Sinne minne Google Mapsilla ei näe

Kansalaisen karttapaikka, Google Earth, Bing Maps. Internet tarjoaa lukemattomia karttapalveluja eri tarpeisiin. Niitä hyväksi käyttäen urbaanit tutkimusmatkailijat suunnittelevat monesti reissujaan. Niitä olin jälleen minäkin hyödyntänyt viettäessäni pääsiäisen vapaat appivanhempien luona Pohjanmaalla.

Vaikka olin mielestäni kiertänyt kohtuullisen paljon kylän lähialueita niin karttapalveluita hyödyntämällä kuin pikkuteitä ajamallakin, löytyi aina jostain jokin tuntematon tienpätkä tai unohdettu sopukka. Ei tarvinnut edes kulkea kauas. Lähimmät löydöt olin huomannut edellisenä syksynä takapihan metsistä, jossa entisen 1800-luvulla perustetun maatilan jäänteet kasvattivat sammalturkkia ylleen. Ja vain reilun vartin ajomatkan päässä odottelivat ennennäkemättömät maisemat. Seutuna alue oli sellaista, josta Googlen Street View-auto oli halkonut vain päätiet. Ne pienemmät, jotka Street View auto jätti tallentamatta, olivat usein metsäautoteitä tai teitä, jotka johtivat korkeintaan muutamalle talolle.

Takapihan metsikön löytöjä, vanha kärrynrämä.

Sekä polkupyörien hautuumaa.

Satelliittikuvat eivät usein kertoneet paljoa tien päässä sijaitsevasta torpan pahasesta. Metsäautoja sen sijaan harvoin, jos koskaan edes satelliittikuvista erotti. Uudet autot sen sijaan erotti paremmin, sillä ne näkyivät kirkkaampina, koska niiden turmeltumattomat pinnat heijastivat valoa takaisinpäin. Metsäautot sen sijaan ei, sillä ne olivat usein kärsineet korroosiosta tai olivat jopa peittyneet kasvillisuuteen kuten sammalen, jäkälän tai lehtien alle.

Vakikuvauskohde pellon laidassa.

Parhaita tunnistusmerkkejä hylätyn maatilan tunnistamiseksi oli metsittynyt pihamaa. Itänaapurille tyypillisiä katottomia raunioita ei tällä rantaruotsalaisten alueella juurikaan ollut. Jopa muutoin huonokuntoisten hylättyjen torppien katot joskus jopa kiilsivät uutuuttaan. Se oli paras tapa pitää kulttuurimaisemasta kiinni ja tyhjillään olevaa rakennusta korjauskelpoisena. Jostain syystä ruotsalaisilla ja suomenruotsalaisilla pienkunnilla vanhaa rakennuskantaa vaalitaan viimeiseen asti. Itärajalle päin kulkiessa on huomattavissa selvä ero. Rakennukset rappioituvat selkeästi herkemmin. Viimeistään rajan ylittäessä asia käy harvinaisen selväksi. Suomen sisälläkin mentaliteeteissa on siis eroja ainakin näin mutu-tuntumalla.

Aiemmin mainittuja perusteita hyväksikäyttäen olin siis napannut kartasta pari kiintopistettä 80 kilometrin automatkalle, jonka toimittamiseen kuluisi arviolta tunti tai pari. Mitään takuita kohteiden olemassaolosta ei tietenkään ollut, mutta syrjäseuduilla oli aina jotain mielenkiintoista rappioromantiikan nälkäiselle eikä tälläkään kertaa tarvinnut pettyä.

Lyhykäisen tien varrella sijaitsi kartan mukaan mökki ja pari ulkorakennusta. Se oli ainoa, mitä tien varrella oli jäljellä. Vaikka muutoin oli lumet lähes sulaneet, tie oli vielä osittain jään peittämää. Jälkiä ei tiellä näkynyt, mutta automme kyllä sellaiset viimeistään jättivät. Ajeltuamme runsaat 400 metriä kieli keskellä suuta havaitsimme kuusien lomasta rakennuksen. Se oli hyvässä maalissa. Mikään ei antanut osviittaa siitä, että se olisi ollut käyttämättömänä. Se vain sijaitsi suojaisella metsäkaistaleella.

Näissä tunnelmissa jatkui matkamme seuraavalle kiintopisteelle. Siis minun ja vaimoni, joka luuli pääsevänsä maaseudun rauhaan kanssani, mutta kuten pian tuli ilmi retkestä tulikin pitkälti autossa istumista. Tiellä, joka oli paikoin kuoppaista jopa mutaista. Huonokuntoisimmilla pätkillä oli koko ajan pidettävä pieni vauhti yllä, ettei auto valahtaisi velliin. Matkalla oli silti kaikenlaista silmänruokaa, jota karttapalveluista ei voinut havaita. Raihnaisia rakennuksia ja maatiloja, pihassa makaavia autonraatoja, joita en toisten kotirauhaa kunnioittaakseni alkanut sen koommin kuvaamaan. Selkeästi autiot talotkin sijaitsivat suojatta asuttujen naapurissa, mahdollisesti omistajiensa tontilla.

Matkalla nähtyä, autioitunut kyläkauppa.

Paljon potentiaalisia kohteita, joista useimmat olivat "liian näkyvillä". Matka luonne muuttui kuitenkin yhä enemmän maaseutuajeluksi kuin hylättyjen paikkojen tutkimiseksi. Ainoa, mikä meidät sai ulos jaloittelemaan, oli rikkinäisestä housuntaskusta tipahtaneet autonavaimet hylätyn kyläkaupan pihamaalla. Muutoin, mitä pidemmälle matkan loppupäätä tulimme, sitä vaikeammaksi autosta nouseminen kävi.

Viimeisen toiveeni olin asettanut erään pienen tien varrella olevaan mökinpahaseen, jossa satelliittikuvien perusteella oli ollut pellot, joille nyt kuitenkin oli jo istutettu metsää. Pieni soratie johti tämän tien alkuun. Pelloille johtava tie puolestaan oli henkilöautolle ajokelvoton, mutta metsätraktorin selvät renkaanjäljet sinne kuitenkin johtivat. Raskaana oleva vaimoni jäi odottelemaan tienlaitaan, kun päätin poiketa heittämässä vedet ja vilaista samalla pikaisesti josko siellä jotain olisi. UE-hommissa "pikainen pariminuuttinen" voi olla melkoisen venyvä käsite ja sen on vaimokin jo kantapään kautta saanut tuta.

Tuossa tuokiossa juoksin muutama sata metriä pitkin kovalumista tienpohjaa, kunnes huomasin jotain ihmisasutuksen merkkejä. Vaatimaton maja, sammalkattoinen koirankoppi, kyntöaura ja puolikas auton koppa tervehtivät kuusikon takaa. Kaikesta päätellen olivat olleet käyttämättömänä vuosikausia. Muutaman kymmenen metrin päässä siinsi vielä hieman isompi rakennus. Sekin jokin varastontapainen. Rakennukset eivät suoranaisesti säväyttäneet. Ovissa roikkui munalukot ja olin jo luovuttamassa kunnes huomasin auton keulan pilkottavan kuusen alta. Samassa huomasin toisen, kolmannen ja neljännenkin.

Kuusikosta pilkistävät metsäautot.

Lisää 60- ja 70-luvulla tuotettuja kiesejä löytyy välittömästi vajan luota.

Vauxhall Viva-kokoelman parhaiten säilynyt edustaja.

Hullaannuin. Olin kaukana kaikesta, siellä minne kukaan ei sattumalta eksy. Siellä minne satelliittien ja karttapalveluiden kantoalue ei riitä. Sieltä, keskeltä mitäänsanomattominta paikkaa, löytyi mitä koskemattomimmat aarteet. Kiersin pusikoitunutta pihamaata kuvaamassa vuosikausia paikoillaan viruneita metsäautoja. Samassa muistin tien varrella odottavan vaimoni. Kaksiminuuttinen oli venähtänyt kaksikymmenminuuttiseksi. Juoksin koko matkan takaisin. Hiestä märkänä ja vähäisen motkotuksen saattelemana, ajelin hymyssä suin takaisin anoppilaan.