Reissukertomus: Luovutettu Karjala osa IV

Päivä 4:

Markon pitkän kaavan ilta oli tyrehtynyt Terijoen baarien sulkeuduttua sunnuntaiyönä jo kahdelta. Lähdemme siten aikaisin liikkeelle kohti Raivolaa. Ihan vain yllätysvisiitille Markon mökkinaapurin luokse, joka ei sitä varten hankkimastamme rahkapiirakasta huolimatta ole kotona. Raivolan torilla teemme mielenkiintoisia löytöjä, mutta muutoin reissumme sinne jää merkityksettömäksi.

Vammelsuuta kohti ajellessamme huomaamme autosta päivän yllätyskohteen. Kolmesta puurakennuksesta muodostuva lasten kesäleiri. Ei kummoinen eikä mieltä nostattava, mutta mukavan kevyt aloitus päivälle.

Rakennuksia on yritetty teljetä kehnoin tuloksin.

Sisätilat ovat arvaten typöten tyhjiä.

Pikaisesti kierretyn lastenleirin jälkeen törmäämme Vammelsuun risteyksessä miliisin hylättyyn vartiointipisteeseen. Se ei ollut matkan ainoa, mutta eipä vastaavia Suomessakaan näy, joten se oli rankkasateesta huolimatta kuvan paikka.

Muitakin yllätyskohteita näkyy Koivistoon johtavalla tiellä. Meillä on kuitenkin jotain parempaa kiikarissa. Tähtäimessä on hydrodynaaminen laboratorio, joka rakennettiin 1969. Laitoksessa testattiin koeolosuhteissa sukellusveneiden malleja ja niiden ajo-ominaisuuksia. Laitos lienee hylätty Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen.

Sadekin on tauonnut ja luulemme löytäneemme lähimmän pysähdyspaikan autolle, mitä on tiedossa. Lähdemme tarpomaan helppokulkuista mäntymetsikköä kohden rannikkoa. Seuraamme uskollisesti hyvintoimivaa karttaa ja muistikuvayhdistelmää päässäni. Pian näemme jo rakennuksia, jotka kuitenkin osoittautuvat olevan vielä jossain käytössä. Ehkä suuntimassa on tällä kertaa vikaa. Laskeudumme aina Suomenlahden rantaan saakka, josta löytyy vanhoja linnoitteita ja rakennusten raunioita. Kierrämme epätoivoisina vielä yhtä karttaan merkittyä tietä pitkin, mutta toteamme tunnin tuloksettoman ja hikisen pyörimisen jälkeen olevamme joko hukassa tai rakennusten tuhoutuneen.

Palaamme käytössä olevalle rakennukselle ja päätämme oikaista rakennuksen toiselta puolen suoraan autolle. Kohtaloa tai sattumaa - yhtä kaikki, havaitsemme metsän välistä jotain, jota emme odottaneet. Hylätyn hallin muuntamoineen. Vasta sen avonaiselta ovelta paljastuu totuus. Kyllä se on se! Onnen kirosanat ryöpsähtelevät taas suustani kuin pilssivedet laivasta. Laitos koostuu kahdesta osasta. Toinen on ulkoallas ja toinen 120-metriä pitkä ja 8 metriä syvä sisäallas.

Halli näyttää pöpeliköstä katsottuna vaatimattomalle.

Korkea ja pitkä halli altaineen räjäyttää pankin!

Alemman tason huoneet ovat tyhjiä ja rappuset yläkertaan on puretut.

Halli oli jäänyt puiden suojaan ja sen koon hahmottaminen ulkopuolelta jäi hankalaksi.

Ulkoaltaalla oli myös pari katettua valvontatilaa.

Altaalle johtava ramppi.

Sisätiloja tarkastellessamme oli alkanut kunnolla sataa ja siksi emme jääneet viivyttelemään taivasalle. Suuntasimme autolle metsän läpi, joka oli täynnään kypsiä mustikoita. Niitä samalla mutustellessa kuurottainen sadekin hiljeni hetkeksi. Uudenkirkon suuntaan ajellessa alkaa jälleen sataa rankasti ja pysähdymme lounaalle tienvarsi-kahvilaan jossakin Inon aseman liepeillä.

Rautatieromantiikkaa.

Taivaan synkkyys enteili pahaa. Tie Uudellekirkolle oli huonossa kunnossa. Matkalla pysähdymme palaneelle neuvostoliitonaikaiselle varikolle, jota ympäröi pellollinen haitallisia ja vaarallisia jättiukonputkia. Vaatimaton varikko ei siltikään sytytä. Tällä välin Citikan bensavalo on alkanut palaa. Olemmehan siis ajaneet yhdellä bensatankillisella Värtsilän rajalta, Pietarin kautta koukaten, miltei Kannaksen toiselle puolen. Ei paha. Uudenkirkon taajamassa on kuitenkin paikallinen ABC, josta saamme lisää menovettä.

Bensanlaadussa on valinnanvaraa aina 80:stä lähtien.

Todellinen takaisku tulee miltei heti tankkauksen jälkeen kylän rajalla. Siltatyömaa katkoo reitin seuraaville kohteille. Suomalaisen sahan raunio ja muut jäävät nyt ensi kertaan, sillä suuntaamme vaihtoehtoisesti Kanneljärvelle. Kaksi hukkareissua yhdelle päivälle tietysti syö miestä, mutta meininki on silti leppoisaa. Olemmehan jo saavuttaneet paljon.

Silta on poikki.

Kiertotie antaa minulle uuden mahdollisuuden fiilistellä jo kerran ylittämäämme hylättyä rataosuutta vahtikoppeineen, joka ei ole Suomen peruja.

Venäläistä puskarataa.

Ei aikaakaan, kun saavumme Kanneljärvelle. Emme lähde metsästämään pahasti raunioitunutta ellei jopa romahtanutta Niemenhovin kartanoa, joka olisi vain parin kilometrin päässä päätieltä. Sen sijaan tummassa horisontissa siintävän Kanneljärven rauniokirkon tornin ympärillä parveilevat linnut kutsuvasti kuin Hitchcockin elokuvassa Linnut. Kanneljärven kirkko sijaitsee kylän keskustassa. Se valmistui ja vihittiin käyttöön vuonna 1934. Sotien jälkeen venäläiset käyttivät kirkkoa maatalouden tarpeisiin kuten rehutehtaana kunnes se tuhoutui osittain tulipalossa vuonna 1984.

Kanneljärven kirkko on säilynyt rauniomonumenttina.

Rauniokirkon ovet on nyt kalteroitu.

Kirkolle johtava suomenaikainen tielinjaus on säilynyt maisemallisena.

Alkaa olla jo iltapäivä. Suuntaamme Kivennapaan, joka venäläisittäin Pervomaiskojeksi tunnetaan. Keskusta on eläväinen ja kuvauksellinen. Pysähdymme ja nautimme päivällisen paikallisessa ravintolassa, sillä meillä on edessä reissun viimeinen must see eli pakollinen kohde.

Mahdollisesti Leningradin suojaksi rakennettu, useiden neliökilometrien alue ja vähintään 50 rakennuksen hylätty ohjustukikohta. Eli kyseessä olisi reissumme massiivisin kohde kaikilla mittareilla. Mystistä ja karttoihin merkkaamatonta aluetta on pidetty tarkoin varjeltuna salaisuutena vuosikaudet, mutta viime vuosina sieltä on putkahdellut hivenen kuvamateriaalia esille. Lähdemme epätietoisina ottamaan selkoa sen nykytilasta. Rankka kaatosade miltei pysäyttää matkamme, kun köröttelemme yllättävän hyväkuntoista armeijan betonitietä alueen porteille.

Saavumme ohjustukikohdan portille. Tie haarautuu vasemmalle asuttuun, mutta hiljaiseen kylään, jonne on kyhätty pari kolkonnäköistä kerrostaloa. Oikealle jää portti, jonka puomi on kiinni. Jätämme paremman paikan puutteessa auton tyhjän, mutta hyväkuntoisen vartiotuvan eteen ja jatkamme jalan alueelle. Tie haarautuu jälleen 4 suuntaan mukaanlukien tulosuuntamme. Kaksi teistä johtaa pitkälle metsään päin. Vasemmalla on useita talonraunioita, joten suuntaamme luonnollisesti sinne. Saavumme aukealle, ikäänkuin torille, jota reunustaa 4 kasarmia. Kaksi molemmin puolin. Päässä on jokin huvimajan näköinen rakennus.

Ensimmäinen hylätyistä oli kylän kulttuuritalo.

Sekin kokenut muille tyypillisen kohtalon.

Liikuntasalissa on koripallotelineet jääneet seinille.

Huomaamme tuoreet renkaanjäljet kasarmien välissä ja herää toivonkipinä päästä Citikalla ajamaan pitkiä metsäteitä lopuille kohteille. Seuraamme jälkiä heinikkoisessa maastossa ja piankos takaamme ajaa joku parikymmentä vuotta vanhalla Volkswagenilla kiinnittämättä meihin sen kummempaa huomiota. Jäljet johtavat kylätielle ja näin tiedämme pääsevämme myös Citikalla perille. Siis tuumasta toimeen.

Matka on röykkyistä, mutta siedettävää. Pahin kohta on kasarmin takana pieni notko tai oja, jonka molemmin puolin on mutaa. Emme pääse ylös ensimmäisellä yrittämällä. Auto valuu pohjalle ja jää sudittamaan paikoilleen. Tilanne näyttää pahalta. Toinen takarengas näyttää lussulta ja taakse jääneen puunrangan vuoksi emme pääse peruuttamaankaan.

Saamme kuitenkin kammettua osin lahon puun pois auton alta. Renkaanpuhkeaminenkin oli vain harhaa ja selittyy vain sen painautumisella mutaan. Selviämme säikähdyksellä ja saamme tarpeeksi vauhtia päästäksemme kumpareen päälle. Ajamme aukion kautta metsätielle, joka olisi arviolta kolme kilometriä pitkä. Päätien varrelta erkanee viisi ympyrätietä, joiden jokaisen varrella puolestaan on 6 hallia, joissa on säilytetty aseistettuja ajoneuvoja. Tilaa oli arviolta parillesadalle vaunulle. Yhtäkään emme sentään nähneet.

Kävellen alueen kiertäminen olisi vienyt kokonaisen vuorokauden.

Hallit olivat identtisiä sekä sisä- että ulkopuolelta.

Tiet ovat identtisiä keskenään, joten jokaista emme kierrä. Palaamme risteykseen ja jatkamme toista metsätietä. Ensimmäinen mainittava raunio on vanha voimalaitos. Voimalaitoksen jälkeen saavumme jonkin sortin korjauspajalle, jonka takaa metsiköstä nousee alueen vesitorni. Tilat ovat tyhjiä. Metsätie jatkuu edellisen tyyliin pitkälle ja useita rakennusten raunioita jää tarkastamatta. Viidakkomainen kasvillisuus epäilemättä peittää paljon nähtävää. Pieni, mutta merkittävä puute karttojen esivalmisteluissa ajattaa meidät ohi myös ohjussiilojen. Usean päivän intensiiviset exploraatiot ovat myös vaikuttaneet motivaatioomme, joka tällä tavoin kostautuu jälkikäteen harmituksena.

Voimalaitos sijaitsee suurimman rakennuskeskittymän laidalla.

Voimalaitoksen takana on jälleen yksi varikko.

Kaluston korjauspajalta.

Leninkin löytyy kaukaisesta metsäbunkkerista.

Luulemme nähneemme tarpeeksi ja palaamme tutkimaan tukikohdan keskustaa kasarmeineen. Kaukaa näemme aikaisemmin tyhjällä portilla vartijan savukkeella. Päätämme välttää tukalan kohtaamisen kurvaamalla keskusaukiolle ja palaten samaa kiertoreittiä takaisin. En halunnut kuitenkaan lähteä ottamatta vaikuttavasta aukiosta kuvaa ja juoksen ulos autosta ottamaan viimeisen räpsyn. Sitä en koskaan saa, sillä vartija painaa pyörällä peräämme. Luottokumppanini saa ensimmäisenä tuta vihaisen vartijan sanat:" Painukaa helvettiin täältä!". Neuvotteluille ei ollut sijaa ja nöyränä kaasutamme mahdollisuuden tullen pikimmiten pois paikalta. Onni onnettomuudessa; vartijan työn laiminlyönnin vuoksi olimme päässeet alueelle ongelmitta, mutta samalla jouduimme poistumaan sieltä kesken kaiken. Ehkä se oli myös vartijalle itselleen häpeällistä ja näin ollen homma painettiin villaisella.

Kello on 19:00, kun saavumme pysähdymme vielä kerran Kivennavassa ostamaan iltapalaa. Nautimme sen tien poskessa maisemallisessa ympäristössä. Aiomme vielä Viipuriin yöksi. Siirryn kuljettajan penkille Markon vetäessä iltatirsat. Pietari-Viipuri-välinen päätie on tuskallista ajaa. Aurinko paahtaa suoraan silmiin ja yksikaistaisella tiellä ohittelevat rekat jättävät ainoaksi vaihtoehdoksi ajaa pientareen puolella, ellei halua sitten osallistua loputtomaan ohittelujen sarjaan, jonka hyödyt jokainen järkevä ihminen ymmärtää.

Meikäläinen Kivennavassa tien poskella einestämässä. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Reilun tunnin hiillostuksen jälkeen saavumme Viipuriin, joka tuntuu suomalaisemmalta kaupungilta kuin Suomen kaupungit itse. Tämä selittyy pitkälti vanhan kaupungin säästyneisyydellä. Suuri osa rakennuksista on säästynyt ja rakennettu sotaa edeltävällä ajalta, jolloin Viipuri oli suomalaisten hallussa. Joku Netissä on joskus kommentoinutkin:" Venäjä on suojellut Viipurin. Jos kaupunki olisi Suomea, tuolla paikalla suojeltaisiin 1960-1990 rakennettuja betonihelmiä". Vaikk'ei homma ihan näin kärjistetysti olekaan, on tuossa vinha perä. Harvapa kaupunki Suomessa on säilynyt näin historiallisena kokonaisuutena.

Kuva Viipurista on ruusuinen, mutta pinnan alla muhii. Osa vanhoista kortteleista on siinä kunnossa, että tullaan pian pisteeseen, jossa niiden pelastaminen on mahdotonta. Kyllä, Venäjän ansiosta Viipuri on säilyttänyt historiallisen ilmeensä ja on edelleen tunnistettavissa vanhaksi suomalaiskaupungiksi. Mutta entä 10 tai 50 vuoden päästä, kun hoitamattomina säilyneet rakennukset romahtavat sijoilleen? Osittaisen tuhon partaalla elävä vanha kaupunki on huikea kokemus - ainakin toistaiseksi.

Etsimme yöpaikkaa keskustan liepeiltä. Kiertelemme myös lähiöitä aikamme kuluksi. Viipuri tarjoaa paljon seikkailtavaa. Yösijamme tulisi kuitenkin olla lähellä keskustaa, jotta voisimme jalkautua aamulla exploroimaan vanhaa kaupunkia krapulassa, ilman autoa. Ei aikaakaan, kun löydämme sellaisen paraatipaikalta:

Näkymä yösijoiltamme on kansallisromanttinen.

Maakunta-arkiston pihalla on hiljaista ja näkymät majesteettiset. Markolla kaljahammasta jo kolottaa, joten suuntaamme jalan pikimmiten keskustaan. Maanantai-illasta huolimatta keskustassa väkeä riittää juuri järjestettävien elokuvafestivaalien ansiosta. Kiertelemme keskustaa ja nautimme muutamat huurteiset yhdessä, kunnes erkanemme omille teille. Minä patikoin autolle ja Marko porhaltaa taksilla yökerhoon.

Luovutettu Karjala osa 3
Luovutettu Karjala osa 5