Syrjäseutu: Valokuvauksen oikeutuksesta

Tammikuun kirjoituksessa Syrjäseutu käsitteli urbaania tutkimusmatkailua lain näkökulmasta. Kuten urbaaniin tutkimusmatkailuun myös valokuvaukseen liittyy samankaltaisia moraalisia ja laillisia näkökohtia, joita on syytä ottaa kameran kanssa seikkaillessa huomioon. Tapaahan mutu-tuntuman perusteella valtaosa harrastajista valokuvata kohteitaan.

Kameroiden hintatason tultua alas viime vuosina on valokuvauksesta tullut koko kansan huvia. Omalta osaltaan kännykkäkameroiden ja valvontakameroiden räjähdysmainen leviäminen on totuttanut ihmiset mahdolliseen kuvatuksi tulemiseen. Aina ei suinkaan ole ollut näin. Siksi suhtautumisessa valokuvaukseen saattaa olla yksilö- sekä seutukohtaisia, mutta myös sukupolvien välisiä eroja. Valtioiden lainsäädännöissä voi olla suuriakin eroavaisuuksia siinä, mitä saa ja mitä ei saa kuvata. Tässä kirjoituksessa keskitymme kuitenkin Suomeen ja sen lainsäädäntöön.

Meikämandoliino(a) saa kuvata ihan vapaasti. (Kuva: Heikki)

Julkisilla paikoilla kuvaaminen on sallittua

Lähtökohtaisesti voimme alkaa siitä, että julkisella paikalla saa kuvata vapaasti häiriötä aiheuttamatta käymälöitä ja pukuhuoneita lukuunottamatta. Edes vartija tai poliisi ei voi sitä lain mukaan estää. Kuvausoikeus perustuu Suomen perustuslakiin (2. luku, 12. §):" Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkaista ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä."

Mitkä sitten ovat julkisia paikkoja? Juna- ja linja-autoasemat, kadut, puistot ja torit. Sisätiloissa määritelmä on hieman rajoitetumpi. Julkisten rakennusten kuten kirjastojen, sairaaloiden, virastojen ja kauppakeskusten aulat ja muut yleisölle avoimet tilat ovat kuvausvapaata aluetta. Lyhykäisyydessään julkinen paikka on tila, johon kaikilla on vapaa pääsy. Asumaton ja vaille käyttöä jäänyt rakennus tai alue, jonne pääsee pääsee sisään noudattaen UE:n eettisiä periaatteita voidaan tulkita tällaiseksi. UE-harrastajien kannalta on siten oleellista, että tutkimusmatkailuviettiä nostattavien julkisien paikkojen valo- ja videokuvaus on täysin lainmukaista puuhaa.

Vankila-alueella kuvauskielto on syytä ottaa tosissaan.

Henkilöitä kuvattaessa

Julkisissa paikoissa saa kuvata ihmisiä. Kuvaaminen ei saa kuitenkaan loukata kuvattavan yksityisyyttä. Kuvatessa muita henkilöitä olisi korrektia pyytää lupa sekä kuvaamiseen että mahdolliseen julkaisemiseen. Se millaisessa kontekstissa kuvan henkilö esiintyy on myös oleellista kuvan soveliaisuutta mitattaessa. Huomioitavaa on myös, että ihmisen kuvaaminen koti- tai julkisrauhan suojaamassa paikassa vaatii puolestaan aina luvan. Puolihylätyllä tehdasalueella työntekijöitä luvatta valokuvaava voi siis syyllistyä salakatseluun, joka on Suomen lain 24 luvun 6 pykälän mukaan tuomittava teko.

Teollisuushallin lukuisat varoituskyltit peittävät jo ovea.

Valokuvaamista ei voi kieltää

Kuvaamista ei voi kieltää, ellei sitä ole erikseen lailla säädetty. Eikä kenellekään ole oikeutta toisen kameraan tai sen sisältöön. Todellisuus ei aina ole yhtä ruusuinen. Kuvauskielto on voimassa useissa kaupoissa ja odotustiloissa. Se perustuu kuitenkin toivomukseen, ei lakiin. Jopa median edustajien tiedetään joutuneen hankaluuksiin hallinnoivien tahojen kanssa muun muassa terveyskeskuksen aulassa, ostoskeskuksissa ja metroasemalla kuvatessa, vaikka ne katsotaan yleisölle avoimeksi tilaksi. Valokuvaamista ei voi suoraan kieltää, mutta se voi olla sisäänpääsyn ehtona sekä riittävä syy kuvaajan poistamiseen yksityisistä tiloista sekä koti- tai julkisrauhan suojaamalta alueelta. Ympäristö tuntuukin reagoivan raskaaseen kuvauskalustoon herkemmin kuin vaikkapa kuvaukseen kännykkäkameralla. Siitäkin huolimatta vaikka parhaimpien kuvanlaatu haastaa jo digikamerat. Minkään ei kuitenkaan luulisi rajoittavan kuvaamasta kohdetta rajoitetun alueen ulkopuolelta...