Reissukertomus: Luovutettu Karjala osa III

Päivä 3:

Sain alkuyön hyvin nukuttua, vaikka ajoittain nuoriso kävikin autoillaan kiihdyttelemässä pitkin hylätyn teollisuusalueen jo hieman rakoilevaa ja periksiantanutta asfalttia. Olinhan onnistunut saamaan auton ovetkin lukkoon sisäpuolelta. Markon paluu aamuyöstä ja humalaisen kuorsaus olikin sitten jo enemmän häiriötekijä kuin mikään muu. Lopullisesti unet vei kuitenkin tehtaan taakse parkkiutuneet nuoret venäläiset, jotka eivät tuntuneet tarvitsevan unta laisinkaan. Jo kello 7:ltä ne luukuttivat jumputusmusiikkiaan autoistaan siihen tahtiin, että se kuuluisi vielä Konevitsan luostariinkin asti.

Eipä siinä auttanut muu kuin nousta jalkeille. Hieman jopa tarkoituksella olimme pedanneet yösijamme niin, että Markon vielä nukkuessa voisin hyödyntää aamun tunnit exploroiden neukkutehdasta ajankulukseni. Niinhän minä sitten tein. Otin halvanpuoleisen digikameran mukaani säästääkseni järkkärin akkuja johonkin parempaan.

Siellä se Citikkakin lepää. Vasemmalta rannan tuntumasta tuli jumputusta.

Yöpaikkamme kauempaa tieltä. Yläreunassa kulkee kaukolämpöputkikin nätisti.

Majaamme huomattavasti makeampi teollisuusalue oli taustalla nouseva Waldhofin entinen sulfiittiselluloosatehdas, joka valmistui 1931. Tosin se oli edelleen aktiivisessa käytössä ja hyvin vartioitu.

Aikani kierreltyäni herätin Markonkin, jottei koko päivä menisi kohmelossa. Vedimme Käkisalmessa rasvaatihkuvat piiraat ja kahvit, jonka jälkeen luonnollisesti ainoana pätevänä kuljettajana ajaisin meidät seuraaville mestoille Markon jatkaessa koisailujansa. Seuraavana vuorossa olikin pisin yksittäinen siirtymä Venäjän puolella toistaiseksi. Arviolta noin 50 kilometriä. Varsinkin, kun skippaamme jälleen pari ylimääräistä kohdetta.

Ajelemme kohti Romashkia, jonka keskenjääneen tehtaan luuranko toimii kevyenä aamun verryttelykohteena Markollekin. Tien loppupätkä on erityisen kuoppainen.

Ontto kuusikerroksisen tehtaan luuranko on sellaisenaan vaikuttava näky.

Matkalla näkyy muun muassa tämä hylätty puna-armeijan alue, jota emme jaksa tämän lähempää tutkia. 

Kiviniemen kyläkaupasta Vuoksen rannalta nappaamme lisää einestä matkaan. Ylitämme Vuoksen, jossa koski saa kuohua vapaana. Siitä seuraa toinen pitkä siirtymä alueille, jotka ei varsinaisesti Suomen hallussa koskaan olleetkaan. Suuntana neuvostoliitonaikainen maanalainen sähköasema, joka sijaitsee hieman syrjässä metsikön siimeksessä. Matkalla koemme hieman sunnuntai-iltapäivän mökkiruuhkaa. Pietarin läheisyys alkaa näkyä ja tuntua teiden koossa ja kunnossa. Perille saapuessamme on alkanut sataa. Saamme auton parkkiin hieman mutaisen tien päässä olevan niityn reunaan. Jatkamme matkaa jalan polkua pitkin. Kiitos nykyaikaisten karttapalvelujen ja tarkkojen koordinaattien löydämme perille melko vaivatta.

Toisin kuin monet venäläiset maanalaiset kohteet, tätä ei oltu poltettu tunnistuskelvottomaksi.

Generaattorihalli on tyhjennetty.

Sähköasema otettiin käyttöön 1940 ja se sai koodinimen Aalto. Hylättynä se on ollut joidenkin tietojen mukaan 1990-luvulta lähtien. Tilat olivat kahdessa kerroksessa ja pientä irtaimistoakin oli säilynyt. Toisen sisäänkäynnin ulkopuolelle oli asetettu kyltti, jossa luki jotain muistomerkistä, jota kohde varmasti olikin. Alueella oli paljon armeijan toimintaa, joten jotain muutakin olisi varmasti ollut tarjolla.

Niitä surematta jatkoimme 5 kilometrin päähän, jossa olisi jälleen yksi valtava rakennuskompleksi. Olin jotenkin jäänyt siihen uskoon, että saapuisimme armeijan jonkin sortin hallintorakennukselle. Nietua! Kiersimme aidan takaa alueelle. Piankos rakennuksen kulman takaa kuului jo venäläistä puheensorinaa. Hieman epävarmana mietin seuraavaa liikettämme, kun Marko jo meni kysymään saako peremmälle tulla. Pikaisen vilkaisun jälkeen jäimme siihen käsitykseen, että siellä oltiin syvennyksessä jonkinsortin kaivuuhommissa. Tarkemmin katsottuna miekkonen oli kyykkypaskalla ja varmasti mietti, miksi hitossa seisomme vieressä hoo moilasena. Pikainen sananvaihto paljasti, että rakennuksissa voi liikkua vapaasti.

Todentotta siellä liikuttiin vapaasti. Sakkia ramppasi rakennuksessa yhtänään. Pari nuorehkoa miestä sitten kertoikin, että edellisenä iltana tiloissa oli järjestetty jokin kauhuesitys. Samalla paljastui, että rakennuksesta piti aikoinaan valmistua lasten kesäleiri. Tunnelma lässähti tämän tiedon myötä, mutta aioimme siitä huolimatta kiivetä rakennuksen huipulle, josta hahmottaisimme aluetta paremmin.

Juhlasalissa ei koskaan järjestetty yhtään lastenesitystä.

Hylättyjä rakennuksia oli ympäristössä roppakaupalla, mutta ei kiinnostusta niihin.

Allekirjoittanut posee... miettimässä syvällisiä.

Sade tai sateen uhka se ei hellittänyt. Nälkäkin kurni mahassa. Aloimme etsimään ravintolakahvilaa seuraavia kohteita samalla syynätessämme. Vaan sellaisia ei sattunut kohdalle lukuunottamatta sitä yhtä, jossa henkilökunnalla ja humalaisella miehellä oli pientä vääntöä keskenään. Onneksi seuraava kohde oli jo käsillä; hylätty kerrostalo pikkukylässä. Ei kummoinen. Kaatopaikkana käytetty. Alle 10 minuutissa nähty.

Olihan tuo sen verran kuitenkin namiskukkeli, ettei ohikaan viitsinyt ajaa.

Saman kylän perällä oli myös armeijan hylätynoloinen alue, jota lähestyimme aina rajalle saakka. Erehdyimme summittaisen karttani vuoksi olevamme kohteessa, joka vaikutti kaikinpuolin pettymykseltä. Siten tuo satelliittikuvien perusteella noin 30 rakennuksen alue ja varsinainen kohde jäi tarkistamatta. Soromnoo!

Pietarin pohjoisreunalla bongasimme yksinäisen tienvarsi-ravintolan, jonka siisteys oli ällistyttävää. Vessanlattiakin oli niin puhdas, että siltä olisi voinut vaikka syödä, mutta sen sijaan hyödynsin tuon harvinaisen tilaisuuden muuhun. Söimme lihakeiton, jossa oli kolmenlaista lihaa. Eipä juurikaan muuta. Eläimen kielen syöminen taisi olla minullekin uusi kokemus.

Tyytyväisinä ja kylläisinä taisimme tipahtaa kartaltakin. Pietarin useat kadut pistivät pään pyörälle, mutta onneksemme ei niin, ettemmekö olisi bonganneet päivän yllätyskohdetta. Kyseessä on entinen upseeritalo, jonka asukkaat ovat häipyneet kiireessä pikaisen komennuksen saatuaan. Niin kiireessä, että puoli omaisuutta on jäänyt taakse. Ainakin näin väittävät ohikävelevät mummot, jotka tulevat ihmettelemään kamerat kädessään hihkuvia korstoja.

Arvokkaan näköinen rakennus lienee edelleen armeijan omistuksessa.

Takapihan puolella.

Hätkähdyttävin löytö oli tämä piano, joita niin harvoin tapaa kohteissa.

Päivän viimeisenä virallisena ja pakollisena kohteena suuntaamme Pietarin läntisiin lähiöihin, joiden kolkasta löytyy noin 20 rakennuksen keskeneräinen sotilastukikohta. Rakennustyöt ovat oletettavasti kärsineet Neuvostoliiton hajoamisesta, sillä keskimmäisen rakennuksen katonrajaan on muotoiltu tiilistä vuosiluku 1990, mikä tyypillisesti merkkaa valmistumisvuotta. Epätarkkoja karttoja seuraillen löydämme lopulta alueen laitamille osaksi Markon paikallistuntemuksen ja osaksi hyvän karttapääni ansiosta. Tie ytimeen ei ole ajokelpoinen ja alueelle menokin on kielletty pahvikyltillä.

Matkalla ytimeen näemme jo useita raunioita.

Armeijan käyttämät betonitiet toimivat hyvänä väylänä asevarastolle.

...Jonka sisukset ovat tyhjääkin tyhjemmät.

Ruokalalta on lyhyt matka kasarmeille.

Paremman kuvan alueesta saa tietysti yläkerroksista.

Sisällöttömyydestään huolimatta näyttävää.

Palaamme autolle näkemättä ketään. Kello näyttää 19. Aiomme asettua yöksi Terijoelle ja näin ollen poistumme hieman kylmäksi jättäneestä Neuvostolandiasta. Kannaksen puolelle palaamme vähän kuin rakkaisiin kotimaisemiin. Hyväkuntoinen tie kulkee maisemallisesti Suomenlahden rantoja pitkin, jonne on rakennettu rikkaille venäläisille loma-asuntoja ja majataloja. Parkkipaikoilla näkyy yksinomaan uusia luksusautoja kuten mersuja, volvoja, bemareita ja katumaastureita. Terijoella yritämme löytää sopivaa yösijaa parin hylätyn kohteen pihapiiristä rannan tuntumasta. Kohteita ei löydy. Toinen oli purettu ja toinen kadonnut kuin maan nielemänä. Sopiva paikka rannasta löytyy kuin löytyykin - ilman kohdetta.

Terijoen ranta mäntymetsineen huokuu raikkautta.

Markolla mielessä siintää jälleen pakollinen baari-ilta. Teemme pienen kierroksen keskustan kaduilla ja bongaamme Terijoen upseerikerhon tontin, jossa Kuusisen hallitus kokoontui. Talvisodan aikaan Kuusisen nukkehallitus yhteisneuvotteluissa Stalinin kanssa esitti Neuvostoliitolle tervetuliaiskutsun tulla perustamaan Suomen kansantasavallan. Vaan toisinhan siinä kävi. Suomi taisteli ja Terijoen upseerikerho jäi arvottomaan asemaan rajan taakse. Novikovin datshana venäläisittäin tunnettu rakennus valmistui 1914 ja jäi Neuvostoliiton hajottua oman onnensa nojaan. Kolmisen vuotta sitten talo huutokaupattiin uudelle omistajalle. Jää vaan nähtäväksi palautetaanko sitä enää entiseen loistoonsa.

Rappeutuneesta tilastaan huolimatta rakennus on suojattu pressuilla.

Kyyditsen Markon parhaille pelipaikoille ja palaan itse rantaan. Vaikka meri-ilma ja innostava ympäristö pitääkin jatkuvasti virkeänä vähäisistä unista huolimatta, katson parhaaksi alkaa keräämään voimia seuraavaa päivää varten. Merituuli tuudittaa minut nopeasti toisiin sfääreihin.

Luovutettu Karjala osa 2
Luovutettu Karjala osa 4