Suomalaiset UE-sivustot vuosina 1997-2013 osa I

Suomalaisia UE-sivustoja on nähty jo kolmella vuosikymmenellä. Niitä on ollut kymmenittäin. Osa niistä elää edelleen, mutta niin monet ovat nähneet lyhyen elämän ja hävinneet kuin tuhka tuuleen. Joitakin sivustoja on rakennettu huolella ja rakkaudella vuosikausia, mutta ovat lopulta päätyneet yhtä hylätyiksi kuin rakennukset, joita ne esittelevät. Urbaanista löytöretkeilystä voi lumoutua silmänräpäyksessä, mutta yhtä helposti sen lumous tuntuu katoavan. Jäljelle jää vain muutama hajanainen merkintä Internetin syövereihin - jos sitäkään.

Näillä sivustoilla on jokaisella osansa urbaanin löytöretkeilyn edistämisessä. Ne ansaitsevat tulla muistetuksi sekä tunnustetuksi ainakin urbaanien löytöretkeilijöiden keskuudessa. Ilman näihin käytettyä aikaa ja työtä olisi monet elämykset jääneet kokematta sekä monien silmissä useat arvokkaat ja jo osin hävinneet rakennukset unhoitettu. Tämän pintapuolisen katsauksen tarkoituksena on esitellä vuosien 1997-2013 aikana esiintyneitä ja edelleen esiintyviä suomalaisia UE-sivustoja niin laaja-alaisesti kuin blogin puitteissa on järkevää.

Dm-gallerystä Spivey Pointiksi (1997-2009)

Suomalaisten UE-sivustojen historia näki päivänvalon vuonna 1997, kun pari teini-ikäistä opiskelijapoikaa perusti dm-galleryn. Dm-explorersiksi myöhemmin itseään kutsuneet, Philippe ja Kimmo, olivat tietämättään perustaneet ensimmäiset suomalaiset urban exploration-nettisivut. Sivusto kasvoi kohteiden myötä ja UE-termikin löytyi sivustolta jo vuonna 1998. Legendaksi muodostuneen saitin nimi vaihtui Spivey Pointiksi vuonna 2004. Sivustolla esiteltiin pääasiassa suomalaista teollisuutta. Spivey Pointissa kohteet oli jaoteltu tyypillisimpien suurta katoa kärsineiden teollisuushaarojen mukaan: sahoihin, tiilitehtaisiin, metsäteollisuuteen, ruukkeihin, myllyihin, voimaloihin ja niin edelleen. Kohteet esitettiin tarkasti historioineen ja sivuston kuvat olivat pitkälti dokumentaarisia. Kimmo Koskisen yksin vetämä ja jo massiivisen kohdekirjon saavuttanut Spivey Point suljettiin kuitenkin vuonna 2009. Syynä tähän oli Kimmon sanojen mukaan ajanpuute ja kiinnostuksen laantuminen. Vaikka Spivey Point on ollut suljettuna jo muutaman vuoden, tuntuu se elävän vielä monien harrastajien muistoissa. Siitä on tullut jollain tapaa suomalaisten UE-sivustojen äiti.

Spivey Pointin päävalikko vuodelta 2007.

The Silent The Complete (2001-2007)

Vuonna 2001 lukioikäinen poika nimeltä Tuomas Romu latasi ensimmäiset UE-kuvansa kotisivuillensa. Näistä sivuista kehittyi sittemmin UE-harrastajien keskuudessa hyvin tunnettu, 30 suomalaisen ja kahden ulkomaisen kohteen perusteellisesti esittellyt, The Silent The Complete - Modern Ruins in Finland. TSTC:n sisältö vedettiin pois Internetistä vuonna 2007, kun eräs sivuston esittelemistä autiotaloista ryöstettiin. Uusi TSTC oli kuitenkin jo vireillä, mutta se kaatui lopulta perustajan tyytymättömyyteen omien kuvien suhteen sekä harrastusinnon lopahtamiseen. Näin sivut vedettiin lopullisesti pois linjoilta 2009. Tuomas Romu on sittemmin ladannut TSTC:ssäkin esiintynyttä kohdemateriaaliaan UER:ään (Urban Exploration Resource), joka on kansainvälinen, joskin Pohjois-Amerikkaan painottuva, UE-sivusto tietokantoineen ja foorumeineen.

TSTC:n kohdevalikkoa.

Silent Wall (2002-2007)

Kimmo Nummelan muistikuvien mukaan hän julkaisi ensimmäisen version Silent Wallista vuonna 2002. Sivusto oli "alkuaikojen" yksi tunnetuimmista. Se sisälsi yli 40 kuvagalleriaa. Mukana myös 4 virolaista kohdetta. Silent Wall ei kuitenkaan ollut pelkkä UE-sivusto. Kolmeen osioon jaettu Silent Wall sisälsi perustajansa kirjoituksia sekalaisista aiheista. Sen lisäksi sivustolta löytyi sotahistoriallinen osio. Sotahistoria lopulta vei Kimmo Nummelan Hangon rintamalle ja sen bunkkereihin vuonna 2005, jolle hän perusti oman sivustonsa - Hangon rintama. Sen vietyä kaiken huomion ja ajan, Silent Wall suljettiin 2007.

Kuvakaappaus Silent Wallin etusivulta.

Eräs muinaisjäänne on säilynyt vielä tähän päivään asti sellaisenaan verkossa, vaikka olikin hetken aikaa kateissa. Finnish Urban Explodersin sivusto on eräs ensimmäisestä sivustoista. Se on palautettiin myöhemmin eräänlaiseksi muistomerkiksi kaikkien nähtäville. FUE suunnitteli uusiakin sivuja, joita ei koskaan kuitenkaan ilmestynyt. Muita vuosituhannen alun noteerattuja sivustoja olivat QJazzO ja Empty Yards. Edellä mainittujen elämänkaari jäi kuitenkin hyvin lyhyeksi.

Empty Yardsin päivitykset jäivät alkuvuoteen 2004.

Toinen muinaisjäänne on kahden hämäläisen harrastajan, Nilan ja Iivanin yhteisprojekti, kieli poskella tehty nimetön sivusto. Muiden harrastajien keskuudessa se tunnettiin myös nimellä Abandoned Finland. Nimi juonsi juurensa Nilan samannimisestä sähköpostiosoitteesta. Sivuston rakensi Iivan vuonna 2004, mutta kuvat ja tekstit ovat Nilan käsialaa. Sivun kehitystyö lopetettiin alle vuodessa. Sivusto jäi kuitenkin notkumaan paikalleen, kun kukaan ei jaksanut poistaa sitä eikä siihen koettu tarvettakaan.

Samoihin aikoihin pystytettiin muutaman kohteen esittelevä The Unmarked Door, joka oli tamperelaisen Mortuksen käsialaa. Sivustolla esiteltiin pääasiassa teollisuuskohteita useiden kuvien ja lyhyen historian muodossa. Myöhemmin Mortus liittyi joukkoon, josta muodostui nimekäs UE-ryhmä nimeltä TreStalkers. Uusien tuulien myötä The Unmarked Doorin viimeiset päivitykset nähtiin vuonna 2006.

The Unmarked Doorin kohdevalikkoa.

Läntisestä maailmassa muodostunut harrastus tai ainakin sieltä periytynyt nimi harrastukselle ilmeisesti vaikutti myös suomalaisiin sivustojen rakentajiin, sillä sivustot kuvatekstejä myöten kirjoitettiin englanniksi. Usein vieläpä melko ontuvalla englannilla. Joissain tapauksissa oli huomattavissa rennolla otteella tehtyä huumorinsävytteistä käännöstyötä. Vanhaa UE-poppoota, Finnish Urban Explodersia lainaten, "we like cool spelling errors".

Virkistävän poikkeuksen tähän tarjosi Abandoned Finlandin ohella tonkopuro.com, joka tehtiin kokonaan suomeksi. Helmikuussa 2005 perustettu sivusto sisälsi kuvia Lapista, joka on ollut muutenkin vähän edustettuna suomalaisen UE:n kentällä. Kuvia oli Sallasta ja eritoten Tonkopurosta, josta annettu nimikin oli peräisin. Sivusto sisälsi myös hiljaisen foorumin sekä muutaman runokokoelman että kirjaesittelyn. Parin vuoden päästä julkaisustaan tämä, niin monen muun sivuston tapaan, katosi yllättäin.

Tonkopuron aloituskuva. "Astu sisään".

Myös Turun Kaupunkieksploraation sivut oli tehty suomeksi ja ne saatiin verkkoon lokakuussa 2004. Lyhennettä TkuExp käyttänyt muutaman hengen, nuori turkulaisjoukkio rakensi sivunsa GeoCitiesin vaatimattomalle ilmaispalvelulle. Kohdegalleriat olivat poikkeuksellisen runsaalla kuvamateriaalilla ryyditetyt. Materiaali siirrettiin 2006 toimivampaan osoitteen, mutta jäi pian GeoCitiesin varaan lainatun kotisivutilan loputtua. Kokonaan uutta sivustoakin suunniteltiin, mutta sitä ei koskaan tullut.

TkuExpin jäseniä korjaustelakalla helmikuussa 2008.

Osa 2 (2006-2007)

Haastattelu: DJDH - ajattomuutta hakeva UE-kuvaaja

Urbaanit löytöretkeilijät voi yhden määritelmän mukaan jakaa kahteen joukkoon. On kamerattomia seikkailijoita ja on kamerallisia. DJDH:na tunnettu seikkailija kuuluu taatusti jälkimmäiseen. Hänen kohdallaan voi sanoa, että UE on tullut kuvioihin valokuvauksen myötä. UE on hänelle yksinäistä puuhastelua, jossa valokuvaus määrää tahdin ja reissun onnistuneisuuden.

Ileksi esittäytyvä rauhallinen mies on hiljattain täyttänyt 30 vuotta. Hän on alunperin Etelä-Kymenlaakson suunnilta, mutta viettänyt lapsuudestaan muutaman vuoden ulkomailla isän työkomennuksien ohella. Muun muassa entisen Jugoslavian ja Intian suunnilla. Pari vuotta sitten Kymenlaakson jättänyt Ile asuu nyt Espoossa.

Haastattelu hoidetaan intensiivisten kuvausten lomassa pahoin rappioituneen maatilan aitan portailla.

Ile raivaa tietä läpi viidakoituneen pihapiirin.

Syrjäseutu: Miten ajauduit urbaanin löytöretkeilyn pariin?

DJDH: Varmaan ihan pikkunassikkana kaikki - kuten minäkin - juoksee latoja sun muita läpi, mutta en sitä ihan UE:ksi vielä kutsuisi. Kai se siitä lähti, kun eksyin Spivey Pointin sivuille, jossa oli aika paljon paikkoja kotiseuduiltani Kotkan ja Haminan maastosta. Muutaman unettoman yön vietin selaillen niitä paikkoja ja mietin, että noi olisi tuossa ihan lähellä. Samoihin aikoihin, siinä 2000-luvun alkupuolella, olin innostunut valokuvauksesta. Ehkä osittain senkin vuoksi, että halusin vähän jännempiä ja siistimpiä kuvia kuin muut. Aloin aluksi kiertelemään niitä kohteita, joita Spivey Pointissa oli kuten Hallan saha. Sittemmin aloin oma-alotteisemmin miettiä, mistä kohteita voisi löytyä.

DJDH vaikuttui Hallasta. (2008)

SS: Mikä hylätyissä rakennuksissa veti puoleensa?

DJDH: Oikeastaan etsin sellaista rakennusta, jossa kaikki olisi ollut paikallaan ja mihinkään ei olisi koskettu. Aivan kuin kaikki olisi hävinnyt kesken kaiken pois. Sitten niitä joskus aina löytyikin. Helvetillisen vaivan sai nähdä, että pääsi edes paikanpäälle ja sitten miettiä miten pääsisi sisään, kun ne oli usein lukittuja. Kaikki sisäänmenopaikat yritin käydä läpi. Yksikin paikka oli sellainen, että kerran sinne pääsi sisään. Se oli sellanen paikka, jossa oli suurinpiirtein vanhat ja avaamattomat postit pöydällä, kahvit kahvikupissa ja tohvelit sängyn vieressä. Sitten kun parin viikon päästä menin uudelleen, niin kaikki paikat oli naulattu umpeen ja vitutti ihan saatanasti.

SS: Olet alkanut kuvaamaan filmille. Miksi?

DJDH: No, filmikuvaaminen lähti siitä, kun digirungot alkoi yleistymään ja niiden hinnat laski. Kaikki suurinpiirtein alkoi kuvaamaan. Naapurin 5-vuotiaalta Villeltäkin löytyi Canonin 350D-järkkäri, minkä isi oli käytettynä ostanut. Näistä syistä siirryin enemmän ja enemmän filmikuvaamiseen erottuakseni joukosta. Tällä hetkellä varmaan 80% kuvistani on mustavalkokuvia tai filmille kuvattuja. Siinä vaiheessa, kun siirryin filmikuvaukseen halusin hävittää ajan kuvistani. Aloin käyttää vanhantyylisiä filmejä ja vanhanaikaisia metodeja filmin kehittämiseen sekä vedostamiseen. Siinä sai omanlaista uniikkia jälkeä. Kun sen sitten yhdistää näihin hylättyihin rakennuksiin, siitä saa tietynlaisen unohtuneen ja unenomaisen fiiliksen. Siksi en koskaan kiirehdi kohteilla. Saatan pitkän aikaa sommitella ja hakea tiettyä kuvaa. Keskityn mieluummin kuvien laatuun kuin määrään.

Sommittelu ottaa aikansa.

SS: Mitä muuta haluat tuoda esille kuvissasi?

DJDH: En veisi sitä kovin filosofiselle tasolle. Mutta joskus haluan tuoda esille sellaista fiilistä, että onko tämä edes mahdollista, kun kaikki on vaan jäänyt paikoilleen.

SS: Seikkailetko yksin vai porukassa? Kuinka usein?

DJDH: Useinmiten yksin. Parin viime vuoden aikana oon viettänyt vähän hiljaiseloa kuvailujen suhteen. Ehkä pari kolme kertaa vuoden aikana olen varta vasten lähtenyt kohteille. Useammin tapahtuu niin, että puolisattuman kautta eksyy johonkin ihan muissa yhteyksissä. Esimerkiksi työmatkoilla, kun liikun pitkiä matkoja ristiin rastiin Suomea, tulee poikettua välillä sivuteille.

SS: Minkä tyyppisistä kohteista pidät?

DJDH: Kohteista pitää löytää jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Esimerkiksi Kotkassa Wahlroosin makkaratehdas oli hyvin tunnettu, mutta en koskaan oikein löytänyt sieltä mitään mielenkiintoista. Se oli niin autio, ettei siellä juurikaan ollut mitään. Sitten, jos vertaa toiseen tunnettuun kotkalaiskohteeseen Hallaan, niin siellä taas oli paljon kuvattavaa. Vaikka sieltäkin sai paljon erilaisia kuvia, niin nekin toistaa itseänsä lopulta.

Wahlroosin makkaratehdas ei säväyttänyt DJDH:ta. (2008)

...Tietty, mitä isompi ja sokkeloisempi mesta, niin sitä jännemmät fiilikset. Esimerkiksi ne yhdet melko tunnetut luolakuvat, mistä monet ovat olleet kiinnostuneita. Se oli vainoharhaista pakokauhua koko ajan. Bunkkeri oli louhittu 10 metriä peruskallion sisään ja ainoa ääni oli alla kohisevan meren ääni. Siellä oli sitten betonilattia, jonka päällä oli hiekkaa. Kun hiekalle astu, rahina kaikui 5-10 sekuntia ja palasi 10 sekunnin kuluttua luolan perätä kaikuna takaisin. Eli vaikka oli hetken aikaa paikalla, niin silti kuului ja tuntui, että jokin kävelee siellä. Lisäksi siellä on niin saatanan pimeetä, että taskulampun sammuttua siellä ei todellakaan nää yhtään mitään. Välillä saattaa myös kuulua katosta tippuvan veden ääntä, joka sekin kaikuu pitkän aikaa. Se on vähän aavemainen tunnelma, mikä siellä on. Sisään johtavat panssariovet ovat ruostuneet melkein kiinni ja samalla ne eristää koko paikan moderneista mukavuuksista. Eli radioaallot ei kanna ja kännykkä ei toimi. Niin sanotusti aika katkeaa.

SS: Muistettavin kokemus?

DJDH: Niitä on niin saatanan paljon. Saaren luolan jo mainitsinkin. Ehkä se on sellanen, kun olin lähtenyt ihan ex tempore matkaan niin ajatellen, että käytän nää kaksi päivää kesälomasta ihan kiertelyyn ja kaarteluun - jonkun etsimiseen. Sitten puoli päivää epätoivoisesti rehannu auton kanssa jossain huitsin kuusessa, keskellä ei mitään pelkän GPS:n avulla ilman mitään pohjasuunnitelmaa tai -työtä. Olin ajanut todella huonokuntoista ja heinittynyttä tietä monta kilometriä uskoen, että tien on johdettava johonkin. Etenkin, kun autossani ei ollut juurikaan maavaraa ja kääntöpaikkaakaan ei näkynyt. Sen jälkeen sieltä ilmestyy sellainen kauniisti luuhistunut hirsirunkoinen maalaistalo, jossa on kaikki paikallaan. Sellasen kun sitten löytää ilman mitään ennakkotietoa, niin se on hieno fiilis.

...Kerran pysähdyin sattumalta erään hiekkatien varteen tauolle. Siinä sitten samalla huomasin tiheän kuusikkometsän läpi kajastavan vihreän pressun. Lähdin tutkimaan lähempää ja sieltä paljastui vanha mansardikattoinen autiotalo. Katon alle taitoskohtaan oli sitten laitettu perinteiset pienet kaapit. Avasin ne. Sieltä löytyi vanhoja vedostettuja mustavalkokuvia ja negatiiveja muun muassa Lahden hiihtokisoista muutaman vuosikymmenen takaa. Se oli sellanen hetki, että teki mieli kerätä ne parempaan talteen, mutta kantti ei silti riittänyt. Ne kuuluivat siihen taloon. Ihmettelin sitten niitä negoja, että minkälaisella kameralla ne on kuvattu. Yritin myös tihrustaa niistä merkkejä ajasta kuten autoista tai vaatteista, jotka viittaisivat tiettyyn aikaan. Mitään sellaista ei sitten kuitenkaan löytynyt. Ne oli juuri sellaisia kuvia, joita olen itse yrittänyt ottaa.

SS: Tämä oli tässä. Kiitos.

Syrjäseutu Helsingin Sanomissa

Syrjäseutu on noteerattu mediassa.

Tämän päivän (11.09.2013)  Helsingin Sanomissa on julkaistu artikkeli Syrjäseudusta ja sen perustajasta, eli allekirjoittaneesta.

Artikkeli löytyy myös nettiversiona alla olevasta linkistä.

Suurin seikkailu on lähellä (Helsingin Sanomat)

Haastattelun yhteydessä vierailemme rautatietunnelissa. (Kuva: Marko Leppänen)

Reissukertomus: Luovutettu Karjala osa V

Päivä 5:

Reissumme viimeinen päivä on edessä. Olen sopinut niin edeltävänä iltana kotijoukkojen kanssa. Tarpeen tullen meillä olisi vielä ylimääräinen päivä käytettävissä, mutta reissu on edennyt joutuisasti ja kovin puhti on käytetty.

Herään aamukahdeksalta. Ensimmäinen kerran auringon paisteeseen. Markon kotiinpaluu on jälleen venähtänyt aamuyöhön, joten jätän hänet korisemaan autonperälle. Tervaniemessä Viipurin linnan vastarannalla yöpaikkamme alla on pari avointa luolan suuaukkoa, jotka olin bongannut edellisenä iltana. Suuntaan ensimmäisenä sinne.

Bunkkeri muodostuu kahdesta hallista, joilla on omat sisäänkäyntinsä.

Kaatopaikkana käytetyt, ilmeisesti suomenaikaiset bunkkerit on nopeasti kierretty. Palaan autolle ja herätän kohmeloa potevan Markon, vaikka ei sellaista hänestä päältäpäin huomaisi. Hän on heti valmis kuin lukkari sotaan niin kuin on ollut koko reissun ajan huolimatta yöunen puutteesta tai veren alkoholipitoisuuden määrästä. Aina yhtä freesinä ja intoa puhkuen. Ihailtavaa.

Yöpaikkamme toisella puolen paljastuu myös palatsimainen rakennus, joka ei ole kokonaan hylätty, vaikka toinen puoli on vailla kattoa.

Päivän ohjelma tulisi keskittymään Viipurin ympärille. Edellisiltainen hörpöttelyni oli jäänyt sen verran vähäiselle, että uskalsin ajaa autoa. Tunsin Viipurin suomalaisen kantakaupungin kuin omat taskuni. Silti ennen mitään muuta, tarvitsisimme kunnon aamupalan tai pikemminkin päivällisen. Sellaisen saimme vaatimattomasta työläisten ruokalasta rautatieaseman kupeesta. Olisiko maksanut noin 5€. Kalapihvit vetisellä muusilla, leipää, salaatti ja keitto päälle smetanalasillisella.

Smetana toimii erinomaisena kastikkeena joka ruoassa.

Ateria viimeisteltiin tuoreilla ja rasvaisilla venäläisillä munkeilla läheisessä kioskissa. Shoppailua jatkettiin vielä Viipurin kauppahallissa, josta irtosi maatuskat ja muut viime hetken tuliaiset kotiintuotavaksi. Kauppahalli toreineen taitaakin olla ainoita paikkoja Venäjän Karjalassa, jossa suomenkieltä pidetään yllä. Ihmisten köyhyys ja epätoivoisuus tulee siellä parhaiten esille. Aivan kuin kaikkien, vähänkään turisteja houkuttelevien kaupunkien keskustoissa. Turistit huomataan ja kaikenlaista tarpeetonta tuputetaan siinä määrin, että pakollisten ostosten jälkeen tekee mieli livistää paikalta sukkelaan.

Pääsemme vihdoin tositoimiin. Vanhan kaupungin hauraat kerrostalokorttelit ovat vieretysten, joten jätämme auton parkkiin joutomaalle, josta aukeaa näkymä yli kaupungin.

Joulukuusta 2009 näkymät eivät olleet vuodenaikojen ominaispiirteitä lukuunottamatta muuttuneet. Kuva on otettu Viipurin linnan tornista

Ensimmäisenä listalla on hulppeana korkealle kohoava jugend-talo Domus, joka rakennettiin vuonna 1904. 500 neliöinen ja 5-kerroksinen talo paloi 2009 oltuaan ensin parikymmentä vuotta pultsareiden majapaikkana. Talo oli valmistuessaan Viipurin hienoimpia rakennuksia. "Väliaikaista kaikki on vaan". Niin lauletaan laulussa ja sen voi urbaani löytöretkeilijä todeta kerta kerran jälkeen. Tämä on ehkä silti huikein hylätty rakennus, johon olen törmännyt. Pelkkä olankohautus ei riitä. Tervetuliaistorttu ovensuussa toivottaa uteliaan matkalaisen peremmälle.

Komistus oli verkotettu jo 4 vuotta sitten, mutta nyt se oli aidattu.

Näky sisäpihalle saa haukkomaan henkeä.

Jo perinteeksi komean kohteen bongattaessa muodostavat kirosanojen ryöpsähtelyt tarttuvat tällä kertaa Markoonkin. Rakennus on sen verran vaikuttava. Domus seisoo pystyssä muutaman hiuskarvan varassa. Meidän kantti ei riittänyt yläkerroksiin asti. Siitä huolimatta kellarissa on vielä asunnottomien maja pystyssä. Käännymme takaisin ennen kuin se romahtaa päällemme.

50 metriä, yksi kahvila välissä ja olemme seuraavalla kohteella. Kahvilan loistosijainti vetää minua puoleensa ja Markoa sen muodokas tarjoilija. Vaikka minua poltteleekin sisällepääsy, nautimme tilanteesta kokonaisuutena virvoitusjuomien kera.

Seuraava kohde on kokonainen kortteli, jota on alettu tänä vuonna uudelleen purkamaan huonokuntoisen rakennuksen julkisivun romahdettua. Osa korttelista on jo aiemmin purettu. Purkutyöt ovat jälleen keskeytyneet kovaäänisen vastustuksen vuoksi. Onhan vanhakaupunki tärkeä osa Viipurin kaupunkikuvaa ja uudelleenrakennetut kiinteistöt harvoin vastaavat odotuksia.

Viipurin Kirja- ja Kivipainon konttori, sitomo ja kotelotehdas sijoittui Linnankadun puoleiselle tontille.

Pari rakennusta oli hävinnyt sitten vuoden 2009.

Hylättynä purkukohteenakin se vavisuttaa.

Tällä välin Marko on keksinyt vetää päiväjurrit. Poikkeamme baarissa ja tapaamassa Markon suomalaista ystävää. Tapaaminen jää kuitenkin lyhykäiseksi hänen työkiireidensä vuoksi. Toiminta jatkuu Viipurin satamassa, jonne rakennettiin Erkki Huttusen suunnittelema SOK:n mylly ja leipomo vuonna 1932. Rakennuksia laajennettiin vielä 1930-luvulla, mutta niiden ulkoinen kehitys näyttää loppuneen sotien jälkeen. Funktionalistiset myllyrakennukset ovat jääneet osittain sataman aitojen sisäpuolelle tyhjilleen. Tarkkailemme toimintaa myllyn ympärillä ja pian sisäänpääsykin löytyy vartijan toimiston kautta. Pääsemme sisäpihalle luvalla. Vaikka pyydämme mahdollisuutta lähempään selontekoon, tällä kertaa paikalla on tunnollinen naisvartija, joka evää meidän haaveet.

Myllyyn rakennettiin 18 kpl. 30-metrisiä viljasiiloja.

Tarkemmin tarkasteltuna rakennukset ovat pahasti rappiolla.

Sisäpihalla on hiljaista.

Entinen Hankkijan konttori seisoo SOK:n vieressä nuhjuisena epäselvässä tilassa.

Olimme exploroineet vastapuolella sijainneen Viipurin kaasu- ja sähkölaitoksen rakennukset jo ennen SOK:ta. Viipurin Kaasu ja Sähkö Oy oli myös Viipurin raitioliikenteen omistaja, joten entinen raitiovaunuvarikko (1912) sijaitsee raunioituneen voimalaitoksen kyljessä. Sitä käytetään vielä ilmeisesti autokorjaamona. Kortteli on muutoinkin täynnä suomenaikaista teollisuutta ja nähtävää riittää.

Vasemmalla SOK ja oikealla vaalea rakennus on entinen raitiovaunuhalli.

Niiden takana on kaasu- ja sähkölaitoksen rauniot. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Energiantuotanto on loppunut aikaa sitten.

(Kuva: Marko Kilpeläinen)

Ohjelmamme tämän reissun tiimoilta on saatu loppuun. Paluu arkiseen Suomeen on käsillä, mutta Marko nipistää aikaa vielä yhdelle shotille ja kaljalle, joka nautitaan asemanviereisen pubin terassilla.

Kaikki varmaan tunnistavat Säkkijärven polkan, tuon kotimaisen haitaririlluttelun ja kansansävelmän helmen. Mutta kuka tietää Säkkijärven? Säkkijärvi on entinen suomalainen kunta, josta nykyisen rajanvedon mukaan jäi vain pieni siivu Suomelle. Rajan toisella puolen Säkkijärven maisemat houkuttelevat vielä ennen Vaalimaata lähempään tutkimukseen. Säkkijärvi edustaa parhaimmillaan niitä nuutuvia kyliä, joita on rajan takana tuhansia. Elämä siellä on verkkaisaa ja rakennukset ränsistyvät. Se kuitenkin muistuttaa nykyään enemmän venäläistä kuin suomalaiskylää. Kerrostaloja, neukkuaikainen sotamuistomerkki ja hylättyjä kolhooseja.

Voimalaitos, vaakahuone ja kolhoosit. Kaikki hylättynä. Ne eivät saa meitä enää nousemaan autosta. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Tämän jälkeen pysähdytään vielä oluella, tankkaamassa, ostoksilla ja vielä kerran oluella. Kotiinpaluu tulee olemaan pitkä ja Marko heikossa hapessa. Rajanylitys onnistuu Markon nousevasta humalatilasta huolimatta. Joskin tullivirkailijoiden napinan kera. Toisin kuin luulin, paluu Suomeen ei ollut helpotus. Mieleni vaelteli edelleen jossain Karjalan kunnailla. Olin rakastunut tuohon maanosaan, joka tuntuu edelleen monella tapaa kotimaalta. Ja jos tuo oli kotimaatani, oli Viipuri kotikaupunkini, jonne mieleni tekevi yhä uudelleen. On ehkä liian aikaista analysoida retken kokonaisvaltaista vaikutusta, mutta sen tiedän, että tämä ei jää tähän.

Yhteenveto:

• Marko. Tuo häpeilemättömän roisi, Obelixia muistuttava veijari on antanut korvaamattoman panoksen ja humoristisen mausteen retkelle. Hänen 12 vuoden elämänkokemus Venäjällä, kulttuurin ja kielen hallinta osoittautui verrattomaksi eduksi. Ilman sitä olisi reissun anti jäänyt helposti puoleen.

• Minä. Kotiläksyt tehneenä voin olla tyytyväinen reissun antiin ja itseeni. Pitkät illat kohteiden etsimiseen ja sijaintien löytämiseen palkittiin vihdoin. Toin mukanani reissuun ulottuvuutta, jota kokenut venäjänkävijä Markokaan ei ole kokenut.

• Lähtökohtaisesti täysin tuntemattomina olemme läpäisseet yhdessä toimeentulemisen tulikokeen, vaikka olemme kuin yö ja päivä. Sosiaalisen, suulaan ja lennokkaan, alunperin kainuulaisen Markon käänteissä on pysymistä. Itse puolestani olen hidas hämäläinen: rauhallinen ja vähäsanainen. Markon sanojen mukaan tissiposki. Silti reissussa yhteistyömme toimi moitteetta. Ehkä juuri sen takia. Vastakohdat täydentävät toisiaan. Reissulla on ollut koko ajan hyvä meininki, hauskaa ja se näkyy kaikessa.

• Kilometrejä emme mitanneet, mutta niitä kertynee 1500-2000. Citikka oli itse luotettavuus lukuunottamatta käsijarrun vaijerin katkeamista Kiteellä jo ensimmäisenä päivänä. Auto-ongelmia kohdatessa olisimme luottaneet Markon tee se itse-mentaliteettiin.

• Rahaa nostin reissua varten Suomesta 140€ ja se kattoi kaiken tuliaisineen. Majoituskuluihin ei mennyt penniäkään. Kertaviisumi kustansi matkatoimistosta tilattuna 75€.

• Henkilökohtaisesta hygieniasta huolenpito jäi kotiin satunnaista hampaidenharjausta lukuunottamatta. Vaihtovaatteille ei ollut käyttöä.

• Tapaturmia, edes naarmuja, ei sattunut. Itikat eivät kiusanneet emmekä punkkeja löytäneet.

• Kolareja tai edes läheltäpiti-tilanteita ei näkynyt. 

• Lukitsemattomasta autosta huolimatta mitään ei varastettu. Venäläiset ovat pohjimmiltaan rehellistä kansaa.

• Tulevaisuudesta ei ole tietoa, mutta täydentävä Karjalan-kierros tehdään vielä samalla kokoonpanolla.

(Kuva: Marko Kilpeläinen)

Kiitos kaikille matkaa seuranneille mielenkiinnosta.

Linkit:

Idän reissut (muut venäjänreissumme)

Luovutettu Karjala osa 1

Reissukertomus: Luovutettu Karjala osa IV

Päivä 4:

Markon pitkän kaavan ilta oli tyrehtynyt Terijoen baarien sulkeuduttua sunnuntaiyönä jo kahdelta. Lähdemme siten aikaisin liikkeelle kohti Raivolaa. Ihan vain yllätysvisiitille Markon mökkinaapurin luokse, joka ei sitä varten hankkimastamme rahkapiirakasta huolimatta ole kotona. Raivolan torilla teemme mielenkiintoisia löytöjä, mutta muutoin reissumme sinne jää merkityksettömäksi.

Vammelsuuta kohti ajellessamme huomaamme autosta päivän yllätyskohteen. Kolmesta puurakennuksesta muodostuva lasten kesäleiri. Ei kummoinen eikä mieltä nostattava, mutta mukavan kevyt aloitus päivälle.

Rakennuksia on yritetty teljetä kehnoin tuloksin.

Sisätilat ovat arvaten typöten tyhjiä.

Pikaisesti kierretyn lastenleirin jälkeen törmäämme Vammelsuun risteyksessä miliisin hylättyyn vartiointipisteeseen. Se ei ollut matkan ainoa, mutta eipä vastaavia Suomessakaan näy, joten se oli rankkasateesta huolimatta kuvan paikka.

Muitakin yllätyskohteita näkyy Koivistoon johtavalla tiellä. Meillä on kuitenkin jotain parempaa kiikarissa. Tähtäimessä on hydrodynaaminen laboratorio, joka rakennettiin 1969. Laitoksessa testattiin koeolosuhteissa sukellusveneiden malleja ja niiden ajo-ominaisuuksia. Laitos lienee hylätty Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen.

Sadekin on tauonnut ja luulemme löytäneemme lähimmän pysähdyspaikan autolle, mitä on tiedossa. Lähdemme tarpomaan helppokulkuista mäntymetsikköä kohden rannikkoa. Seuraamme uskollisesti hyvintoimivaa karttaa ja muistikuvayhdistelmää päässäni. Pian näemme jo rakennuksia, jotka kuitenkin osoittautuvat olevan vielä jossain käytössä. Ehkä suuntimassa on tällä kertaa vikaa. Laskeudumme aina Suomenlahden rantaan saakka, josta löytyy vanhoja linnoitteita ja rakennusten raunioita. Kierrämme epätoivoisina vielä yhtä karttaan merkittyä tietä pitkin, mutta toteamme tunnin tuloksettoman ja hikisen pyörimisen jälkeen olevamme joko hukassa tai rakennusten tuhoutuneen.

Palaamme käytössä olevalle rakennukselle ja päätämme oikaista rakennuksen toiselta puolen suoraan autolle. Kohtaloa tai sattumaa - yhtä kaikki, havaitsemme metsän välistä jotain, jota emme odottaneet. Hylätyn hallin muuntamoineen. Vasta sen avonaiselta ovelta paljastuu totuus. Kyllä se on se! Onnen kirosanat ryöpsähtelevät taas suustani kuin pilssivedet laivasta. Laitos koostuu kahdesta osasta. Toinen on ulkoallas ja toinen 120-metriä pitkä ja 8 metriä syvä sisäallas.

Halli näyttää pöpeliköstä katsottuna vaatimattomalle.

Korkea ja pitkä halli altaineen räjäyttää pankin!

Alemman tason huoneet ovat tyhjiä ja rappuset yläkertaan on puretut.

Halli oli jäänyt puiden suojaan ja sen koon hahmottaminen ulkopuolelta jäi hankalaksi.

Ulkoaltaalla oli myös pari katettua valvontatilaa.

Altaalle johtava ramppi.

Sisätiloja tarkastellessamme oli alkanut kunnolla sataa ja siksi emme jääneet viivyttelemään taivasalle. Suuntasimme autolle metsän läpi, joka oli täynnään kypsiä mustikoita. Niitä samalla mutustellessa kuurottainen sadekin hiljeni hetkeksi. Uudenkirkon suuntaan ajellessa alkaa jälleen sataa rankasti ja pysähdymme lounaalle tienvarsi-kahvilaan jossakin Inon aseman liepeillä.

Rautatieromantiikkaa.

Taivaan synkkyys enteili pahaa. Tie Uudellekirkolle oli huonossa kunnossa. Matkalla pysähdymme palaneelle neuvostoliitonaikaiselle varikolle, jota ympäröi pellollinen haitallisia ja vaarallisia jättiukonputkia. Vaatimaton varikko ei siltikään sytytä. Tällä välin Citikan bensavalo on alkanut palaa. Olemmehan siis ajaneet yhdellä bensatankillisella Värtsilän rajalta, Pietarin kautta koukaten, miltei Kannaksen toiselle puolen. Ei paha. Uudenkirkon taajamassa on kuitenkin paikallinen ABC, josta saamme lisää menovettä.

Bensanlaadussa on valinnanvaraa aina 80:stä lähtien.

Todellinen takaisku tulee miltei heti tankkauksen jälkeen kylän rajalla. Siltatyömaa katkoo reitin seuraaville kohteille. Suomalaisen sahan raunio ja muut jäävät nyt ensi kertaan, sillä suuntaamme vaihtoehtoisesti Kanneljärvelle. Kaksi hukkareissua yhdelle päivälle tietysti syö miestä, mutta meininki on silti leppoisaa. Olemmehan jo saavuttaneet paljon.

Silta on poikki.

Kiertotie antaa minulle uuden mahdollisuuden fiilistellä jo kerran ylittämäämme hylättyä rataosuutta vahtikoppeineen, joka ei ole Suomen peruja.

Venäläistä puskarataa.

Ei aikaakaan, kun saavumme Kanneljärvelle. Emme lähde metsästämään pahasti raunioitunutta ellei jopa romahtanutta Niemenhovin kartanoa, joka olisi vain parin kilometrin päässä päätieltä. Sen sijaan tummassa horisontissa siintävän Kanneljärven rauniokirkon tornin ympärillä parveilevat linnut kutsuvasti kuin Hitchcockin elokuvassa Linnut. Kanneljärven kirkko sijaitsee kylän keskustassa. Se valmistui ja vihittiin käyttöön vuonna 1934. Sotien jälkeen venäläiset käyttivät kirkkoa maatalouden tarpeisiin kuten rehutehtaana kunnes se tuhoutui osittain tulipalossa vuonna 1984.

Kanneljärven kirkko on säilynyt rauniomonumenttina.

Rauniokirkon ovet on nyt kalteroitu.

Kirkolle johtava suomenaikainen tielinjaus on säilynyt maisemallisena.

Alkaa olla jo iltapäivä. Suuntaamme Kivennapaan, joka venäläisittäin Pervomaiskojeksi tunnetaan. Keskusta on eläväinen ja kuvauksellinen. Pysähdymme ja nautimme päivällisen paikallisessa ravintolassa, sillä meillä on edessä reissun viimeinen must see eli pakollinen kohde.

Mahdollisesti Leningradin suojaksi rakennettu, useiden neliökilometrien alue ja vähintään 50 rakennuksen hylätty ohjustukikohta. Eli kyseessä olisi reissumme massiivisin kohde kaikilla mittareilla. Mystistä ja karttoihin merkkaamatonta aluetta on pidetty tarkoin varjeltuna salaisuutena vuosikaudet, mutta viime vuosina sieltä on putkahdellut hivenen kuvamateriaalia esille. Lähdemme epätietoisina ottamaan selkoa sen nykytilasta. Rankka kaatosade miltei pysäyttää matkamme, kun köröttelemme yllättävän hyväkuntoista armeijan betonitietä alueen porteille.

Saavumme ohjustukikohdan portille. Tie haarautuu vasemmalle asuttuun, mutta hiljaiseen kylään, jonne on kyhätty pari kolkonnäköistä kerrostaloa. Oikealle jää portti, jonka puomi on kiinni. Jätämme paremman paikan puutteessa auton tyhjän, mutta hyväkuntoisen vartiotuvan eteen ja jatkamme jalan alueelle. Tie haarautuu jälleen 4 suuntaan mukaanlukien tulosuuntamme. Kaksi teistä johtaa pitkälle metsään päin. Vasemmalla on useita talonraunioita, joten suuntaamme luonnollisesti sinne. Saavumme aukealle, ikäänkuin torille, jota reunustaa 4 kasarmia. Kaksi molemmin puolin. Päässä on jokin huvimajan näköinen rakennus.

Ensimmäinen hylätyistä oli kylän kulttuuritalo.

Sekin kokenut muille tyypillisen kohtalon.

Liikuntasalissa on koripallotelineet jääneet seinille.

Huomaamme tuoreet renkaanjäljet kasarmien välissä ja herää toivonkipinä päästä Citikalla ajamaan pitkiä metsäteitä lopuille kohteille. Seuraamme jälkiä heinikkoisessa maastossa ja piankos takaamme ajaa joku parikymmentä vuotta vanhalla Volkswagenilla kiinnittämättä meihin sen kummempaa huomiota. Jäljet johtavat kylätielle ja näin tiedämme pääsevämme myös Citikalla perille. Siis tuumasta toimeen.

Matka on röykkyistä, mutta siedettävää. Pahin kohta on kasarmin takana pieni notko tai oja, jonka molemmin puolin on mutaa. Emme pääse ylös ensimmäisellä yrittämällä. Auto valuu pohjalle ja jää sudittamaan paikoilleen. Tilanne näyttää pahalta. Toinen takarengas näyttää lussulta ja taakse jääneen puunrangan vuoksi emme pääse peruuttamaankaan.

Saamme kuitenkin kammettua osin lahon puun pois auton alta. Renkaanpuhkeaminenkin oli vain harhaa ja selittyy vain sen painautumisella mutaan. Selviämme säikähdyksellä ja saamme tarpeeksi vauhtia päästäksemme kumpareen päälle. Ajamme aukion kautta metsätielle, joka olisi arviolta kolme kilometriä pitkä. Päätien varrelta erkanee viisi ympyrätietä, joiden jokaisen varrella puolestaan on 6 hallia, joissa on säilytetty aseistettuja ajoneuvoja. Tilaa oli arviolta parillesadalle vaunulle. Yhtäkään emme sentään nähneet.

Kävellen alueen kiertäminen olisi vienyt kokonaisen vuorokauden.

Hallit olivat identtisiä sekä sisä- että ulkopuolelta.

Tiet ovat identtisiä keskenään, joten jokaista emme kierrä. Palaamme risteykseen ja jatkamme toista metsätietä. Ensimmäinen mainittava raunio on vanha voimalaitos. Voimalaitoksen jälkeen saavumme jonkin sortin korjauspajalle, jonka takaa metsiköstä nousee alueen vesitorni. Tilat ovat tyhjiä. Metsätie jatkuu edellisen tyyliin pitkälle ja useita rakennusten raunioita jää tarkastamatta. Viidakkomainen kasvillisuus epäilemättä peittää paljon nähtävää. Pieni, mutta merkittävä puute karttojen esivalmisteluissa ajattaa meidät ohi myös ohjussiilojen. Usean päivän intensiiviset exploraatiot ovat myös vaikuttaneet motivaatioomme, joka tällä tavoin kostautuu jälkikäteen harmituksena.

Voimalaitos sijaitsee suurimman rakennuskeskittymän laidalla.

Voimalaitoksen takana on jälleen yksi varikko.

Kaluston korjauspajalta.

Leninkin löytyy kaukaisesta metsäbunkkerista.

Luulemme nähneemme tarpeeksi ja palaamme tutkimaan tukikohdan keskustaa kasarmeineen. Kaukaa näemme aikaisemmin tyhjällä portilla vartijan savukkeella. Päätämme välttää tukalan kohtaamisen kurvaamalla keskusaukiolle ja palaten samaa kiertoreittiä takaisin. En halunnut kuitenkaan lähteä ottamatta vaikuttavasta aukiosta kuvaa ja juoksen ulos autosta ottamaan viimeisen räpsyn. Sitä en koskaan saa, sillä vartija painaa pyörällä peräämme. Luottokumppanini saa ensimmäisenä tuta vihaisen vartijan sanat:" Painukaa helvettiin täältä!". Neuvotteluille ei ollut sijaa ja nöyränä kaasutamme mahdollisuuden tullen pikimmiten pois paikalta. Onni onnettomuudessa; vartijan työn laiminlyönnin vuoksi olimme päässeet alueelle ongelmitta, mutta samalla jouduimme poistumaan sieltä kesken kaiken. Ehkä se oli myös vartijalle itselleen häpeällistä ja näin ollen homma painettiin villaisella.

Kello on 19:00, kun saavumme pysähdymme vielä kerran Kivennavassa ostamaan iltapalaa. Nautimme sen tien poskessa maisemallisessa ympäristössä. Aiomme vielä Viipuriin yöksi. Siirryn kuljettajan penkille Markon vetäessä iltatirsat. Pietari-Viipuri-välinen päätie on tuskallista ajaa. Aurinko paahtaa suoraan silmiin ja yksikaistaisella tiellä ohittelevat rekat jättävät ainoaksi vaihtoehdoksi ajaa pientareen puolella, ellei halua sitten osallistua loputtomaan ohittelujen sarjaan, jonka hyödyt jokainen järkevä ihminen ymmärtää.

Meikäläinen Kivennavassa tien poskella einestämässä. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Reilun tunnin hiillostuksen jälkeen saavumme Viipuriin, joka tuntuu suomalaisemmalta kaupungilta kuin Suomen kaupungit itse. Tämä selittyy pitkälti vanhan kaupungin säästyneisyydellä. Suuri osa rakennuksista on säästynyt ja rakennettu sotaa edeltävällä ajalta, jolloin Viipuri oli suomalaisten hallussa. Joku Netissä on joskus kommentoinutkin:" Venäjä on suojellut Viipurin. Jos kaupunki olisi Suomea, tuolla paikalla suojeltaisiin 1960-1990 rakennettuja betonihelmiä". Vaikk'ei homma ihan näin kärjistetysti olekaan, on tuossa vinha perä. Harvapa kaupunki Suomessa on säilynyt näin historiallisena kokonaisuutena.

Kuva Viipurista on ruusuinen, mutta pinnan alla muhii. Osa vanhoista kortteleista on siinä kunnossa, että tullaan pian pisteeseen, jossa niiden pelastaminen on mahdotonta. Kyllä, Venäjän ansiosta Viipuri on säilyttänyt historiallisen ilmeensä ja on edelleen tunnistettavissa vanhaksi suomalaiskaupungiksi. Mutta entä 10 tai 50 vuoden päästä, kun hoitamattomina säilyneet rakennukset romahtavat sijoilleen? Osittaisen tuhon partaalla elävä vanha kaupunki on huikea kokemus - ainakin toistaiseksi.

Etsimme yöpaikkaa keskustan liepeiltä. Kiertelemme myös lähiöitä aikamme kuluksi. Viipuri tarjoaa paljon seikkailtavaa. Yösijamme tulisi kuitenkin olla lähellä keskustaa, jotta voisimme jalkautua aamulla exploroimaan vanhaa kaupunkia krapulassa, ilman autoa. Ei aikaakaan, kun löydämme sellaisen paraatipaikalta:

Näkymä yösijoiltamme on kansallisromanttinen.

Maakunta-arkiston pihalla on hiljaista ja näkymät majesteettiset. Markolla kaljahammasta jo kolottaa, joten suuntaamme jalan pikimmiten keskustaan. Maanantai-illasta huolimatta keskustassa väkeä riittää juuri järjestettävien elokuvafestivaalien ansiosta. Kiertelemme keskustaa ja nautimme muutamat huurteiset yhdessä, kunnes erkanemme omille teille. Minä patikoin autolle ja Marko porhaltaa taksilla yökerhoon.

Luovutettu Karjala osa 3
Luovutettu Karjala osa 5