Reissukertomus: Luovutettu Karjala osa I

Prologi:

Vihdoinkin! "Vihdoinkin se tapahtuu, Perkele!", ajattelen mielessäni. Ajan 98-vuoden Citroen Xantia farmarimallia. Pelkääjän paikalla istuu uusi tuttavuuteni Marko, vaikk'ei hän taida pelätäkään mitään. Ajamme kohti itärajaa. Takapenkin vasemmassa sivuikkunassa lukee "Fuck you" ja oikeassa "Moi". Auto on Markon ja se tulee kyyditsemään meitä ainakin tämän retken ajan, jos hyvin käy.

Retkeä on suunniteltu vuodesta 2009 saakka. Tamperelainen UE-poppoo nimeltä TreStalkers oli tuonut tullessaan vakuuttavannäköistä reissumateriaalia Baltian maista. Jotain paljon massiivisempaa ja rösöisempää, mihin täällä Suomessa oltiin totuttu. Hinku megalomaanisiin kohteisiin tarttui, mutta koin kuitenkin olevani enemmän kansallisromantikko silloin kuin nyt. Samoihin aikoihin olin törmännyt Markus Lehtipuun teokseen Karjalan Tragedia, joka kertoi ilmeisen karusti, kuvien kera siitä, mihin tilaan sotien jälkeen luovutetut entiset suomalaisalueet olivat päässeet. Suomalaisia arvorakennuksia hylättynä, kasapäin. Tuosta kirjasta kiinnostus rajantakaiseen roihahti välittömästi. Otin homman tosissani. Tutkin matkaoppaita, karttoja ja kuvia monet päivät ja illat. Tein mittavan kohdekartoituksen luovutetun Karjalan pitäjistä. Pistäydyin jopa Viipurissa omalla häämatkalla, mutta itse Karjalan-kierros jäi tekemättä esikoisen odotuksen vuoksi.

Vuodet kuluivat. Venäjälle pääseminen näytti aina lykkääntyvän syystä tai toisesta. Vihdoin loppuvuonna 2012 aloin etsimään reissuseuraa. Siihen mennessä olin ollut elämässäni vain kaksi kertaa Venäjällä ja todennut, että kielen ymmärtäminen tai tulkki olisi jonkinlainen edellytys tehokkaalle toimimiselle siellä. Itsehän kerran en tajunut venäjänkielestä tai kyyrillisistä aakkosista hölkäsen pöläystä. Tulkin löytäminen tuskin olisi haasteellista, mutta sellaisen tulkin, joka sietäisi saatika kiinnostuisi rappioromanttisesta seikkailusta voisi olla ylitsepääsemätön ongelma. Jotain vastauksia sainkin, mutta vain yksi heistä vaikutti olevan todella mukana touhussa ja täyttävän nuo edellytykset. Tapasimme muutaman kerran kevään ja kesän mittaan.

Reissun alla oli vielä draamaa, sillä matkapelimme oli ajokelvottomassa kunnossa vain kolmea päivää ennen sovittua lähtöä. Sen lisäksi lukotonta autoamme olivat teinit peukaloineet ja rekisterikilvetkin varastettu. Uudet kilvet kuitenkin saimme autoon ja ruostuneen hydrauliikkaletkun uusiminen onnistui Markolta kuin vanhalta tekijältä. Niin paljon oli pelissä, että en uskaltanut uskoa reissua todeksi kuin vasta lähtöpäivänä autossa. Silloin ilo olisi ylimmillään.

1. Päivä:

Autossa oli lämmin. Olimme pysähtyneet vain itärajan tuntumassa, eräässä Simpeleen pikkukylässä nauttimaan virvokkeita ja ihastelemaan radanvarren ränsistyneitä asemarakennuksia. Tupakka paloi autossa miltei tauotta. Itsehän en polta kuin äärimmäisen harvoin ja poikkeustapauksissa. Tämä reissu oli yhtä poikkeustapausta. Tupakoiminen edusti sitä vapautta, mikä liittyi reissuunpääsemiseen, Venäjään ja tunnollisen isäroolin karistamiseen hartioilta muutamaksi päiväksi.

Matkaamme suloistuttanut kostamuslainen liftarityttö.

Poimimme nuoren liftaritytön matkalta kyytiin, joka oli sattumoisin Kostamuksesta. Saimme siten nätimpää juttuseuraa aina Kiteelle asti. Ajoimme viimeisillä bensanliruilla, mitä tankissa oli, sillä Rysslandiassahan gasolina on puolta halvempaa. Kertaalleen se uhkasi jo loppuakin kesken matkan. Kiteeltä jatkoimme Värtsilän raja-asemalle. Rajanylitys sujui kohtuullisen jouhevasti, vaikka se meikäläisessä aiheuttaakin aina ylimääräistä pulssin kohoamista. Venäjällä on sellainen vaikutus, johon muut ei pysty.

Värtsilä kuuluu niin sanottuihin halkaistuihin pitäjiin. Eli maiden rajanveto on halkaissut pitäjän kahtia. Kontrasti rajan eri puolilla on kuitenkin henkeäsalpaava. Osansa varmasti teki myös pimenevä ilta, sillä katuvalaistustahan ei näissä maisemissa nähty. Tiuku repi jo miltei 22:a, kun saimme tankattua ja valuutan vaihdettua.''

Tankkasimme sitten 92:a, mutta hyvinhän tuokin tuntui toimivan.

Ensimmäiset yllätyskohteet oli tietysti heti rajalla, mutta meidän päämääränämme oli löytää kauppa, sapuskaa ja jostain rauhallinen yöpaikka. Ajoimme päällystettyä, mutta silti reikäjuustoista tietä Värtsilän kylään, josta pari kauppaakin löytyi. Koin pientä levottomuutta. Se kai johtui siitä, että automme ovia ei saanut lukkoon, vaikka kannoinkin ainoita arvotavaroitani eli kameralaukkua, puhelinta, passia ja lompakkoa ylläni koko ajan. Sen lisäksi kylän pääraitilla liikkuin hämmentävä määrä porukkaa perheistä lähtien - pimeässä. Se oli kai jonkinsortin kulttuurishokki samalla, vaikka olinkin aikoinaan kiertänyt maailman samantyyppisissä ympäristöissä. Kai se osittainen aasialaisuus näkyi sillä tavalla täälläkin, että elämää vietetään tien varrella kellonajasta huolimatta. Suomessa pikkukylien keskustat kuitenkin kaikuvat tyhjyyttään valaistuksesta huolimatta. En saanut silmiäni irti autosta asioidessamme kaupassa, josta saimme riittävät tarvikkeet ilta- ja aamupalaa varten eli makkaraa, leipää ja sen sellaista.

Maisemat olivat synkkiä, mutta Värtsilän kaupan edessä oli katuvalo.

Bongasimme keskustassa 2-kerroksisen pitkän kivitalon tyhjän kuoren, mutta jatkoimme ennalta suunniteltua reittiä kohti etelää. Matkalle jäi muun muassa suomenaikainen hylätty mielisairaala, jonne suunnistaminen olisi ollut hankalaa valonpuutteen vuoksi. Mitään navigaattoreita, GPS:iä tai muuta hienoa elektroniikkaahan meillä ei suunnistamiseen ollut, vaan tulostamani google maps-kartat, joihin olin merkannut etäisyydet kohteiden välillä. Niitä mittasimme puolestaan auton trippi- eli matkamittaria käyttäen. Pysähdyimme kuitenkin Matkaselän kansakoulua katsomaan. Rakennusta oli joskus alettu kunnostamaan hotelliksi ja katto uusittu, mutta hommasta oli sitten luovuttu.

Matkaselän kansakoulu rakennettiin vuonna 1929.

Jatkoimme piakkoin Ruskealan suuntaan etsimään yösijaa. Oli jo keskiyö. Etsimme paikkaa leirintäalueen tuntumasta huonoin tuloksin. Sitten yritimme leiriytyä suomalaisen kulttuuritalon vastapuolella sijaitsevalle hylätynoloiselle tontille, mutta humalassa toikkaroiva naapurin asukki vaikutti melko ärtyneeltä meidän toiminnastamme. Olimme jo kuitenkin raivanneet nukkumatilat farmarin perätilaan ja suoltaneet ylimääräiset tavarat apukuljettajan puolelle. Pakenimme paikalta niin, että makoilin peräosastolla Markon etsiessä sopivan rauhallista soppea. Makoilu on ehkä väärä termi siinä pomppurytkytyksessä, kun kaiken lisäksi tasapainotin Markon juuri avaamaa kaljatölkkiä kädessäni. Yösija löytyi kuitenkin läheiseltä soramontulta. Unta ei tarvinnut odotella kauaa.

Linkit:

Luovutettu Karjala osa 2

Idän reissut