylätty autotallialue, useita muita rakennusten raunioita ja Vanhaa Laatokan kanavaa. Samaa kanavaa, jota näimme edellisellä reissullamme Uudessa Laatokankaupungissa.

Venäjällä kaikki on mahdollista. Kerrostalo, joka on asuttu ja toiselta puolen raunio.

Vesitornin puisiin rakenteisiin ei ole enää luottaminen.

Vesitornin säiliön alla.

Hylätty autotallialue.

Sisältä typötyhjä, mutta ulkokuori on säästynyt hyväkuntoisena.

Vanhan Laatokan kanavan länsipää on täytetty.

Veneliikenne Pähkinälinnaan alkoi kello 10. Olimme ensimmäisellä lautalla. Edestakainen kyyditys kustansi 250 ruplaa henkilöltä. Mutta jotta asiat ei menisi Venäjällä liian yksioikoisiksi, tuli erikseen ostaa lippu vielä linnan alueelle. Se maksoi 170 ruplaa. Eli sen hetkisen kurssin mukaan koko lysti maksoi 6,3 euroa.

Venekyyti Pähkinäsaarelle on tuupattu täyteen turisteja.

Linna on nähnyt monenmoista. Ensin novgorodilaiset perustivat puisen linnan Pähkinäsaarelle 1323. Vuonna 1349 linna paloi ja se rakennettiin uudelleen kivestä. Linnaa vahvistettiin ruotsalaisten valloittaessa Inkerinmaata ja vuonna 1617 Stolbovan rauhassa linna siirtyi ruotsalaisten haltuun. Ruotsalaisten valtakausi päättyi 1702, kun Pietari I valloitti saaren venäläisille. Tämän jälkeen sotilaallinen paine siirtyi lännemmäs. Linnasta muodostui vankila, jonne sijoitettiin useita poliittisia vankeja. Viimeksi linnan ympäristössä on sodittu toisen maailmansodan aikaan, kun saksalaiset piirittivät Leningradia. Nykyään Pähkinäsaaren linnan rauniot on siloiteltu ja se on yksi Unescon maailmanperintökohteista.

Pähkinäsaaren linna Laatokalla, Nevajoen suulla.

Upeita raunioita reunustavat aidat ja päällystetyt kävelytiet.

Liikkumisrajoitteet lannistavat. Sisälle ei ole asiaa.

Saaren vankilasta on tehty museo.

Kurkistus selliin.

Olimme ensimmäisten joukossa palaamassa takaisin nähtävyydeltä, jonne virtasi yhä uusia venäjää sopertavia turistiryhmiä. Minä rauniokiimassani en edes huomannut ajan kulumista tai matkatovereideni mahdollisia tarpeita. Markon vatsassa kuitenkin kurni. Niinpä lounastimme sataman läheisyydessä sijaitsevassa ravintolassa. Jussin ja minun tilaukset jäivät kalpeaksi Markon venäläisen salaatin, pelmenien,"suomalaisen" kalakeiton, kaalikääryleiden, leipien, piirakan ja kahvin rinnalla. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Venäjällä ravintolassa syöminen on melkein aina yhtä juhlaa.

Kiersimme takaisin Nevajoen länsipuolelle ja jatkoimme pohjoiseen Laatokan länsirannan myötäisesti. Liikuimme siis Inkerinmaalla, sen pohjoisissa pitäjissä. Inkerinmaan alkuperäisasukkaita olivat suomea puhuvat inkerikot sekä sukukieltä puhuvat vatjalaiset. Inkeriläiset puolestaan siirtyivät Inkerinmaalle Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla pääosin Savosta ja Karjalan Kannakselta. Stalinin vainoissa, pakkokollektivisoinnin ja lopulta toisen maailmansodan aikana inkerikkoja ja inkeriläisiä kuitenkin karkotettiin muun muassa Siperiaan ja Keski-Aasiaan, joissa huonoissa oloissa, raskaissa töissä ja teloituksissa tuhansia menehtyi. Jatkosodassa Saksan avulla inkeriläisiä evakuoitiin Suomeen. Kaikkia ei suinkaan vapaaehtoisesti. Heti sodan jälkeen "voittajan", Neuvostoliiton, alistama Suomi joutui jälleen palauttamaan evakuoidut takaisin. Harvoja lukuunottamatta inkeriläiset eivät päässeet enää menettämilleen kotiseuduilleen. Näin suomalaisten kansoittama Inkerinmaa oli pyyhitty pois.

Kartoista voi löytää vielä viitteitä vanhoista suomalaisista paikannimistä. Me kuljimme ainakin Valkeasaaren, Siestarjoen, Lahden, Kelton, Rääpyvän, Toksovan, Vuoleen ja Lempaalan pitäjissä. Inkerinmaa historioineen ja mahdollisine suomalaiskohteineen jäi kuitenkin taka-alalle meidän keskittyessä lähinnä tienoon komeimpiin raunioihin, jotka olivat pääosin neuvostoaikaisia. Eräät niistä löytyivät aivan Laatokan rannasta. Tien molemmin puolin oli kaksi vanhaa kerrostalonrauniota. Kumpikin joskus palanut. Nyt ne kasvoivat puuta ja pensasta.

Valtava kerrostalo 1900-luvun alusta.

Toinen rakennuksista ei sekään kylmäksi jättänyt.

Seuraavana vuorossa oli jättimäinen, osittain raunioitunut maatalouslaitos. Ilmeisesti karjankasvattamo. Markon vedellessä hirsiä ajelimme sen porteille, mutta lupaa sisälle ei tuimalta vartijalta saatu. Samoilla suunnilla oli toinen laaja-alainen kohde. Samankaltainen Leningradin suojaksi rakennettu ohjustukikohta kuin ne, jotka olimme Markon kanssa nähneet jo edellisellä reissuillamme Kannaksella sekä Inkerinmaalla. Niitä oli kaikkiaan kolme ja tämä oli viimeinen, meille ennestään tuntematon.

Betonilaattainen tie johti jälleen reilun parin kilometrin matkan metsän läpi sotilastukikohdan alueelle. Edellisiäkään ei oltu täysin hylätty, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa toinen puoli sotilastukikohdasta oli vielä armeijan käytössä. Se tieto lisäsi hermostuneisuutta aluetta lähestyttäessä. Huojentava merkki oli kuitenkin sienestäjien vilkas liikkuminen alueen läheisyydessä. Jalkauduimme Jussin kanssa. Markokin intoutui mukaan hetken empimisen jälkeen ja ajoi citikkamme arvaamattoman syvän vesipassin läpi alueelle.

Kohteelle johtaa betonilaatoilla päällystetty tie. (Kuva: Jussi Virtanen)

Saavumme entiselle sotilasalueelle.

Piikkilanka-aidat ovat joskus sulkeneet sisäänsä jotain tarkoin varjeltua.

Pari kilometriä pitkän tien varresta erkani 5 sivutietä, jotka jokainen muodosti ympyrän palaten jälleen päätielle. Jokaiselle sivutielle oli jälleen rakennettu 6 kalustohallia. Osa teistä oli kuitenkin raivattu kulkukelvottomiksi. Aivan kuin olisi tehty jotain maansiirto-operaatioita. Puhdistettu aluetta myrkyistä, kuka tietää? Ajoimme parhaiten säästyneelle alueelle tien päässä. Kalustohallien keskelle, kumpareen sisään oli rakennettu maanalaisia tiloja, joita pysähdyimme tutkimaan.

Aika jalkautua maastoon.

Maan alla on jotain.

Taskulamput esiin! (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Maanalaisissa tiloissa ja niiden kuvaamisessa meni aikansa. Huono ilma kävi pian Jussin keuhkoihin järeästä hengityssuojaimesta huolimatta. Oli aika poistua. Satelliittikuvan mukaan raskaan kaluston suojista erillään sijaitsi vielä jotain mahdollisesti kiinnostavaa. Epämääräisiä rakennelmia. Tie sinne oli kuitenkin padottu irtomaalla. Hengästyneet kumppanini jäivät odottamaan autolle, kun pingoin itsekseni kuin aropupu kohti näitä rakennelmia. Tie johtaisi ennen pitkää käytössäolevalle sotilasalueelle. Sinne en halunnut. Käännyin ensimmäiselle sivutielle ja pusikon takana todella häämötti jotain. Napakymppi! Ohjussiilon ovet olivat levällään. Kävelin, mutta peräännyin nähdessäni tuoreen ulkokäymälän. Ketään ei kuitenkaan näkynyt alueella. Hetken hiljaisen tarkkailun jälkeen kävin tutkimassa löydökset.

Kohde oli nyt purkissa ja tulihan se ohjussiilokin nyt nähtyä. Juoksin takaisin. Jaktoimme kohti pohjoista, toista sotilasaluetta. Siellä vastaanotto ei kuitenkaan luvannut hyvää. Koirat räksyttivät ja juoksivat autoa vastaan. Hylätyksi luultu alue ei ollutkaan niin hylätty. Matkalle jäi myös hylätty sotilaslentokenttä ja muuta sotilaskohteiksi luokiteltavaa. Ne olisivat vaatineet erityisen paljon vaivaa ja huomattavan määrän patikoimista. Aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä päivä oli kääntymässä iltaa kohden ja syksyn aikaisin laskeva pimeys tulisi hankaloittamaan puuhiamme merkittävästi. Siitä huolimatta löysimme aikaa pysähtyä ei-niin-näyttävälle kohteelle.

Piskit tulivat heti tervehtimään entisellä sotilaskohteella. (Kuva: Jussi Virtanen)

Olimme saapuneet hylätyn talon ja maston juurelle Vuoleen Matoksin pienessä kylässä. Ajatuksena oli, että kiipeisimme - tai edes joku meistä kiipeisi - mastoon. Marko ja minä kieltäydyimme oikopäätä vedoten sateeseen, väsymykseen, milloin mihinkin. Selityksiä löytyi monia. Jussi sen sijaan lähti viivyttelemättä kiipeämään osoittaen esimerkkiä. Sade teki kiipeämisen ikäväksi. Reippaalla vauhdilla Jussi kohosi kuitenkin korkeuksiin. Liikaa ei kannattanut ajatella, edetä vain. Kun hän kapusi maston ylätasanteelle, hän tunsi kuinka hutera hökötys huojui. "Tuuli heilutti mastoa puoli metriä suuntaansa", Jussi kertoi hengästyksissään alastullessaan. Ahdistava kokemus palkittiin kuitenkin itsensävoittamisen tunteella ja maisemakuvilla.

GoPro-kuvasarja kiipeämisestä. (Kuvat: Jussi Virtanen)

Tienvarressa sijainnut täytekohde ja sankarimme Jussi mastossa.

Matka jatkui kohti Lempaalan Seppälänmäkeä, jonne saavuimme kello 20:n paikkeilla. Pimeys haittasi jo näköä ja kuvaamista. Kylässä oli muutama kohde, mutta oikeastaan vain yksi niistä katsastamisen arvoinen; vastarikottu myymälä. Sateen jatkuessa kipitimme sisään taskulamppuinemme ja jalustoinemme. Hajaannuimme tutkimaan rakennusta. Myymälä oli keskellä kylää ja veti myös paikallista nuorisoa. Ullakolla tavatut pari nuorta miestä kertoivat, että rakennuksessa toimi aikanaan armeijatavaran erikoismyymälä.

Seppälänmäki nykyasussaan.

Kolkon näköinen myymälä.

Kylän laidalla pysähdyimme vielä mahtipontisella sotamuistomerkillä, joka oli pystytetty Jatkosodan muistolle, joka Venäjällä tunnetaan suurena isänmaallisena sotana. Tästä alkoi pitkä siirtymä. Pimeys muutti reittisuunnitelmia niin, että emme suunnistaneet alkuperäisen suunnitelman mukaan enää Luovutetun Karjalan kaakkoisosissa sijaitseviin rajapitäjiin, Rautuun ja Valkjärvelle. Sen sijaan otimme suunnaksi Kanneljärven lännessä.

Puna-armeijan sotamuistomerkki.

Siirryimme jossain vaiheessa Inkeristä Luovutettuun Karjalaan. Sitä oli vaikea havaita, sillä ajaessani kartan seuraaminen oli mahdotonta eikä vanhoja rajoja ole mitenkään edes merkitty maastoon. Kaikista haastavinta oli kuitenkin pimeys. Samanlaista pimeyttä ei Suomen teillä tapaa. Puut reunustivat tien viertä ja sade piiskasi tuulilasiin. Ainoat valot tulivat satunnaisesti vastaantulevista autoista. Ikään kuin tien varsilla ei ollut edes mitään. Reilun tunnin jännittämisen jälkeen saavuimme Viipurin tien varteen. Valaisemattomassa liittymässä karautin heti johonkin monttuun. Niin oli vaikea välillä nähdä. Auto selvisi vaurioitta, mutta pysähdyimme vetämään henkeä taukopaikalle.

Söimme mautonta pizzaa tienvarsipizzeriassa ja jatkoimme kohti Kanneljärveä, Niemenhovin kartanoa. Pimeillä teillä oli haasteensa. Marko oli kerran jo ajaa liittymästä suoraan pellolle. Epäuskoisina ajelimme metsäteitä. Näkyvyyttä oli tuskin muutama metri. Auton toinen etupolttimoista oli sammunut. Yhtäkkiä eteemme ilmestyi kuitenkin raunio ja sitten katuvaloista kellertäväksi värjäytynyttä taivasta vasten erottui jokin suurempi rakennuksen siluetti. Hämmästyimme. Niemenhovin kartano oli suurempi kuin olisimme uskoneetkaan.

Jussi halusi saada videota lähestymisestämme kohti rakennusta ja yritti pidätellä minua, mutta rauniokiimani oli jo ottanut vallan. Jussin kasatessa kameravarustustaan painelin hänen vastalauseista huolimatta rakennukselle. Asetin kameran maastoon ja valottelin pari tai kolme minuuttia per kuva juosten pitkin poikin rakennusta. Siinä oli muilla ihmettelemistä.

Ympäristössä oli muitakin raunioita, mutta pimeys ja tiheä sade hankaloitti pitkiä valotuksia ja latisti intoamme. Lähdimme takaisinpäin Kanneljärvelle katsomaan entuudestaan tuttua Kanneljärven kirkkoa. Kuinka ollakaan, poliisit sattuivat kohdalle ja pysäyttivät. Etuvalo pimeänä oletimme saavamme sakot, mutta ehkei sitä huomattu, sillä virkavallan edustajien suurin huolenaihe oli se, olimmeko eksyneitä. Toivottivat jälleen hyvää matkaa ja pian pienen harhailun jälkeen löysimme Kanneljärven rauniokirkon.

Kanneljärven kirkko illan pimetessä.

Pimeässä kohteiden läpikäyminen ei tuntunut enää mielekkäältä eikä järkevältä ajankäytöltä. Niinpä sivuutimme päivän jäljellejääneet kohteet ja jatkoimme kohti Viipuria, jonne saavuimme kello 00:30.


Linkit:

Nevajoelta Suomeen osa 3

Idän reissut

Nevajoelta Suomeen osa 1

Esipuhe:

Olimme hädin tuskin kotiutuneet edelliseltä reissulta, Itä-Karjalasta, kun mielessäni syyhysi jo seuraava. Ties kuinka monennen kerran avasin Markus Lehtipuun Karjalan matkaoppaan, kun aloin suunnittelemaan matkaa Karjalan Kannaksen eteläisimpiin osiin. Koska kohteet olisivat jääneet Kannaksen puolella yksistään melko valjuiksi, aioin terästää matkaamme Pietarin runsaalla kohdevalikoimalla. Lisäpontta tälle antoi sekin seikka, että edellistä reissua oli typistetty yhdellä päivällä. Ne kohteet oli nimenomaan typistetty Pietarin päästä, joten uusi reissu olisi vain eräänlainen jatke edelliseen.

Vaikka reitin suunnittelupuoli tapahtuikin reilun kuukauden aikana, osin työaikana tauoilla ja kotona iltaisin käytetyt lukemattomat minuutit ja tunnit kohteiden etsimiseen tuottivat nopeasti tulosta. Huolimatta lukuisista Pietarin matkaoppaista, mikään niistä ei tukenut niiden kohteiden etsimistä, joita me harrastettiin. Pohjatyötä tehtiin siten paljolti katsomalla karttoja ja satelliittikuvia. Lehtipuun teoksista saatiin jälleen puolestaan muutama vinkki suomalaiskohteista Kannaksen vanhoista suomalaispitäjistä. Sen lisäksi lähialueita kartoittaessani haltioiduin Inkerinmaasta, jonka pohjoisimpien pitäjien läpi matkaa taittaisimme. Inkerinmaan suomalais-ruotsalaisesta historiasta saisi kantavan teeman ihan omalle reissulleen, mutta nyt tarinan pääpaino olisi vielä jossain muualla.

Aisapariani Markoa ei tarvinnut maanitella tällekään reissulle. Hän oli heti valmis sarjassaan viidennelle yhteiselle venäjänmatkalle. Niin oli myös moni muu. Matkakertomuksista intoutuneita reissuhalukkaita oli ilmoittautunut jonoksi asti. Reissumobiiliimme vuoden -98 Citroen Xantian farmarimalliin mahtui kuitenkin vain kaksi, sillä makuuosastomme oli aina täynnä jos jonkinlaista roinaa. Toisekseen retkikuntamme kokoonpano oli hyväksihavaittu ja hioutunut matkan päällä emmekä siihen ylimääräisiä tekijöitä tarvinneet. Kaikesta huolimatta tällä kertaa teimme poikkeuksen.

Ei työmme Venäjän Karjalan ja Kannaksen kartoituksessa muutenkaan aivan huomiotta jäänyt. Syrjäseutu-blogi ja meidän reissumme Luovutetuun Karjalaan oli noteerattu ihan valtakunnallisessa mediassa asti, muun muassa YLE:llä. Lisää näkyvyyttä oli luvassa, sillä nyt mukaamme lähtisi aiheeseen liittyvää dokumenttia valmisteleva Jussi Virtanen. Hänen ansiostaan saisimme kauan kaipaamaamme elävää kuvaa reissutunnelmasta. Sen lisäksi Jussi toisi mukanaan myös hienompaa tekniikkaa, nimittäin kopterikuvauksen. Hänen matkaansa kuitenkin liittyi meidän asettamat tiukat ehdot. Me emme näyttelisi emmekä uudelleenkuvaisi tapahtumia. Jussin rooli oli siis olla kuin kärpäsenä katossa.


1. Päivä:

Sen tietää, että reissun hetki on käsillä, kun tupakka alkaa tuoksumaan ja maistumaan hyvältä. Oli kulunut vain kaksi kuukautta edellisestä reissustamme, kun säntillinen perhe-elämä sai jäädä taas viikonlopuksi. Aamupäivän malttamattoman odotuksen aiheuttama rauhattomuus hälvenee ja hymyn kare levittäytyy hiljaa naamalleni samalla, kun tajuan sen tapahtuvan. Helsingin kehätiet jäävät taakse, olemme jälleen matkalla Venäjälle.

Minä ratissa, Marko lempipuuhassaan ja Jussi työn touhussa takana.

Dokumentaristi, ohjaaja ja hovikuvaajamme Jussi oli saanut passin viisumeineen vain paria päivää ennen lähtöä. Hän sai tuta Markon kaksimieliset vihjailut heti ensimmäisten kahden tunnin aikana. Ajassa, joka kestää ajaa Helsingistä Vaalimaalle. Markon hävyttömän seksuaalis-, sovinistisävytteisen leikinlaskun kohde oli nyt vaihtunut minusta Jussiin ja se sai vaan lisäpontta uudesta tulokkaasta ja minun komppaavasta naurun hörötyksestä. Vaikka Jussi oli yli 30-vuotias, oli hän sorja mies ikäisekseen. Helposti 10 vuotta ikäistään nuoremman näköinen. Kenties jatkuvasti kaiken tallentavat mikrofonit innostivat Markoa vielä ylittämään itsensä kaikessa irstailussaan.

Oli perjantai. Minulla oli vielä illalle suuret suunnitelmat, jotka tyrehtyivät Vaalimaan tullijonoon. Optimistinen arvioni puolessatoista tunnissa rajan yli selviämiseen piti pistää kokemattomuuden piikkiin. Edes Markon kolmen tunnin arvio ei riittänyt. Lähimmäksi pääsi Jussi 6 tunnillaan, sillä viisi tuntia lopulta vierähti. Pierunhajusta ja huonoista vitseistä huolimatta tuokin aika kului lopulta kuin siivillä. Se kai kuuluu siihen hurmokseen, mikä retkillämme vallitsee.

Edes tuskaisen hitaasti etenevässä tullijonossa hymy ei hyytynyt.

Hilpeästä meiningistä huolimatta rajanylitys lieni stressaavaa Jussille, jolla oli kuvauskalustoa noin 10000 euron edestä, kamerakopteri mukaan lukien. Miten tullimiehet suhtautuisivat moiseen kalustoon? Tullaus sujui lopulta muitta mutkitta. Läpipäästyämme, tankattuamme ja valuutan vaihdettuamme kello oli kuitenkin 22:30. Pimeys oli jo laskeutunut paria tuntia aiemmin. Hieman ennen puoltayötä olimme Viipurissa Karusellin pihassa. Kaupan, joka oli oli avoinna vuorokauden ympäri. Siinä Citikan konepellillä nautimme pikaisen iltapalan: leipää, piirakkaa ja makkaraa. Sitten matka sai taas jatkua.

Olin ajanut alkumatkan ja oli Markon vuoro siirtyä rattiin. Ajoimme keskustan läpi. Jännitysmomentti oli heti käsillä, kun paikalliset tinanapit pysäyttivät meidät Viipurin linnan sillan jälkeen ja kysyivät aikeitamme. Epämääräisen vastauksen saatuaan toivottivat vain hyvää matkaa. Viipuri-Pietari valtatie se ei hiljentynyt yölläkään eikä ihmisten kiire. Kai sinne joku juopunutkin sekaan mahtui. Sellainen näkyi puolestaan ylivarovaisuutena ja jarrutteluna. Kaiken kaikkiaan se oli rasittavaa matkantekoa. Väsymys alkoi pikkuhiljaa painaa. Aioimme luovuttaa ja ajaa päätien syrjässä sijaitsevalle kohteelle, joka oli meille entuudestaan vieras. Tie sinne ei ollut pitkä, mutta toinen toistaan seuraavat lammikon kokoiset vesipassit jäivät odottamaan parempia aikoja. Käännyimme takaisin. Oli vain pakko jaksaa eteenpäin ja etsiä yöpaikka jostain muualta.

Viipurin linna toivottaa seikkailijat peremmälle satumaahan.

Tullijonossa olimme luovuttaneet ajatuksen Pietarin saavuttamisesta tänä yönä, mutta nyt se näytti jäävän ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi. Kello oli jo yli kahden, kun saavuimme 5 miljoonan asukkaan suurkaupungin pohjoislaidalle. Jussi oli jo tuupertunut väsymyksestä tiedottomaan tilaan takapenkillä. Jatkoimme Markon kanssa harhaillen yrittäen seurata Google maps-karttojani, jotka eivät olleet enää aivan ajantasalla uusimmissa tienrakennusprojekteissa. Selvisimme kuitenkin ensimmäiselle pietarilaiskohteelle, josta toivoimme myös yöpymispaikkaa. Turhaan. Hylätty ja rikottu upseeritalo oli aidattu ja vartioitu.

Marko päätti lähteä etsimään summanmutikassa rauhaisaa soppea jostain kylän sivusta, mutta pian totesimme sen olevan hankalaa pimeässä. Oli minun aika siirtyä rattiin ja jatkaa suunnitelmien mukaista reittiä. Karttaan merkityt kohteet olisivat nyt olleet helppo käydä katsastamassa aamuyön hiljentyneillä kaduilla. Ne oli kuitenkin passattava, sillä Markonkin silmät valahtivat vastustamattomasti kiinni. Ajoin nyt yksin. Tienviittojen lukeminen oli helpottunut, sillä olin alkanut opiskella venäjänkieltä. Ihmeellisissä kyyrillisissä koukeroissa ilmentyi nyt jotain tolkkua. Sen lisäksi suurimmat kyltit ja risteämät oli varustettu meidän tuntemilla latinalaisilla aakkosilla. Hommaa helpotti entuudestaan valintani ajaa kehätien suuntaisesti. Näin sivuutimme jälleen Pietarin keskuksen monine kohteineen.

Matka on pitkä.

Navigoin onnistuneesti takaisin lähes samaa reittiä, jota edellisellä retkellä palasimme. Väsymys alkoi saada otteensa minustakin. Lopulta löysimme itsemme saman sotamuseon alueelta, panssarivaunujen parkkipaikalta Nevajoen varrella, jossa edellisellä reissulla pysähdyimme. Matkatoverini havahtuivat siinä samassa. Pikainen tavaroiden uudelleenjärjestely autossa ja olimme valmiit lepoon. Kello näytti 4:ää. Yli 12 tunnin lähes tauoton matkanteko sai viimein lopun. Kaikesta vielä silminnähden pää pyörällä oleva Jussi siirteli vielä arvotavaroitaan, kun Marko ja minä asettauduimme pitkäkseen farmarin takaosaan. Jussin osa oli nukkua istualtaan apukuljettajan penkillä. Arvokkaan kuvauskaluston turvallisuus hermostutti vielä Jussin mieltä. Hän varmisteli vielä tavaroitaan ja auton ovia, jotka sai pääosin lukkoon sisältä käsin. Lopulta Jussikin antoi itsensä vaipua uneen.

Linkit:

Nevajoelta Suomeen osa 2

Idän reissut

Haastattelu: Vihreä mies

Suomalaisten UE-harrastajien kirjo on runsas. Yksi harrastajista tunnetaan vihreänä miehenä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin enemmän kuin pelkkä poliittinen suuntaus. Vihreä mies pukeutuu vain vihreään, ajaa vihreätä autoa ja sisustaa vihreästi. Tällä vihreydellä on nimikin, Joona Nuutinen. Hän on kotoisin Jyväskylästä, mutta asuu nykyisin pääakupunkiseudulla. Hän on yksityisyrittäjä yhden miehen yrityksessä, joka tuottaa kotisivuja. Omat kotisivunsa hän on, kuinkas muutenkaan, sävyttänyt vihreällä. Hän on myös muusikko. Harrastuksesta on vaikutteita ja tunnelmia välittynyt myös hänen vihreäsävytteisen bändinsä Unzymen biiseihin. Hän kuvailee musiikkiansa biomekaaniseksi popiksi. Poikkeuksellinen mies on myös poikkeuksellinen UE-harrastaja. Nuutisen ajatuksia harrastuksesta koitettiin avata kohteiden etsimisen ohella kevättalvella 2015.

Vihreä mies hylätyllä vedenpumppaamolla.

Syrjäseutu: Miten ja milloin kiinnostuit urban explorationista?

Joona Nuutinen: Hyvin pienenä poikana, olisinko ollut 11 tai 12 ikäinen. Olisiko ollut vuonna 1995 suurin piirtein. Seikkailin lähialueen betoninvalmistamolla ja romuttamolla. Sellaisissa puolihylätyissä paikoissa. Myös jossain rautateiden lähistöllä olevilla raunioilla. Innostuin oikeastaan valokuvaamisen kautta. Aluksi harrastin sellaista macro-meininkiä, eli lähikuvaa ja yksityiskohtia. Osallistuin vuonna 2000 Kamera-lehden Digi-Suurkisaan, jossa sijoituin toiseksi näillä ruostekuvilla. Suurin piirtein samoihin aikoihin pidin ruoste-aiheisen valokuvanäyttelyn...

SS: Miten törmäsit sitten UE-skeneen?

Joona Nuutinen: Sitä tietysti mietti, missä on mahdollisimman hienoja ruosteisia asioita ja alkoi etsimään tietoa, niin sitten löytyi muun muassa Spivey Point. Sitten käytiin kavereiden kanssa ensimmäisillä UE-retkillä joskus 2001-2002.

Joona Nuutinen Oulussa, hylätyssä teollisuusrakennuksesa, vuonna 2008.

SS: Vastoin monien itseään "aitoina" löytöretkeilijöinä pitäviä, et itse syty paikkojen etsimisestä. Miksi?

Joona Nuutinen: Sekin on mielenkiintoista, jos löytää vahingossa jonkun paikan, mutta en niitä järjestelmällisesti tosiaan etsi. Ehkä sen vuoksi, että minua kiinnostaa nimenomaan se visuaalinen puoli. Paikasta on hankala tietää, onko se mielenkiintoinen ennen kuin sinne pääsee paikalle. Mulle riittää yksi kohde tosi pitkäksi aikaa, että mä voin viettää muutaman päivänkin jossain, jos se on riittävän mielenkiintoinen paikka.

... En tiedä. En sanoisi, että se paikkojen etsiminen ja tutkiminen olisi täysin kiinnostusalueeni ulkopuolella, mutta minulle se alkuperäinen syy ja seikkailun motiivi on valokuvaaminen. Mä en tarvi hirveätä arsenaalia niitä paikkoja, mulle riittää sellainen yksi hyvä.

SS: Jos et etsi paikkoja, kuinka niihin pääset?

Joona Nuutinen: Kyllähän niistä sitten kuulee kavereilta, jotka seikkailee paljon. Sitä kautta olen ehkä viime aikoina eniten päässyt paikkoihin. Toki siitä on kiittäminen tätä aktiivista yhteisöä. Käyn myös aika paljon uudelleen niissä kohteissa, joissa on vuosien mittaan tullut käytyä. Ja aina sieltä löytyy jotain uutta kuvattavaa, vaikka siellä olisi käynyt 10 kertaa. Edelleenkin mulla on niissä valokuvissa yksityiskohtiin keskittyvä lähestymistapa, että mä en dokumentoi niitä paikkoja vaan otan taidekuvia. Haen abstrakteja kuvioita, pintoja, heijastuksia ja sellaisia maalauksellisia otoksia.

Joona Nuutinen, 2015.

SS: Mikä muu sinua kiehtoo harrastuksessa?

Joona Nuutinen: Sen visuaalisuuden lisäksi minua toki kiehtoo paikoissa se tunnelma, pysähtyneisyys ja sellainen ajattelun vapaus. Siellä ei silleen ohjata mua mihinkään toisin kuin jossain kaupunkiympäristössä, jossa on jokin konsepti aina meneillään. Joko on menossa leffaan tai menossa syömään tai tekemään jotakin. Mutta hylättyyn paikkaan ei ole mitään järkevää syytä mennä. Se hienous siinä on, että sinne voi mennä vaan omien ajatustensa kanssa sinne mietiskelemään ja meditoimaan. Se on hyvä paikka kuunnella itseänsä, tuntea, eikä vaan olla ohjattavana. Se on jotenkin irti kaikesta. Sen takia se on hienoa.

Toki se on yksi suurimmista syistä, miksi kiinnostuin UE:sta, valokuvaamisesta ja toki yritän saada niihin valokuviinkin samaa tunnelmaa, mikä seikkaillessa tulee. Ja ne elämykset, mitkä koen siellä paikassa, koetan niistä saada sellasia paloja ja hetkiä tuotua. Kyllä se on sellainen kokonaisvaltainen elämys koko hylkiöpaikkojen tutkiminen. Ei se ole pelkkä visuaalinen elämys, mutta ehkä se, kun mä lähden sinne fiilistelemään ja ottamaan kuvia, niin sen takia se kartoitusvaihe tuntuu jotenkin työläältä. Siksi lähden tosi mielelläni muiden messiin...


Linkit:

Unzymen kotisivut