Vinkkejä kohteita koskevan kuvamateriaalin ja tiedon jakamiseen

Kaupungin laidalla synkkä kortteli vetää puoleensa.

Olet juuri löytänyt käytöttä jääneen huoltotunnelin laitakaupungin osittain hiljentyneen sairaalan alta. Palaat kotiin onnesta soikeana ja haluat huutaa siitä koko maailmalle. Fiilis on mieletön ja jakamisen tarve huutava. Sormet syyhyävät ja mieli käy kierroksilla. Kaivat kamerastasi muistikortin ja aiot ladata sen sisältämät kuvat Suomi24:än. STOP! - sanoisi UE-poliisi, jos sellainen olisi. Polte löydöstensä jakamiseen ja muiden vakuuttamiseen voi olla kova. Vaikka fiilikset ovat katossa ja kohdekin vaikuttaisi verrattain makealta, on muutamia asioita, joita kannattaa miettiä hetken ennen uutisten kertomista.

Vanhan sairaalan alla kiemurtelee rapistunut tunneliverkosto.

Mitä pitää huomioida ja miksi?

Kerran julkistetun tiedoston tai tekstin voi kuka tahansa kopioida ja jakaa sitä edelleen ilman asianomaisen lupaa. Vaikka tulisit katumapäälle ja vetäisit julkaisusi pois, voisi se potentiaalisesti olla jo jossain muualla ulkopuolisen tallentamana. Vaikkei tiedon julkistaminen hetkauttaisikaan sinua juuri nyt, voisi se myöhemmin toisessa elämäntilanteessa sotkea kuvioitasi. Urbaanin löytöretkeilyn harjoittaminen on valitettavasti osin syyttä suotta monen mielestä arveluttavaa toimintaa. Voi tällaisen paljastuminen vaikkapa luottamusta vaativassa ammatissa käydä rajoittavaksi taakaksi.

"Okei, miks ketään kiinnostais? Sehä on vaan joku kämänen tunneli sairaalan alla, jota kukaan ei edes käytä". Internetissä kaikki tieto on avoimesti tarjolla, jos se ei ole salasanan takana - mikä ei nykyisten tietomurtojen aikana ole tae turvasta. Se tarkoittaa sitä, että kuka vaan voi sitä hyödyntää. Graffitimaalarit saattavat ottaa kohteen bommausmestakseen ja varkaat käyttää jakamiasi tietoja paikan putsaukseen. Älä aliarvioi tyhjältäkään näyttävien tilojen hyödyntämismahdollisuuksia, kun varkaille kelpaa nykypäivänä jopa Finlandia-talon rappusten kaiteetkin. Etenkin käytössäolevien tai osaksi käytössäolevien kohteiden suhteen tulisi noudattaa erityistä varovaisuutta.

Vaikka useinmiten ilkivallantekijät reitin ensimmäisenä kohteeseen raivaakin, käy myös niin, että heitä käy UE-harrastajien jälkeenkin. Kuvat, jotka olet ottanut todisteeksi kohteessa vierailusta, voivat olla todisteena oikeudenkäynnissä, jossa sinä syyttömänä olet syytettynä mistä tahansa vahingonteosta paikasta, jonneka kenellekään ei olisi pitänyt olla pääsyä. Pikkurikosten syyteoikeus vanhenee kahdessa vuodessa, joten epävarmoissa tapauksissa kuvien panttaaminen siihen asti voi olla varmempi ratkaisu. Kannattaa muistaa, että hylätyllä rakennuksellakin on joku omistaja, joka voi tarpeen tullen vedota omistusoikeuteensa. Hänellä on myös mahdolliset tunnesiteet rakennukseen. Siksi on syytä arvioida huolellisesti julkaistavan kohteen tila ennen tiedon levittämistä.

Tunnelin kattoikkunasta rehottaa jo kasvillisuus.

Kuvien esittäminen

Jakamisen tarve on silti toisinaan niin kova, että sitä tehdään pienellä riskillä. Silloin olisi syytä ottaa huomioon ketä kuvissa esiintyy. Lupa kuvassa esiintyjiltä kuuluu normaaliin käytäntöön ja hyviin tapoihin. Älä saata toista mahdolliseen liemeen hänen tietämättään. Lupa julkistamiseen on myös kohteliasta kysyä, jos olet päässyt esiteltävään kohteeseen toisen johdattamana. Julkaisupolitiikka saattaa vaihdella harrastajien keskuudessa paljonkin ja sen huomioiminen olisi keskinäisen luottamuksen kannalta oleellista. Sen lisäksi kohteen arvo voi olla ihmisestä riippuen erilainen. Kohde, joka toiselle on arvoton, voi toiselle olla suojelun arvoinen.

Kaikkia kuvia ei kannata julkaista. Internet on kuvia tulvillaan. Niin myös UE-kuvia. Siksi koko muistikortin tyhjentäminen alkuhuumassa suoraan Internettiin ei ole ehkä se houkuttelevin tapa saada yleisön kiinnostusta osakseen. Kannattaa muistaa, että kaikki eivät jaa samanlaista intoa jokaista hylättyä torppaa tai sen sisältöä kohtaan. Ei edes alan harrastajat. Digiaikana epäonnistuneiden ja samaa toistavien otosten poistaminen on helppoa ja suotavaa. Monet asettavatkin itsellensä jonkinlaisen katon kuvien määrän sekä laadun suhteen ja pyrkii näin ollen valikoimaan oleellisimmat otokset kuvasettiin mukaan. Kuvatekstit ovat oiva optio informaatioarvon lisäämiseksi.

Monesta kohteesta jää kuvat julkaisematta kohteen arkaluontoisuuden tai vandalismin pelon vuoksi. Kohteen varjelemisen ja kuvien julkaisun ei tarvitse välttämättä olla ristiriidassa keskenään. Monien harrastajien käyttämä tekniikka on olla julkaisematta tunnistettavia kuvia kohteesta. Useinmiten tunnistettavuus liittyy ulko- tai julkisivukuviin, joiden poisjättö lienee yksinkertaisin ratkaisu. Syrjäisen metsätien perällä sijaitsevalla autiotorpalla ulkokuvien merkitys tunnistettavuuden suhteen lienee vähäisempi kuin keskustassa tai vilkkaan tien varrella sijaitsevassa kohteessa. Varmin keino välttää vastuu on kuitenkin odottaa, että kohteen status eli tila muuttuu. Eli käytännössä se joko puretaan tai otetaan uudelleen käyttöön.

Kyllä. Vastuu. Sana, jota moni kavahtaa, joka on kuitenkin läsnä kaikessa tekemisessä. Etenkin, kun se liittyy muuhun kuin itseensä. Muiden huomioonottaminen on avainasemassa autiotalokuvauksessa, jossa pengotaan jonkun henkilökohtaisia tavaroita. Kirjeet, kortit, maksamattomat laskut, henkilöllisyystodistukset, valokuva-albumit, vaatteet ja kokonaiset kodit tavaroineen ovat jonkun henkilökohtaista omaisuutta ja voineet omistajan itsensä tietämättäkin päätyä hunningolle. Samalla ne ovat monen autiotalokuvaajan unelma. Siksi kuvista on yleisen kunnioituksen puitteissa ollutkin tapana vähintäänkin rajata tai sutata pois mahdolliset henkilöturvatunnukset, nimet ja osoitteet. Ylipäänsä kaikki, mikä paljastaisi omistajan henkilöllisyyden.

Kuvatekstillä vai ilman?

Kohdetietojen jakaminen

Julkisilla foorumeilla ja palstoilla kohdetietojen jakamisessa on käytetty yleisesti suuntaa-antavaa opastusta. Tarkkojen osoitteiden, koordinaattien tai yksityiskohtaisien ohjeiden sijaan on viitattu tiettyyn alueeseen ja johtolankoihin, joiden avulla etsijä pääsee kohteen jäljille. Lukuunottamatta tiettyjä legendaarisiksi muodostuneita UE-kohteita, oikeiden nimien sijaan on käytetty jotain yleisempiä, kohdistamattomia termejä. Tarkempien tietojen jakaminen on puolestaan hoidettu pienemmissä yhteisöissä tai yksityisviestein. Joskin on huomionarvoista, että suhtautuminen kohdetietojen jakamiseen vaihtelee jyrkästi harrastajien välillä.

Tärkeätä on myös huomioda, missä jakaa ja kenelle. Suomi24 tai muut yleiset keskustelupalstat eivät ole nauttineet suurta kunnioitusta UE-harrastajien keskuudessa eikä toisinpäin. Parhaimman tai ainakin valistuneemman vastaanoton saa asiaan perehtyneillä areenoilla oli aiheena sitten valokuvaus tai seikkailu. Internetissä uuden identiteetin luominen käy silmänräpäyksessä. Siksi jopa UE-nettiyhteisössä kannattaa suhtautua varauksella jokaiseen jäseneen.

Lopuksi

Yleisesti ottaen nämä ovat kirjoittamattomia sääntöjä, joiden lestissä on hyvin pitäydytty, vaikkei kukaan niitä valvokaan. Materiaalin ja tiedon jakaminen on hieno ja suotava asia, joka pitää UE-skeneä elossa. Se on kaiken UE:en liittyvän yhteisen toiminnan ydin. Se ei vaadi pitkälle käsiteltyjä kuvia tai hienoja tarinoita. Vain hitusen jokaisen omaa pientä, sisäistä UE-poliisia.

Aika jättää kohde.

UE sosiaalisena toimintana

Urbaaniin löytöretkeilyyn ei ihan heti monellakaan tulisi mieleen yhdistää sosiaalista toimintaa. Ei tarvitsekaan. Se on osalle yksinäistä puuhastelua, kun taas toisille retkellelähdön edellytyksenä on seura. Ei takerruta kuitenkaan pelkkään kohteilla toimimiseen, sillä moni yksinkin harrasteleva jakaa tietouttaan tai kuviaan jossain yhteisössä. Tyypillisemmin etenkin Internetissä. Sosiaalista toimintaa on siis myös kokemustensa jakaminen. Tästä toiminnasta syntyy lopulta jonkinlainen yhteisö tai monien kutsuma "skene" - halusimmepa tai emme.

Monenkirjavaa UE-miittiporukkaa huilaamassa rauniotehtaan katolla 2011.

Ihmisellä on luontainen tarve itsensä vertailuun. Uteliaisuus ajaa monet UE-harrastajat kohteiden etsimisen ohella myös ottamaan selvää muiden kaltaistensa edesottamuksista. Kokemusten jakaminen ja sosiaalinen kanssakäyminen ei ehkä ole kaikkien juttu, mutta se voi hyvinkin olla apuväline harrastuksen kasvamiselle. En tarkoita vain harrastajien lukumäärää. Muiden kokemukset sekä tapa tehdä ja nähdä asioita voivat siivittää vastaanottajankin kehittymään ja avaamaan silmät uusille mahdollisuuksille.

Muistelma:

"Ilman nettiä, Suomen UE-forumia ja niiden UE-yhteisöjä en olisi ehkä koskaan ymmärtänyt mitään maanalaisten kohteiden, metsäautojen tai kaupunkidokumentaation päälle. Oletin aluksi, että UE on vain hylättyjen rakennusten exploroimista. Kun huomasin kapeakatseisuuteni, maailmani räjähti. Yht'äkkiä koko ympäristö oli yhtä suurta pelikenttää. Ei vain rauniotehtaat ja autiotalot.

Tajusin aloittelijana muilla harrastajilla olevan paljon annettavaa kokemuksensa puolesta. En olettanut saavani mitään ilmaiseksi. Luin Suomen UE-foorumia päivät pitkät kunnes olin imenyt itseeni kaiken mahdollisen, mitä sillä oli tarjottavanaan. Tietoa ja kokemuksia. Ymmärsin, että on oltava omatoiminen ja puuhakas, jotta voisi joskus saada kontakteja tästä pätevän oloisesta joukosta.

Toisin sanoen minun oli ansaittava paikkani ja luottamus antamalla jotain itsestäni. Tein paljon tarkkailutyötä kentällä ja jaoin tekemiäni löydöksiä foorumilla. Aktiivisuuteni kannatti ja tuotti pian tulosta. Tutustuin koviin luihin nopeammin kuin uskalsin toivoakaan. Jo ensimmäisen vuoden sisällä olin lähestulkoon tavannut silloisen 'q-elen' aktiivisimman ja kokeneimman kaartin. Tai ainakin ne, jotka mielestäni vaikuttivat silloin siltä.

Kun olin vihdoin luonut yhteyden heihin, oli hyödyllistä päästä tarkkailemaan heidän työskentelyään tositoimissa. Käyttäytymiseen kohteilla sain heti arvokkaita vinkkejä muun muassa taskulampun ja äänen käytöstä sekä röökaamisesta suljetuissa tiloissa. Olin luultavasti muutamassa kuukaudessa oppinut paljon enemmän kuin mitä olisin yksin voinut 'yritys ja erehdys-menetelmällä' siinä ajassa oppia. Olisi ollut harhaista ajatella, että on jonkun tietyn pisteen jälkeen olisi valmis ja itseriittoinen löytöretkeilijä. Se on lähes loputon prosessi kuten elämäkin. Yhtä oppimista, jossa ylimielisyys kostautuu helposti."

Salaperäisessä RFC:n ja TreStalkkerien miitissä vuonna 2007.

Hyvin hajanaisen suomalaisen UE-skenen määrällisesti suurimmat yhdistäjät löytyvät Internetistä. Suomen UE-forum eli Q-elements ja Facebookin Urban Explorers - Finland ovat keränneet suurimman satsin toistensa tekemisistä kiinnostuneita harrastajia yhteen. Quakenetin #urban_exploration-kanavalla ja irc-gallerialla on myös pitkät perinteet UE-harrastajien välisessä yhteydenpidossa. Näiden ohelle on järjestetty satunnaisesti tavallista suurempia tapaamisia eli miittejä, joiden osanottajamäärät ovat parhaimmillaan jääneet 10-25 hengen tienoille. Miittejä tiedetään järjestettäneen myös pienemmissä piireissä. Niiden pohjana voivat olla esimerkiksi paikkakuntakohtaisuus tai kaveruussuhteet. Miittien sisältö on muodostunut useinmiten kuvien katselusta tai eksploraatiosta aina yleiseen keskusteluun.

Keskustan hämyisessä kellaritilassa seurataan antaumuksella tuoretta matkakertomusta.

Naljailua, kilpailua, luomista, hauskanpitoa, opastamista ja jeesaamista. UE, niin kuin moni muukin ihmisten keskinäinen kanssakäyminen, on monivivahteista toimintaa. Kun tarpeeksi paljon erilaisia tekijöitä ja persoonia yhdistyy, ei voi välttyä aina sanallisilta mittelöiltä. Silti suomalaisissa UE-yhteisöissä on toistaiseksi menty Netiketin mukaan melko asiallisella linjalla.

Skeneä tuntemattomalta vaatii rohkeutta ja pitkäjänteisyyttä hypätä ventovieraiden joukkoon. Paras tapa tähän kuitenkin lienee oma aktiivisuus, asiallisuus ja muiden harrastajien tapaaminen kasvokkain. Vaikka uusia tulokkaita kohtaan ei olekaan mitään erityisiä odotuksia, kuuluu skeneen muutamia kirjoitamattomia sääntöjä, joihin asiaan perehtymättömän olisi syytä hitusen paneutua. Esimerkiksi kohteiden sijaintitietoihin liittyviin uteluihin tai kohteisiin liittyvään vahingontekoon on suhtauduttu kielteisesti. Pienen harrastajakunnan lajissa, jossa luottamus on kaiken a ja o, ei ole varaa sitä haaskata.

Kuvakimara: Linnoitteet ja bunkkerit

Viimeisimmistä Suomen sodista on jo vuosikymmeniä aikaa. Ensimmäisestä maailmansodasta jo lähes 100 vuotta. Silti näiltä ajoilta säilyneitä puolustusvarustuksia on vielä maastossa. Jopa runsaastikin, vaikka suhteellisen suuri osa niistä on jo vaipunut unholaan. Mikä minkin tielinjauksen tai uuden asuinalueen alle. Toiset ovat vaan romahtaneet ja jääneet maan peittämäksi. Tavallinen tallaaja ei kaikkea edes huomaa, sillä ne ovat naamioitu maastoon kuten tarkoituksensa mukaan kuuluikin.

Ei armeija ole mihinkään kadonnut sotien jälkeenkään. Uutta on rakennettu ja hylätty. Taisteluhaudat, tulitus- ja tähystysasemat, suojahuoneet, tykistöpatterit, tykkitiet, ruostuneet piikkilankaesteet, panssariesteet, tulenjohtotornit, korsut ja bunkkerit - kaikki ovat merkkejä suomalaisesta sotahistoriasta. Sotahistoria on pitkään kiehtonut ihmisen mieliä. Sitä on myös vaalittukin ja vanhaa restauroitu. Suurin osa näistä jäänteistä lojuu kuitenkin metsissä, saarilla ja puistoissa tarpeettomana. Kehitys on ajanut niiden ohi.

Linnoitteet ovat painottuneet pääosin etelärannikolle ja Venäjän vastaiselle rajalle. Mainittavimpia keskittymiä seikkailunnälkäisille ovat Salpalinja, Hangon rintama, Helsingin maa- ja merilinnoitus sekä Mannerheim-linja, joka sijaitsee nykyisen Venäjän maaperällä.

Talvisodan jälkeen rakennettu Salpalinja on massiivinen kokonaisuus.

Salpalinja kätkee satoja linnoitteita, joista monet on edelleen kohtalaisen hyväkuntoisia.

Tampereen Pispalanharjulta paikallistetun venäläisten teettämän konekivääriaseman rippeet vuosilta 1915-1917.

Kaksi tykkitornia rakennettiin ennen Talvisotaa Rajamäen tehtaiden suojaksi.

Hangon rintamalla kolmen bunkkerin rykelmä.

Tähystys- ja tulitusaukko maanalaisesta bunkkerista.

Sisällepääsy on panssariovien takana.

Poikkeuksellisen hyvin säilynyt sisusta on museotoiminnan ansiota.

Uudempaa puolustuvarustusta on jemmattu Pirttisaareen.

Uteliaat seikkailijat hämmästelevät taaksejätettyä tykkiä.

Maanalaiset tunnelit takaavat sotilaille turvallisemman siirtymisen paikasta toiseen.

Kallioiselta saarelta löytyy myös tulenjohtotorni.

Omituisessa usvassa lojuu vuonna 1935 rakennettu Reposaaren linnake.

Puolustusvoimien 1964 luopumia linnoitteita on viime vuosina kunnostettu.

Kyllä Suomesta sotahistoriaa löytyy. Syrjäseudulle tutuimmaksi on tullut kuitenkin Helsingin maa- ja merilinnoitteet. Esimerkiksi Länsi-Helsingissä on 4 vanhannäköistä luolan oviaukkoa, joiden pielessä on puolustusvoimien varoituskyltit. Luolien ulkopuolella olevassa kyltissä lukee" Puolustusministeriö toimi Juho Niukkasen johdolla Talvisodan aikana 3.12.1939-27.3.1940 Meilahden luolatiloissa ja huviloissa."

Meilahden luolille johtaa tuoreet jäljet.

Käpylän ilmatorjunta-asema on huollettu ja kunnostettu.

Yksi vartioitu pesäke löytyy taas Ilmalasta.

Lauttasaaresta löytyy jopa Krimin sodan aikaisia tykkipattereita.

Skatanniemen tykkipatteri on helpommin saavutettavissa vaikka isommalla UE-mobiililla.

Sen avoimet ovet kutsuvat peremmälle.

Joskin jotain on jo lähes hautautunut aikojen saatossa.

Linnoitteet on tarkoituksensa mukaan usein niin hyvin naamioitu, ettei niitä huomaa, vaikka ne olisivat kaiken keskellä. Kehä I:n solmukohdassa Espoossa on säilynyt kivenmurikkaa kaukaa muistuttava tulitusasema. Viereiseltä Ruukinrannalta löydettiin ensimmäisen maailmansodan aikainen betoninen suojahuoneen raunio 2008, joka löytyi uuden tien rakentamisen yhteydessä. Vaikka suojahuone jäikin lopulta tutkimusten jälkeen tien alle, se osoitti, että maanalaisia yllätyksiä löytyy vielä.

Kehätien varressa on hyvä tähystää pahaa-aavistamattomia mobilisteja.

Espoosta löytyy muitakin helmiä.

Sekä taisteluhautaa.

Asutuksen läheisyys näkyy sisätiloissakin.

Hauraiden ja poltettujen bunkkerien uumenista harvoin löytää mitään hyvinsäilynyttä.

Usein irtaimistoa ei ole lainkaan.

Helsingin merilinnoitus on runsas ja antelias. Suurimpana niistä tietenkin Suomenlinna, jota ennen Viaporiksikin kutsuttiin. Sen rakennustyöt aloitettiin 1700-luvun puolivälissä. Se vetää satoja tuhansia turisteja vuosittain saarelle, jota yhdistää mantereeseen lyhyin vuorovälein varustettu lauttayhteys. Vaikka Unescon maailmanperintökohteeksi luokiteltu Suomenlinna muistuttaakin enemmän turisti- kuin UE-kohdetta, on sillä edelleen paljon annettavaa linnoitteista kiinnostuneille.

Viapori on laajuudessaan omaa luokkaansa.

Turistit ottavat ilon irti niin hyvässä kuin pahassa.

Yleisölle avoin ammusvarasto.

Tonkimalla voi Suokista löytää jotain perifeerisempääkin.

Vallisaari Suomenlinnan vieressä tarjoaa jotain vielä paljon autenttisempaa. Painoarvo sanalla vielä, sillä muutoksen tuulet puhaltavat jo. Puolustusvoimat luopuu nyt saaresta, jonka 1800-luvun lopulla venäläiset linnoittivat. Saaren käytölle avautuu uusia mahdollisuuksia. Turistikierroksia suunnitellaan jo ensi vuodeksi saareen. Tämä myös tietää loppua vähintään yhdelle suurimmista periferioista, jota tämä maa on urbaanille löytöretkeilijöille suonut. Jossain vaiheessa tulee se piste, kun UE-kohteesta tulee turistikohde. Bisnesvetoinen retkeily käytännössä tarkoittaa sitä, mutta ei se silti vie Valli- ja sen kyljessä sijaitsevan Kuninkaansaaren historiaa tai niiden raunioiden arvokkuutta.

Vallisaaren keskus kasarmeineen painottuu pohjoisrannalle.

Puolustusvoimien kieltotaulut kertovat alueen olevan vielä suljettu.

Saari tarjoaa kokonaisen unohtuneen maailman. Aihetta käsitellään myöhemmin lisää, kun aika on kypsä.

Helsingin edustalla makaava Harakan saari on myös tutustumisen arvoinen.

Vasikkasaaresta löytyy arviolta 6 metrin korkuinen kivinen suojamuuri.

Santahaminan pitkään historiaan mahtuu monenlaista. Vanha sotilasalue on edelleen puolustusvoimien ahkerassa käytössä ja koulutuspaikkana. Se kuitenkin sisältää hylättyjä kasarmeja, vanhoja linnoitteita ja poikkeuksellista luontoa.

Valvonta on ainakin näennäisesti vahvaa.

Puolustusvoimien toiminta on osaltaan edesauttanut vanhojen rakenteiden säilymistä.

Santahaminan sähköasema suojattiin asianmukaisesti.

Maalinnoituksen puolella eli mantereella nähtävää riittää lisää pienempinä annoksina. Jopa kaiken ilonpidon keskuksella, Linnanmäellä, on pimeä puolensa.

Piilossa, Linnanmäen alla, ohivellovien turistien katseilta on suojahuone.

Siitä on tullut narkkarin kehto.

Laaksossa puolestaan sijaitsee mystinen torni, jonka alla luultavasti on armeijan massiivinen luolasto.

Eräs varastoluola Vuosaaressa, jonka sisään voi kömpiä lohjenneista rakenteista.

Talvella luolat saavat uutta ilmettä. Osin vedellä täyttyneet luolat muuttuvat helpommin lähestyttäviksi jäätyessään. Katosta tippuvat vesipisarat muodostavat luonnon itsemuovaamia taideteoksia.

Itä-Helsingin keskeneräisiksi jääneita luolia.

Mustikkamäeltä löytyy vedellä täyttynyt luolasto.

Kallioisen solan perältä tarpoja löytää palkintonsa.

Jokatalvinen ilmiö on aina yhtä lumoava.

Kuten on käynyt jo ilmi, vanhat bunkkerit ovat yleensä riisuttuja sisällöltään. Vuosien saatossa suojaisankin paikan joku vandaali löytää. Etenkin pääkaupunkiseudun linnoitteet ovat monesti poltettuja, tägättyjä ja maalattuja, pikkupoikien ja spurgujen taistelutantereita tai muuten vaan jonkun viraston tahi rakennusliikkeen kuoppaamia. Vain äärimmäisissä olosuhteissa voivat nekin säilyä. Niin kävi tälle vanhalle pommisuojalle Laajasalon öljysataman aitojen suojissa, jonka ovet suljettiin vasta satamatoiminnan loputtua. Vuosikymmeniä koskemattomana säilyneestä pommisuojasta löytyneet vanhat säilykkeet, purnukat ja mehut kertoivat omaa tarinaansa toisesta aikakaudesta.

Niin koskematonta, että puukin on saanut mädäntyä paikoilleen.

Lavan tuotteet olivat nuorelle miehelle ennentuntemattomia.

Muutama kilometri pohjoisemmas avautuivat varastoluolat vuonna 2011.

Tuuletusikkunalla, verkolla ja teräskalterilla varustetun luolan sisäänkäynti.

Sisällä muun muassa ruostuneita tynnyrinkansia.

Viereinen luola aukesi heti seuraavana vuonna.

Helsingistä reilu 80 etelään on toinen todellisuus. Neuvostoajan sotahistoriallisia jäänteitä on järeämmässä mittakaavassa esillä Tallinnan lähiöissä.

Maakerroksella suojattu isompi halli.

Torpedojen varastointiin louhittuja luolastoja.

Toinen hieman keskeneräisempi.

Reissukaveri nousemassa kyyryssä matalasta ja poltetusta bunkkerista.

Venäjän armeija on louhinut kilometrikaupalla tunnelia Tallinnan uumeniin.

Vaikka sodistamme on aikaa, kiehtoo se järisyttävyydessään monia mieliä edelleen. Sotahistoriasta ja linnoitteista kiinnostuneelle mahdollisuudet ovat kuitenkin rajattomat ja niistä löydettävä tieto on helpommin käsillä kuin monista UE:lle tyypillisistä kohteista. Niistä ovat todisteina lukuisat tutkimukset, kirjat ja museot. Kenttä on massiivinen ja syvä, johon tämä kuvakimara antoi vain pintapuolisen katsauksen.