Kohdekatsaus: puretut kohteet

Suomen lyhyehkön UE-kulttuurin historiassa on esiintynyt jo muutamia kohteita, joiden nimet ovat jääneet elämään, ja, joita täten voidaan kutsua klassikko-kohteiksi. Klassikkokohteilla tarkoitan paikkoja, jotka ovat tulleet useammalle suomalaiselle UE-harrastajille tutuiksi vierailujen ja harrastajien kuvien kautta. Siis paikkoja, jotka ovat olleet näkyvästi ja täten todistetusti suosittuja kohteita. Näitä kohteita tarkastellessa on huomattavaa, että suuri osa niistä elää enää vain historiankirjoissa. Tässä bloggauksessa esitellään näitä ajasta ikuisuuteen siirtyneitä kohteita.

On sanottu, että Turussa oli vahva UE-skene vuosituhannen vaihteen alkupuolella. Tällä on varmasti jotain tekemistä sen kanssa, että tuolloin tarjolla on ollut monen monta suurta rauniokohdetta keskustan useita vanhoja ja hylättyjä puutalokortteleita unohtamatta. Suuri osa näistä elää enään vain historian lehdillä. Ehkä siksi käsite Turun tauti elää yhä vahvana. Tunnetuimpia kohteita Turun seudulla ovat olleet: Nivean saippuatehdas, Radium-koti, HK:n makkaratehdas, Ipnoksen leipätehdas, Anni-Helenan siilot, Wärtsilän Korjaustelakka, äänilevytehdas Sointu vain muutamia mainitakseni. Silti yksi niistä on tunnettavuudessaan ylitse muiden, Raunistulan rehutehdas.

Myös pääkaupunkiseudulla on ollut lukuisia purkukohteita, joista ehkä kaikista ei voi sanoa niiden saavuttaneen suurta harrastajaryntäystä puhumattakaan klassikohteen asemaa, sillä näiden elinkaari UE-kohteina on usein ollut tavallista lyhytaikaisempaa. Tällaisia ovat esimerksi Pitäjänmäen toimistotalo, Pauligin kahvipaahtimo, Primon lukkotehdas, Myllypuron purkutalot, Laajasalon öljysatama, Sompasaaren satama, Länsisatama, Hanasaaren A-voimalaitos, Parma Betonilan elementtitehdas, Havin saippuatehdas, Irakin suurlähetystön sivurakennus, Vuoritalo, Kilon toimistotalo ja niin edelleen.

Ei sillä, on muissakin kaupungeissa kohteita ollut. Kuopiossa Särkilahden vaneritehdas ja Tavarapörssinä paremmin tunnettu Keskon vaatetehdas. Jyväskylässä Kankaan paperitehtaan voimala. Tampereella Onkiniemessä toiminut huonekalutehdas Visuvesi Oy, TAYS:in Laitospesula, Valmetin lentokonetehdas, Matti Trikoon kutomo, osia Finlaysonin ja Tampellan puretuilta teollisuusalueilta. Lahdessa Rauma-Repola ja Mallasjuoman panimo ja virvoitusjuomatehdas, josta pieni osa tosin vielä säästynyt. Pohjanmaan Lihan teurastamo Vaasassa. Paraisten nuorisotalo. Satakunnan osuusteurastamo Porissa. Rilken konttori Raumalla. Kantolan voimalaitos Hämeenlinnassa. Itikan teurastamo Seinäjoella. Hyvinkään virastotalo. Riihimäellä Paloheimon tiilitehdas sekä Pälkäneellä aikanaan hyvinvarustettu huoltoasema Finntaverna. Listaa voisi varmasti jatkaa loputtomiin.

Finntaverna, harvoja ei-teollisia klassikkokohteita.

Huomattavaa on, että suurin osa kohteista on suuria teollisuusrakennuksia, tehtaita ja myllyjä. Käymme nyt tarkemmin läpi muutamia tunnetuimmasta päästä. Nämä kohteet ovat esiintyneet harrastajien sivustoilla, kuvagallerioissa ja nettikeskusteluissa toistuvasti. Edellämainitut seikat ovat olleet myös valintakriteereinä kohteiden valikoimisessa. Legendaarisella Spivey Pointin sivustolla edesmenneet kohteet merkittiin kirjainyhdistelmällä RIP. Rest in peace. Makaa rauhassa. Ne olkoon saatesanamme myös seuraaville kohteille.


Voikkaan vanha sellutehdas, Kuusankoski

Hyvät vesi- ja rautatieyhteydet avasivat Kymijokilaaksossa metsäteollisuudelle oivalliset edellytykset menetyksekkääseen toimintaan. 1800-luvun lopulla Kuusankoskelle rakennettiin ensimmäiset metsäteollisuuslaitokset. Voikkaan tehdas perustettiin vuonna 1897. Ensimmäisenä rakennettiin puuhiomo ja paperitehdas. Sellutehdas rakennettiin vuosina 1901-1902. 1904 Kuusankosken kolme kilpailevaa yritystä Voikkaa mukaanlukien yhdistyivät luoden Kymin Osakeyhtiön, josta tuli pohjoismaiden suurin paperinvalmistaja. Seuraavat vuosikymmenet olivat Voikkaalla voimakasta kasvun ja laitteiston uudistamisen aikaa. Joskin selluloosan valmistus kuitenkin lopetettiin jo vuonna 1964, mikä selitti yli satavuotiaan tehtaan huonon kunnon. Vuonna 1995 yhtiö sulautui osaksi UPM-Kymmene Oy:tä. Tähän ja paperiteollisuuden yleiseen laskusuhdanteeseen loppuivat myös Voikkaaseen kohdistuvat investoinnit. Vuonna 2006 Voikkaa suljettiin jättäen satoja työttömäksi. Heikkokuntoinen sellutehdas purettiin vuonna 2010.

SOK:n mylly, Järvenpää

Järvenpään mylly rakennettiin aluksi puisena 1918. Vuonna 1944 sen palaessa ja tilalle rakennettiin betoninen 15-siiloinen jättiläinen, joka jauhoi viljaa aina vuoteen 1971 asti. Siiloissa säilytettiin viljaa vielä pari vuosikymmentä, jonka jälkeen rakennus jäi vajaakäytölle. SOK:n myllylaitos hallitsi Järvenpään keskustan maisemaa korkeimpana rakennuksena aina vuoteen 2012, jolloin se purettiin kerrostalorakentamisen tieltä.

Wahlroosin makkaratehdas, Kotka

Wahlroosit aloittivat makkarantuotannon Kotkan Hovinsaarella jo 1920-luvulla. Vanhan tehtaan käydessä riittämättömäksi Wahlroosin uusi makkaratehdas rakennettiin vuonna 1967 vanhan kaljatehtaan tontille. Kotkan makkaratehtaan toiminta ajettiin alas 1983 kilpailevan yrityksen ostaessa yrityksen toiminnan. Makkaratehdas purettiin vuonna 2011. 

SOK:n mylly, Oulu

Oulun Toppilansalmella on teollista historiaa takanaan jo 200 vuotta. SOK:n mylly rakennettiin Erkki Huttusen piirrustusten pohjalta vuonna 1928 ja sen siilot 1937. Myllytoiminta loppui Oulussa SOK:n omistuksessa vuonna 1987, mutta siiloja käytettiin useita vuosia viljan varastointiin. Vankasti rakennetut siilot saatiin räjäytettyä usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen vuonna 2013.

Kilon toimistotalo, Espoo

Luultavasti Suomen massiivisin ei-teollinen kohde ei ehtinyt kauaa vanheta. Espoon Nihtisiltaan valmistui vuonna 1987 jättimäinen toimistalo. Peräti 38 000 neliömetriä kattavassa rakennuksessa toimi aikanaan pankki, poliisi, posti ja lukuisia yrityksiä. Rakennus purettiin vuonna 2010 asuntorakentamisen tieltä.

Laajasalon öljysatama, Helsinki


Helsingin Laajasaloon perustettiin 1920-luvulla kaksi öljyvarastoa Suomen petrolintuonti osakeyhtiö Masutin ja Nobel-Standard Osakeyhtiön toimesta. Ensin mainittu päätyi myöhemmin Shellin omistukseen ja toinen muutti nimensä Essoksi. Öljysataman toiminta lähti käyntiin todenteolla kaupungin vuokrattua alueelta tontteja öljy-yhtiöille. Vuonna 1955 se oli varastotilavuudeltaan jo Helsingin suurin öljysatama. Vuosien aikana alueella toimivat myös Neste, Setynoil, Algol, Gulf ja St1. Öljysataman toiminta loppui vuonna 2010, jonka jälkeen jäljelläolevat rakennekset ja säiliöt on joko siirretty tai purettu. Maaperän puhdistuksen jälkeen tilalle rakennetaan asuntoja.

Raunistulan rehutehdas, Turku

Vuonna 1959 keskusosuusliike Hankkija rakennutti jättimäisen rehutehtaan radan varteen Turun Raunistulan tontille, jossa sillä oli ollut jo entuudestaan varasto. Uuden tehtaan päivätuontanto oli parhaimmillaan 7500 säkillistä eli noin 300 000 kiloa rehua, jota tehtiin kahdessa vuorossa. 70-luvulla rehutehtaalle rakennettiin terässiilot, jotka romahtivat painosta kahteen otteeseen ennen kuin ne saatiin kestämään. Hankkija, silloinen Novera, ajautui konkurssiin vuonna 1992. Tehdaskiinteistöä käytettiin muutaman vuoden varastointitarkoituksiin. Vuosituhannen vaihteen jälkeen tehdas altistui rajulle vandalismille ja siitä tuli kenties Suomen tunnetuin hylätty kohde. Vuonna 2009 12-vuotias poika putosi siiloilta kuolemaansa, josta alkaneen yleisen painostuksen seurauksena Raunistulan rehutehdas purettiin seuraavana vuonna.

Wärtsilän telakka, Turku

Telakkatoiminnalla on ollut jo 1500-luvulta asti ulottuvat perinteet Turussa. Aurajoen jokisuun itärannalla sijainneen telakan omistussuhteet ovat historian saatossa muuttuneet monesti. Ab Crichtonin ja Oy Vulcan Ab:n fuusiossa 1924 Turun telakasta tuli Suomen suurin. Crichton - Vulcanin telakasta tuli myöhemmin osa Wärtsilää. Telakalla harjoitettiin laivanrakennuksen ohella myös korjaamista. Tuotanto kasvoi voimakkaasti seuraavina vuosina. Tähän osasyynä oli myös maailmansodat, jolla oli positiivinen vaikutus telakkateollisuuteen. 1950-luvulla se työllisti 3000 ihmistä, 60-luvun alussa jo yli 4000. Vuonna 1965 nimeksi vaihdettiin Wärtsilä Turun telakka. 1970-luvulla Wärtsilä rakennutti Pernoon uuden telakan, jonne myös osa toiminnasta siirrettiin. Vanha telakka lopetti toimintansa 1988. Vuotta myöhemmin Wärtsilän Meriteollisuus ajautui konkurssiin, josta eteenpäin toimintaa jatkoi Turun Korjaustelakka Oy. Vuonna 2004 korjaustelakan toiminta siirtyi Naantaliin ja rakennukset jäivät heitteille. Alueen purkutyöt alkoivat vuonna 2011.

Tampereen Santalahti vuosina 2007-2009

Tampere, Nääsville, Manse, Mansesteri, Tampesteri vai mikä hitto? Vanha teollisuuskaupunki historian valossa ainakin, joka tunnetaan nykyään pikemminkin Tammerkoskesta, Kummelista, Särkänniemen huvipuistosta, Näsinneulasta, lätkästä ja molotuksesta, jota tampereen murteeksi kutsutaan. Näistä meikäläistä viehätti kuitenkin eniten tuo ensin mainittu. Teollisuus.

Tampereella raskas teollisuus syntyi keskustaan Tammerkosken varteen, josta se on imenyt voimaansa aina näihin päiviin asti sillä erotuksella, että teollisuus on karannut keskustasta. Niinhän se on karannut kaikkialla muuallakin. Tampereesta tuli jo varhaisessa vaiheessa, 1800-luvun lopulla, merkittävä teollisuuskaupunki Finlaysonin, Tampellan ja Verkatehtaan myötä. Kaupunki kasvoi ja teollisuus levittäytyi myös sen reunamille. Näsijärven rantoja alettiin hyödyntämään. Yksi merkittävä teollisuuden keskittymä nousi Onkiniemen ja Santalahden välimaastoon. Näsijärven rannat tarjosivat loistavat vesiyhteydet raaka-aineiden kuljetukselle. Toisin sanoen tukinuittoon. Rautie taas mahdollisti tehokkaan kanavan tuotteiden jakeluun.

Santalahti ja Onkiniemi 2008.

Näkymä radan takaa Pispalanharjulta.

Kuten edellisessä bloggauksessa luettelin, Santalahteen perustettiin useita tehtaita. Itse asuin Tampereella vuosina 2007-2009. Tarkemmin ottaen perinteikkään Rajaportin saunan likellä, Pispalanharjun kupeessa. Siis kivenheiton päässä Santalahdesta. Tässä vaiheessa yksikään tehtaista ei luonnollisesti ollut enää alkuperäiskäytössään.

Alueen tunnetuin tehdas lienee OTK:n vanha tulitikkutehdas, joka rakennettiin vuosina 1925-1926. Vuonna 1975 toiminta siirtyi Vaajakosken tehtaalle Finn-Match Oy:n nimissä. Siellä sen toiminta loppui 1995. Legendaariseksi Santalahden tulitikkutehtaan teki autokauppias Pekka Mäkinen, jonka kuihtuvan kuorma-autoimperiumin jäännökset maatuivat tiluksilla seuraavat 30 vuotta. Pekka Mäkisen kuoleman jälkeen (2005) autot myytiin keräilijöille. Vuonna 2007 murjotun tulitikkutehtaan pihamaalta lojui vielä muutama hassu kuorma-auton raato.

Vuonna 2007 suurin osa rikkunoista on kivitetty rikki.

Näkymä on lohduton.

Tehdassalit tägätty ja rikottu.

Tehtaan erillinen rikkivarasto avautui 2009.

Viimeinen kuorma-auto Pekka Mäkisen laanilta.

Scaniaa ja Sisua mätäni pihamaalla. Huonokuntoisimmat jäivät viimeiseksi.

Johtajan toimisto on kuin murtovarkaiden jäljiltä. Yhtiön kirjanpito koristaa lattioita.

Tulitikkutehtaan tuotteita lojui kaapeissa ja pihoilla.

Radan varressa sijaitseva teollisuusrakennus, joka tunnetaan urbaanien löytöretkeilijöiden keskuudessa parhaiten nimellä Kolkos, on Santalahden raunioitunein tehdas. Kolkoksen eli entisen Santalahden Kattohuopa- ja Asfalteeraustehtaan vanhimmat osat ovat jopa 1800-luvun lopulta, mutta sen nykyinen ulkoasu on pitkälti uusittu 1940-luvulla. Yksityiskohdat historian kulusta ja rakennuksen käytöstä jäävät pitkälti jonnekin historian hämärään. Tehtaassa tiedetään kuitenkin valmistettaneen kattohuovan ohella myöhemmin myös laastia Kolkos Muuraus Oy-nimen alla. 90-luvun aikana rakennuksessa toimi vielä monenlaista pienyrittäjää, mutta 2000-luvun aikana se hylättiin lopullisesti. Tätä nykyä kiinteistö toimii maalausalustana katutaiteelle sekä airsoft-pelaajien harjoituskenttänä.

Näkymiä tehtaalta ei voi mitata rahassa.

Katto on jo vuosia kestänyt pienen uima-altaan painon.

2007 Kolkoksen pihalla paloi vielä kuvassa näkyvä keltainen talonmiehen asunto. 

Hallit ovat autiot ja tuhotut. Vain rojua ja spraymaalikannuja lojuu lattioilla.

Toimistotiloja.

Kellarit ovat synkkiä ja tunkkaisia. Maassa Kolkos-laastipurkki.

Ensisilmäyksellä Kolkos ja tulitikkutehdas ovat hylätyimpiä rakennuksia. Tutkin ne ensimmäisinä. Alueella oli myös jonkun verran toimintaa. Selkeästi uusiokäytössäolevat teollisuusrakennukset olivat Enqvistin paperitehdas ja Tampereen Pahvitehdas Rantatien varressa. Vanhassa luujauhotehtaassa puolestaan oli toiminut Teollisuusniklaamo Oy, mutta tuokin rakennus koki näinä vuosina kovia. Sen edestä paloi vanha, osin puinen varastorakennus 2007. Varastorakennuksia oli useita. Niistä ei suoralta kädeltä ottanut selvää, mikä oli mihinkäkin tehtaaseen aikoinaan kuulunut ja mikä oli sittemmin rakennettu muuta tarkoitusta varten. Oli nimittäin niin, että tuohon aikaan Santalahden vanhojen teollisuuskiinteistöjen käyttäjät vaikuttivat kaikki olevan jonkin sortin romujen hamstraajia tai autojen romppaajia. Niinpä rakennusten seinustoilla, kujilla ja pihoissa makasi useita vanhoja autonräppäniä, joista osaa rempattiin kaarihalleissa ja pilttuissa. Ne toivat oman villin mausteensa koko sekametelisoppaan. Santalahdessa aika oli pysähtynyt. Oltiin hyvin kaurismäkeläisissä sfääreissä.

Enqvistin paperitehdas.

Näsijärven Pahvitehdas.

Varastoaluetta Kolkoksen ja paperitehtaan välissä.

60-luvun alussa rakennetut kaarihallit ovat säilyneet ilkivallalta.

Kaarihallien takana lisää autonraatoja.

Teollisuusniklaamon edessä palaneen varaston rauniot marraskuussa 2007.

Heti muutosta lähtien enemmän kuin Pispalan harjuista ja sen postikorttimaisemista kiinnostuin tästä Santalahden teollisuusghetosta. Samalla rakkaus hylättyihin paikkoihin roihahti. Tein lukuisia vierailuja alueelle jopa siihen pisteeseen asti, että silloiselle nälkäiselle tutkimusmatkailijan alulle Santalahti näyttäytyi loppuunkaluttuna, arkisena turistikohteena. Visiittieni aikana ehdin silti dokumentoida tienoot perin pohjin ja tavata Pekka Mäkisen tilukset perineen pojan sekä useita nuoria pojankloppeja, joita alueen rakennukset poltteli yhtä lailla ketä mistäkin syystä. Tutkia kaikki mahdolliset rakennukset, mihin vain pääsin. Käänsin jokaisen kiven. Pienet autiotalot ja varastotkin tuntuivat jännittäviltä. Jokaisessa niistä oli merkkejä menneestä.

Käytöstään huolimatta pahvitehdaskin houkutteli.

Sen edessä sijaitsi vanhan varasto-osan raunio.

Sinnekin oli päästävä, vaikka sitten pimeyden turvin.

Työläisten autioituneita taloja pahvitehtaan kyljessä.

Johtajien huvilat, nekin autioina paraatipaikalla.

Rikottu Mersu Kolkosen pihassa.

Luujauhotehtaan varastorakennus.

Taisin olla vähintäänkin ensimmäisten joukossa, joka pääsi tutkimaan vanhan luujauhotehtaan sisuksia omatoimisesti. Tuolloin Teollisuusniklaamoksi tunnetun rakennuksen viimeisimpiä käyttäjiä oli ollut metallinkäsittelyyn erikoistunut yritys. Yhtenä iltana päätin lähestyä hiljaisen näköistä rakennusta, joka oli pimeänä. En tiennyt rakennuksen käytöstä tarkemmin. Se vain näytti samalla karmivalta ja kutsuvalta. Tämä saattoi olla ensimmäinen kokemukseni infiltraatiosta.

Luujauhotehtaan takapihaa.

Lähestyin rakennusta hiljaa kaikkia aistejani kuulostellen. Käytin hyväkseni syksyn pimeyttä ja rakennuksen varjoista, hämärää puolta. Yritin puikkelehtia ohi autonraatojen ja muun romun, jota oli kertynyt pihamaalle, mahdollisimman äänettömästi. Pieniltä peltien kumahteluilta ja soran kirskahteluilta oli vaikea välttyä. Viereisessä rakennuksessa, vanhassa paperitehtaassa, oli vielä valot päällä. Siellä asuttiin. Pelkäsin sieltä päin kohdistuvaa valvontaa.

Saavutin ennen pitkää lastauslaiturin puolella olevat ovet. Ne oli visusti kiinni. Nurkalla olivat toiset ovet. Siirryin varovasti niitä kohti, kun yllättäen valot räpsähtivät lastauslaiturilla päälle. Säikähdin. Oli edelleen hiljaista ja pian huomasin liikkeentunnistimen. Mitä ilmeisemmin se ei aiheuttanut hälyytystä, vain valojen syttymisen. Tarkkailin tilannetta hetken ja kun mitään ei kuulunut siirryin toisille oville. Vetäessä ne yllättäen avautuivat muutaman sentin. En mahtunut siitä sisään. Ovet oli suljettu heppoisen oloisella rautalankaviritelmällä. Purin sen muutamassa minuutissa ja olin pian rakennuksen nuhjuisessa rappukäytävässä. Tuolloin yläkerrokset olivat vielä lukittuja, joten ainoa vaihtoehto oli kulkea ovesta, jota koristi pääkallovaroituksella varustettu ovi. Ikkunoista kajastivat Rantatien kellertävät valot tuoden selkoa pimeyteen. En ollut koskaan käynyt sellaisessa paikassa. Sammioita ja varoituksia syovyttävistä aineista. Ruosteen ja liuotusaineiden värjäämät tilat vaikuttivat epätodellisilta.

Vuoden päästä palasin rakennukselle. Tällä välin muutkin harrastajat olivat äkänneet avoimen oven. Varsinkin, kun olin sitä Suomen UE-foorumilla hehkuttanut ymmärtämättä vielä salailukulttuurin päälle. Mutta nyt ne olivat huolellisemmin kiinni. En saanut sitä auki. Kiersin rakennusta ja pääsin sisälle takaa olevasta ikkunasta, jota ei oltu lukittu. Myöhemmin rakennus avautui kokonaisuudessaan ja koki ympäröiville hylkyrakennuksille tyypillisen kohtalon. Sen vaan annettiin mennä.

Viime vuosina Santalahti on työllistänyt palokuntaa useasti. Teollisuusrakennukset ovat kokeneet useita tuhopolttoyrityksiä ja useimmat autiotalot ovat kadonneet lopullisesti. Muun muassa molemmat Kolkoksen ja tulitikkutehtaan talonmiesten asumukset. Onko seuraavana vuorossa pahvitehdas vai Enqvistin paperitehdas, joka kertaalleen jo roihahti tämän vuoden lokakuun lopulla?

Nyt Santalahden asemakaava etenee. Purkutöihin aletaan mahdollisesti jo ensi kesänä. Alueen mahdollisten viimeisten kuukausien koittaessa kaivelin nämä vanhat kuvani esiin. Ne eivät edusta mitenkään alueen koko elinkaarta. Vain sitä aikaa, kun minulla on ollut mahdollisuus tutustua siihen. Sitä millaisena minä sen muistan. Luultavasti nuo kuvat kuitenkin heijastavat sitä henkeä ja tunnelmaa, mikä Santalahdessa on vuosituhannen vaihteen jälkeen vallinnut. Niiden saattamana rohkaisen muitakin tutustumaan siihen ennen kuin se on mennyttä. Miksi? Siksi, että tulevaisuudessa ihmisillä olisi kykyä ymmärtää sen rikkaus ja välttää tällaisen monikerroksisen miljöön tuhoutuminen ja latistaminen keskinkertaiseksi asuinlähiöksi. Sillä niinhän siinä tulee käymään. Ei luonnollisesti vuosien aikana muovautunutta monivivahteista tunnelmaa voi saavuttaa uudelleen väkisin vääntämällä, kukkapenkkejä ja nurmikkoja istuttamalla, kerrostaloja rakentamalla eikä ainakaan nykypäivän laatustandardeja tavoittelemalla.

Kolkos 2014.

Tulitikkutehdas 2014.

Enqvistin paperitehdas 2014.

Olen ollut onnekas saadessani viettää Santalahdessa sen parasta aikaa. Tänä vuonna piipahdin pikaisesti alueella, mutta mietin vielä pitäisiköhän käydä jättämässä viimeiset hyvästit...

Kolme purku-uhan alla elävää kohdetta

Suomalainen rakennuskanta elää koko ajan omaa elämäänsä. Rakennuskanta muuttuu, vanhaa korjataan, hävitetään ja tehdään uutta tilalle. Joskus se tehdään kestämään joskus taas ei. Viimeiseksi mainitusta hyvänä esimerkkinä muun muassa vastikään Helsingin Sanomissa uutisoitu Jakomäen elementtikerrostalorykelmä Lahdentien varressa, joka rakennettiin vuosina 1967-1969. Silloin ajateltiin betonin kestävän ikuisesti.

Jakomäki sijaitsee idyllisellä paikalla. Selvästi ympäristöään korkeammalla kallioisella nyppylällä. Näkymät kantavat pitkälle, aina Malmille saakka - pidemmällekin. Jakomäkeä rakennettaessa se oli vielä neitseellistä, rakentamatonta aluetta. Siis Helsingin syrjäisimpiä lähiöitä, joka rakennettiin pikavauhtia vastaamaan kasvavaan asuntopulaan. Silti vuosien mittaan Jakomäen maine on ollut kaikkea muuta kuin mairitteleva. Luontonsa ja rakennetun ympäristön sijaan on puhuttu päihteiden käyttäjistä, moniongelmaisista asukkaista ja yleisestä levottomuudesta. Niin on puhuttu monestakin kaupungin lähiöstä, mutta Jakomäen maine on ollut poikkeuksellisen pinttynyt. Ehkä syystäkin.

Jakomäen purkutalossa sinnittelee vielä muutama asukas viimeiseen saakka.

Talot rakennettiin alunperin sillä ajatuksella, että niille ei olisi tulevaisuudessa enää tarvetta. Kestämään 20-30 vuotta. Niitä korjattiin kertaalleen 90-luvulla. Nyt rakennukset ovat käyttöikänsä lopussa. Niiden korjaaminen maksaisi saman verran kuin uuden rakentaminen. Näin kerrotaan. Asunnoista on edelleen huutava pula. Siis jälkiviisastelun aika. Purkutuomio on kuitenkin langetettu jo ajat sitten ja rakentajat hierovat käsiänsä malttamattomina päästäkseen uudelleenrakentamaan seutua.

Toinen kerrostalo on jo autiona. Nuorison ja purkumiesten vandalisoimana.

Ensimmäinen marraskuuta julkaistussa Aamulehdessä puolestaan spekuloitiin Tampereen Santalahden uudella asuinalueella. Toisin kuin Jakomäen tapauksessa Santalahdessa on vanhaa teollisuushistoriallista rakennuskantaa, joka osittain juontaa juurensa aina 1800-luvulle saakka. Pispalanharjun ja Näsijärven rannan väliin jäävä kaistaleen väliin pystytettiin muun muassa paperitehdas, tulitikkutehdas, sahanterätehdas, akkunaverho- ja paitatehdas, tiilitehdas, huonekalutehdas, saha, mylly, luujauhotehdas, pahvitehdas sekä kattohuopa- ja asfalteeraustehdas. Näiden lisäksi lähistöllä toimi muita pienempiä tuotantoyrityksiä. Vesistö ja Santalahden läpi kulkeva rautatie loivat hyvät perusedellytykset yritysten toiminnalle. Santalahdella oli oma rautatieseisakkeensa ja vesitse pystyttiin toimittamaan raaka-aineita suoraan paikan päälle.

Rautatie erottaa Santalahden Pispalanharjusta.

Niin kuitenkin kävi, että punatiiliteollisuuden aikakausi tuli loppuunsa. 1900-luvun loppupuolella tehtaat yksi toisensa jälkeen lopettivat toimintansa tai niiden toiminta siirrettiin muualle. Viimeisimmät 1980-luvulla. Tiloissa on sittemmin ollut korvaavaa toimintaa vaihtelevasti, mutta vanhat rakennukset ja huonoon kuntoon päässyt seutu joutui syöksykierteeseen, josta ei ollut paluuta. Nykyään useimmat näistä rakennuksista on hylätty ja purettu. Jäljelle jääneet käyvät vielä selviytymiskamppailua slummiutumista vastaan.

Uutta suunnitellaan jo. Santalahden asemakaava menee valtuuston käsiteltäväksi alkuvuonna. Tavoitteena on päästä purku- ja maaperän puhdistustöihin vuoden 2015 kesällä ja rakentamaan uusia asuntoja parin vuoden kuluessa. Kaikkea ei olla jyräämässä. Ainakin tulitikkutehdas, Yrjölän talo, viimeksi tulipalosta kärsinyt Enqvistin paperitehdas, Enqvistin huvila ja tukkitunneli aiotaan säilyttää. Santalahden alueen uudelleenmuokkaus tietää kuitenkin Suomen ehkä näyttävimmän hylättyjen rakennusten keskittymän katoamista, mikä sinänsä lienee kaihoisa tapaus Santalahden nykyiseen ilmeeseen tutustuneille.

Enqvistin paperitehdas pelastunee.

Rautateiden tavara-asemat kautta maan ovat olleet jo pitkään ahdingossa. Edes Helsingissä Eduskuntatalon edustalla niitä ei säälitty eikä kunnioitettu kovasta taistelusta huolimatta. Tampereella samasta asiasta on väännetty kättä jo pitkään. Kotkassa kohtaloa pitkään uhmanneelle vanhalle VR:n tavara-asemalle on tänä vuonna puolestaan myönnetty purkulupa. Vuonna 1945 valmistunut makasiini on sekin edellisten tavoin näkyvällä ja keskeisellä paikalla, mutta siis hävinnyt jo taistelun. Rekkakuljetukset ovat vieneet ison siivun rautatiekuljetuksista ja makasiineille ei ole ollut enää aikoihin käyttöä. Keskustojen makasiineilla ei siis ole enää paluuta entiseen, mutta entä korvaavaa käyttöä? Sitä ei ole tiedossa. Museovirasto puoltaa säilyttämistä. Silti Liikennevirastossa halutaan purkaa huonoon kuntoon päässyt rakennus. Ehkä tätä lukiessasi, rakennus on jo kadonnut maan kamaralta.

Kotkan tavara-asema vuonna 2012.

Toisaalla tilasta puutetta, mutta tämä tavarahalli ammottaa tyhjyyttään.

Esimerkkejä on lukuisia. Rakennuksia jyrätään ja tuhotaan siitä huolimatta ovatko ne rakennus- tai kulttuurihistoriallisesti merkittäviä, säilyttämisen arvoisia. Osa urbaaneista löytöretkeilijöistä on osoittautunut tämän katoavan historian arvokkaiksi dokumentoijiksi. Paikalliset harrastajat tuntevat kaavoituskatsauksensa ja ovat monesti tienneet jo vuosia etukäteen sen, mistä uutisoidaan vasta nyt. He kulkevat aikaansa edellä.