Haastattelu: DJDH - ajattomuutta hakeva UE-kuvaaja

Urbaanit löytöretkeilijät voi yhden määritelmän mukaan jakaa kahteen joukkoon. On kamerattomia seikkailijoita ja on kamerallisia. DJDH:na tunnettu seikkailija kuuluu taatusti jälkimmäiseen. Hänen kohdallaan voi sanoa, että UE on tullut kuvioihin valokuvauksen myötä. UE on hänelle yksinäistä puuhastelua, jossa valokuvaus määrää tahdin ja reissun onnistuneisuuden.

Ileksi esittäytyvä rauhallinen mies on hiljattain täyttänyt 30 vuotta. Hän on alunperin Etelä-Kymenlaakson suunnilta, mutta viettänyt lapsuudestaan muutaman vuoden ulkomailla isän työkomennuksien ohella. Muun muassa entisen Jugoslavian ja Intian suunnilla. Pari vuotta sitten Kymenlaakson jättänyt Ile asuu nyt Espoossa.

Haastattelu hoidetaan intensiivisten kuvausten lomassa pahoin rappioituneen maatilan aitan portailla.

Ile raivaa tietä läpi viidakoituneen pihapiirin.

Syrjäseutu: Miten ajauduit urbaanin löytöretkeilyn pariin?

DJDH: Varmaan ihan pikkunassikkana kaikki - kuten minäkin - juoksee latoja sun muita läpi, mutta en sitä ihan UE:ksi vielä kutsuisi. Kai se siitä lähti, kun eksyin Spivey Pointin sivuille, jossa oli aika paljon paikkoja kotiseuduiltani Kotkan ja Haminan maastosta. Muutaman unettoman yön vietin selaillen niitä paikkoja ja mietin, että noi olisi tuossa ihan lähellä. Samoihin aikoihin, siinä 2000-luvun alkupuolella, olin innostunut valokuvauksesta. Ehkä osittain senkin vuoksi, että halusin vähän jännempiä ja siistimpiä kuvia kuin muut. Aloin aluksi kiertelemään niitä kohteita, joita Spivey Pointissa oli kuten Hallan saha. Sittemmin aloin oma-alotteisemmin miettiä, mistä kohteita voisi löytyä.

DJDH vaikuttui Hallasta. (2008)

SS: Mikä hylätyissä rakennuksissa veti puoleensa?

DJDH: Oikeastaan etsin sellaista rakennusta, jossa kaikki olisi ollut paikallaan ja mihinkään ei olisi koskettu. Aivan kuin kaikki olisi hävinnyt kesken kaiken pois. Sitten niitä joskus aina löytyikin. Helvetillisen vaivan sai nähdä, että pääsi edes paikanpäälle ja sitten miettiä miten pääsisi sisään, kun ne oli usein lukittuja. Kaikki sisäänmenopaikat yritin käydä läpi. Yksikin paikka oli sellainen, että kerran sinne pääsi sisään. Se oli sellanen paikka, jossa oli suurinpiirtein vanhat ja avaamattomat postit pöydällä, kahvit kahvikupissa ja tohvelit sängyn vieressä. Sitten kun parin viikon päästä menin uudelleen, niin kaikki paikat oli naulattu umpeen ja vitutti ihan saatanasti.

SS: Olet alkanut kuvaamaan filmille. Miksi?

DJDH: No, filmikuvaaminen lähti siitä, kun digirungot alkoi yleistymään ja niiden hinnat laski. Kaikki suurinpiirtein alkoi kuvaamaan. Naapurin 5-vuotiaalta Villeltäkin löytyi Canonin 350D-järkkäri, minkä isi oli käytettynä ostanut. Näistä syistä siirryin enemmän ja enemmän filmikuvaamiseen erottuakseni joukosta. Tällä hetkellä varmaan 80% kuvistani on mustavalkokuvia tai filmille kuvattuja. Siinä vaiheessa, kun siirryin filmikuvaukseen halusin hävittää ajan kuvistani. Aloin käyttää vanhantyylisiä filmejä ja vanhanaikaisia metodeja filmin kehittämiseen sekä vedostamiseen. Siinä sai omanlaista uniikkia jälkeä. Kun sen sitten yhdistää näihin hylättyihin rakennuksiin, siitä saa tietynlaisen unohtuneen ja unenomaisen fiiliksen. Siksi en koskaan kiirehdi kohteilla. Saatan pitkän aikaa sommitella ja hakea tiettyä kuvaa. Keskityn mieluummin kuvien laatuun kuin määrään.

Sommittelu ottaa aikansa.

SS: Mitä muuta haluat tuoda esille kuvissasi?

DJDH: En veisi sitä kovin filosofiselle tasolle. Mutta joskus haluan tuoda esille sellaista fiilistä, että onko tämä edes mahdollista, kun kaikki on vaan jäänyt paikoilleen.

SS: Seikkailetko yksin vai porukassa? Kuinka usein?

DJDH: Useinmiten yksin. Parin viime vuoden aikana oon viettänyt vähän hiljaiseloa kuvailujen suhteen. Ehkä pari kolme kertaa vuoden aikana olen varta vasten lähtenyt kohteille. Useammin tapahtuu niin, että puolisattuman kautta eksyy johonkin ihan muissa yhteyksissä. Esimerkiksi työmatkoilla, kun liikun pitkiä matkoja ristiin rastiin Suomea, tulee poikettua välillä sivuteille.

SS: Minkä tyyppisistä kohteista pidät?

DJDH: Kohteista pitää löytää jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Esimerkiksi Kotkassa Wahlroosin makkaratehdas oli hyvin tunnettu, mutta en koskaan oikein löytänyt sieltä mitään mielenkiintoista. Se oli niin autio, ettei siellä juurikaan ollut mitään. Sitten, jos vertaa toiseen tunnettuun kotkalaiskohteeseen Hallaan, niin siellä taas oli paljon kuvattavaa. Vaikka sieltäkin sai paljon erilaisia kuvia, niin nekin toistaa itseänsä lopulta.

Wahlroosin makkaratehdas ei säväyttänyt DJDH:ta. (2008)

...Tietty, mitä isompi ja sokkeloisempi mesta, niin sitä jännemmät fiilikset. Esimerkiksi ne yhdet melko tunnetut luolakuvat, mistä monet ovat olleet kiinnostuneita. Se oli vainoharhaista pakokauhua koko ajan. Bunkkeri oli louhittu 10 metriä peruskallion sisään ja ainoa ääni oli alla kohisevan meren ääni. Siellä oli sitten betonilattia, jonka päällä oli hiekkaa. Kun hiekalle astu, rahina kaikui 5-10 sekuntia ja palasi 10 sekunnin kuluttua luolan perätä kaikuna takaisin. Eli vaikka oli hetken aikaa paikalla, niin silti kuului ja tuntui, että jokin kävelee siellä. Lisäksi siellä on niin saatanan pimeetä, että taskulampun sammuttua siellä ei todellakaan nää yhtään mitään. Välillä saattaa myös kuulua katosta tippuvan veden ääntä, joka sekin kaikuu pitkän aikaa. Se on vähän aavemainen tunnelma, mikä siellä on. Sisään johtavat panssariovet ovat ruostuneet melkein kiinni ja samalla ne eristää koko paikan moderneista mukavuuksista. Eli radioaallot ei kanna ja kännykkä ei toimi. Niin sanotusti aika katkeaa.

SS: Muistettavin kokemus?

DJDH: Niitä on niin saatanan paljon. Saaren luolan jo mainitsinkin. Ehkä se on sellanen, kun olin lähtenyt ihan ex tempore matkaan niin ajatellen, että käytän nää kaksi päivää kesälomasta ihan kiertelyyn ja kaarteluun - jonkun etsimiseen. Sitten puoli päivää epätoivoisesti rehannu auton kanssa jossain huitsin kuusessa, keskellä ei mitään pelkän GPS:n avulla ilman mitään pohjasuunnitelmaa tai -työtä. Olin ajanut todella huonokuntoista ja heinittynyttä tietä monta kilometriä uskoen, että tien on johdettava johonkin. Etenkin, kun autossani ei ollut juurikaan maavaraa ja kääntöpaikkaakaan ei näkynyt. Sen jälkeen sieltä ilmestyy sellainen kauniisti luuhistunut hirsirunkoinen maalaistalo, jossa on kaikki paikallaan. Sellasen kun sitten löytää ilman mitään ennakkotietoa, niin se on hieno fiilis.

...Kerran pysähdyin sattumalta erään hiekkatien varteen tauolle. Siinä sitten samalla huomasin tiheän kuusikkometsän läpi kajastavan vihreän pressun. Lähdin tutkimaan lähempää ja sieltä paljastui vanha mansardikattoinen autiotalo. Katon alle taitoskohtaan oli sitten laitettu perinteiset pienet kaapit. Avasin ne. Sieltä löytyi vanhoja vedostettuja mustavalkokuvia ja negatiiveja muun muassa Lahden hiihtokisoista muutaman vuosikymmenen takaa. Se oli sellanen hetki, että teki mieli kerätä ne parempaan talteen, mutta kantti ei silti riittänyt. Ne kuuluivat siihen taloon. Ihmettelin sitten niitä negoja, että minkälaisella kameralla ne on kuvattu. Yritin myös tihrustaa niistä merkkejä ajasta kuten autoista tai vaatteista, jotka viittaisivat tiettyyn aikaan. Mitään sellaista ei sitten kuitenkaan löytynyt. Ne oli juuri sellaisia kuvia, joita olen itse yrittänyt ottaa.

SS: Tämä oli tässä. Kiitos.