Haastattelu: Joona Hamm & vanhat koneet

Metsissä, pihamailla ja latojen perällä lojuvia ruostuvia traktoreita, kuormureita, nostureita, kaivureita, puimureita, busseja, junia, moottoripyöriä ja metsäautoja. Joko mopo keulii? Innostus hylättyjä koneita ja autoja kohtaan heräsi suomalaisten UE-harrastajien parissa verrattain myöhään, vaikka vanhojen autojen harrastajien piireissä tällaisella toiminnalla on pitkät perinteet. Muutaman harvan ja hullun autobongarin ottamista otoksista on kasvanut hiljalleen yleinen kiinnostuksen kohde rakennuskeskeisen harrastuksen rinnalle. Yksi metsäutojen spesialistiksi profiloitunut UE-hemmo on ollut edistämässä tätä suuntausta urbaanien löytöretkeilijöidenkin keskuudessa alusta lähtien. Hänen nimensä on Joona Hamm.

Ruostefetistiksi tunnustautuva, karkeiden pintojen ihailija puhuu savoa murtaen. Hän on kotoisin Mikkelistä. Parin välikauden jälkeen hän on palannut kotikonnuilleen, vaikka ehkä vielä kotoisampaa hänellä on pyörien päällä. Todellinen maanteiden ritari ei nimittäin kauaa paikoillaan pysy, vaan seikkailee pitkin Suomen metsä- ja maanteitä etsien uutta romurautaa bongattavaksi.

Siitä huolimatta tapaamme siellä, mikä on monipuoliselle reissumiehelle ehkä vähiten ominta aluetta; nimittäin Helsingin sykkeessä. Kierrämme muutaman paikallisen kohteen. Ilma on aurinkoinen, mutta syksyä on jo ilmassa. Massiivisella ja hävitettäväksi tuomitulla ratapihalla ihmettelemme kauan sitten hylättyä höyryveturia, jonka ohjaamoon jäämme rupattelemaan.

Ruosteinen höyryveturi saa Joona Hammin kameran laulamaan.

Syrjäseutu: Mistä harrastuksesi sai alkunsa? Rakennuksien sekä eritoten autojen ja koneiden kohdalla?

Joona Hamm: Koko ajatus tästä harrastuksesta varmaan lähti siitä, että isä on opettanut värkkäilemään kaikkee, kun ei ollut rahaa ostaakaan. Itse piti sitten tehdä. Sen lisäksi isä ja äiti teki hyväntekeväisyystyötä Venäjälle. Olin vain 2 kuukautinen, kun olin ekan kerran mukana Leningradissa. Niillä reissuilla tuli oltua siihen asti, kun täytin 18. Vähän sen jälkeen myö käytiin vielä aktiivisesti Leningradissa ja Tallinnassa. Siellä näki sitä maailmaa, rappiota ja kaikkee siinä sivussa. Ehkä se sieltä on pikkuhiljaa pesiytynyt, koska sen jälkeen on alkanut olemaan sellaista kiinnostusta kaikkia autiopaikkoja kohtaan. Autolehdistä tuli jo ammennettua nuoruudessa paljon ja sehän meni siihen, että pikkuhiljaa rakenneltiin itse ensin mopoja ja sitten autoja. Nämä kiinnostukset on sittemmin sekoittuneet keskenään.

Aluksi räpsin muutamia kuvia autonraadoista filmikameralla vuosituhannen alkuvuosina. Ekan digikameran miä oon saanu 2003-2004. Siihen mahtu muistikorttiin huimat 14 kuvaa. Kamerakalusto on siitä sitten karttunut. Sitten 2000-luvun loppupuolella opiskelin Lahessa muotoiluinstituutissa. Jotenkin eksyin silloin etsimään Tsernobylin kuvia Netistä ja löysin Q-elementsin 2007. Siitä lähtien aloin kunnolla etsimään myös autiotaloja. Aikansa kun kierteli niitä mätiä torppia, niin pikkuhiljaa ne kohteet siinä kasvoi. Alkoi tulla yhä suurempaa teollisuushallia ja tehdasrakennusta. Homma vähitellen keskittyi tekniikkaan. Autiotalot ei niinkään ollut se juttu.

Nokialaisessa autiotalossa 2012.

SS: Mikä autonraadoissa kiehtoo?

JH: Kaikenlainen patinoitunut, senkaltaiset materiaalit, etenkin ruoste on alkanut kiehtomaan. Varsinkin kun itse olen tonkinut autonromujen kanssa, niin sitä on sillä lailla kiintynyt siihen materiaalin tuntuun. Kaikenlainen patinoitunut pinta on kiinnostavampi kuin uusi ja kiiltävä.

Auton elinkaari on jotenkin myös kiehtova. Se on tehty tiettyä tarkoitusta varten ja palvellut siinä. Sitten se on hylätty ja päätynyt jonnekin pusikkoon. Sellasen metsäauton pelti alkaa pikkuhiljaa murentumaan ja palautuu takaisin luontoon. Se on aika kiehtova prosessi. Sitä miettii, mitä aikakausia ja elämää sekin kulkuväline on nähnyt.

Luonto ottaa omansa - niin myös tämän Moskvitsh Eliten.

SS: Miten useiden hylkyautojen keskittymiä, eli autolaaneja, pääsee syntymään?

JH: Ehkä niitä niin kutsutulla "omistamisen riemulla" syntyy. Se on sellainen käsite ja tietty ihmistyyppi, joka sellaisesta innostuu. Itelläkin on muutama kaveri, joilla tällaisia romujen haalimisen taipumuksia esiintyy. Toisenlaista meininkiä oli menneillä vuosikymmenillä. Ostettiin joku käyttöritsa, ajettiin se loppuun ja työnnettiin ladon taakse. Sitten ostettiin seuraava ja sama kuvio toistui. Pian niitä kertyi useita. Onhan niitä paljon siivottu, mutta vielä löytyy sellasia paikkoja, että on pitkin pihoja niitä autoja.

SS: Vanhimmat tai harvinaisimmat autonrämät, joita olet kohdannut?

JH: Vanhimmat on varmaan 20-30-luvuilta, mutta niistä ei yleensä ole jäljellä kuin jotain peltejä. Kokonaisia on aina joku käynyt keräämässä talteen. Pirkanmaalla on sellainen paikka, jonka sain aikoinaan udeltua. Meni monta vuotta ennen kuin pääsin siellä edes käymään. Se on sisällötään poikkeuksellinen paikka. Siellä on 20-30-luvun kuorma-autotavaraa: akseleita, runkoja ja koreja. Siis mobilistin varasto ja eräänlainen "hys hys-paikka", ettei siitä viitsi hirveesti huudella. Se on kuitenkin hyvin säilynyt ja siellä on 4-5 kertaa tullut käytyä. Aina on riittänyt kuvattavaa.

Toinen erittäin kuvauksellinen kohde on Alleycatin löytämä autiotalo Saarijärveltä. Pihalla on ehkä joku 30 autoa miun laskujeni mukaan. Se on kanssa semmonen, että tulee vaalittua aika tarkkaan. Siellä korostuu juuri se, mitä mie tykkään kuvata: värikkäitä autoja heinikossa ja paksu, tasainen sammal- tai jäkäläkerros päällä. Ne ei ehkä ole parhaiten säilyneitä. Niitä on vähän purettu, mutta ne on aika hyvin jemmassa kuitenkin.

Itä-Hämeessä puskabilikka, 60-luvun Datsun Bluebird, saa lojua rauhassa muiden katseilta.

SS: Ikävin tai vaarallisin kokemus, joka on sattunut tämän homman puitteissa?

JH: Olen kyllä ollut aika onnekas, että mitään ei ole sattunut enkä ole itteäni telonut. Kaikki missä olen käynyt, niin omistajat eivät ole olleet paikalla. Monienkin romulaanien keräilijät tuppaa olemaan sellaisia persoonia, että saattaa olla hyvinkin äkkipikaisia taikka sitten hyvinkin lepposia. Toiset saattaa tulla häätää haulikolla ja toiset saattaa jäädä pitkäksikin aikaa juttusille. Kiinnijäämisiä tai tukalia tilanteita ei erityisemmin kuitenkaan mieleen. Tuuristahan sekin on monesti kiinni.

SS: Liikut ympäri Suomea aika paljon. Mikä sinua liikuttaa? Työ vai harrastus?

JH: Kuvaaminen on tietysti pääasia siinä, mutta sitä jollain lailla nauttii siitä yksin liikkumisesta tien päällä. Näkee vähän maisemia ja erilaisia paikkoja. Jollain lailla se avartaa maailmankuvaa. Vaikka onhan noita paikkoja tuossa lähipusikossakin, mutta sellanen pitkä tournee on aina mielekkäämpi. Etenkin, kun elämäntilanne on sellainen, että voi lähteä milloin huvittaa, jos on rahaa. Raha ratkaisee aika paljon yleensä.

Lättähatut ovat jo tulleet Hammille tutuiksi.

SS: Mitä muuta harrastuksiisi kuuluu?

JH: Vanhempien puolelta on tullut perintönä käsityöläisyyttä ja taiteellisuutta. Veli on tehnyt taidetta pitemmän aikaa. Täti on tehnyt koko elämänsä taidetta. Isä on ollut käsityöopettaja. Se on sitten itellekin tarttunut. Käsillä tekeminen on kaikista eniten lähillä sydäntä. Muotoiluinstituutin jälkeen innostuin tekemään metallista kaikkee. Se on sellanen materiaali, jota on kiva muokata. Valokuvaukseenkin sitä on tullut ajauduttua. Nämä kaikki tietysti tukee harrastuksina toisiaan.

SS: Päädyit sitten kirjoittamaan omaa vakiopalstaa Rauhassa ruostuvat Vanhat Koneet-lehteen...

JH: Vanhat koneet-jutun teko on ollut tietty porras tämän kuvaamisen ohella. Kaveri, joka teki jotain juttuja Klassikot-lehelle, oli katsonut niitä miun metsäautokuvia vuosien saatossa. Se sit rekrytoi miut sellasella kahden minuutin puheella, että minäpä ehdotan päätoimittajalle, että meillä olisi tällanen koneaiheinen juttu ruostuneista autoista. Päätoimittaja oli heti ihan innoissaan ja homma lähti käyntiin heti ihan täysillä. Se oli mulle sellanen iso askel, koska oon aina ollut innostunut metsäautoista ja nyt joku maksaa miulle siitä vielä vähän rahaa, että teen siitä joka numeroon jotain juttua. Harrastuksesta on tullut vähän niin kuin työ. Tai ainakin pieni sivutyö. Se inspiroi enemmän ja enemmän lähtemään yhä kauemmas reissuillekin. Oonhan mie saanut sitten muutaman muunkin oikean lehtijutun kirjotettavakseni aihetta sivuten tietysti. Se on ollut pieni rajapyykki, josta ponnistellaan ylöspäin taas.

Hammilla intoa riittää jatkossakin.

SS: Kiitos haastattelusta.



Joona Hammin tuotantoa löytyy:

Enimmäkseen autiotalokuvia tässä Google+-palvelussa

Ruostekuvia toisessa Google +:ssa

Jo päivittämättömäksi jäänyt Rust fetish photography-blogi