Kolme purku-uhan alla elävää kohdetta

Suomalainen rakennuskanta elää koko ajan omaa elämäänsä. Rakennuskanta muuttuu, vanhaa korjataan, hävitetään ja tehdään uutta tilalle. Joskus se tehdään kestämään joskus taas ei. Viimeiseksi mainitusta hyvänä esimerkkinä muun muassa vastikään Helsingin Sanomissa uutisoitu Jakomäen elementtikerrostalorykelmä Lahdentien varressa, joka rakennettiin vuosina 1967-1969. Silloin ajateltiin betonin kestävän ikuisesti.

Jakomäki sijaitsee idyllisellä paikalla. Selvästi ympäristöään korkeammalla kallioisella nyppylällä. Näkymät kantavat pitkälle, aina Malmille saakka - pidemmällekin. Jakomäkeä rakennettaessa se oli vielä neitseellistä, rakentamatonta aluetta. Siis Helsingin syrjäisimpiä lähiöitä, joka rakennettiin pikavauhtia vastaamaan kasvavaan asuntopulaan. Silti vuosien mittaan Jakomäen maine on ollut kaikkea muuta kuin mairitteleva. Luontonsa ja rakennetun ympäristön sijaan on puhuttu päihteiden käyttäjistä, moniongelmaisista asukkaista ja yleisestä levottomuudesta. Niin on puhuttu monestakin kaupungin lähiöstä, mutta Jakomäen maine on ollut poikkeuksellisen pinttynyt. Ehkä syystäkin.

Jakomäen purkutalossa sinnittelee vielä muutama asukas viimeiseen saakka.

Talot rakennettiin alunperin sillä ajatuksella, että niille ei olisi tulevaisuudessa enää tarvetta. Kestämään 20-30 vuotta. Niitä korjattiin kertaalleen 90-luvulla. Nyt rakennukset ovat käyttöikänsä lopussa. Niiden korjaaminen maksaisi saman verran kuin uuden rakentaminen. Näin kerrotaan. Asunnoista on edelleen huutava pula. Siis jälkiviisastelun aika. Purkutuomio on kuitenkin langetettu jo ajat sitten ja rakentajat hierovat käsiänsä malttamattomina päästäkseen uudelleenrakentamaan seutua.

Toinen kerrostalo on jo autiona. Nuorison ja purkumiesten vandalisoimana.

Ensimmäinen marraskuuta julkaistussa Aamulehdessä puolestaan spekuloitiin Tampereen Santalahden uudella asuinalueella. Toisin kuin Jakomäen tapauksessa Santalahdessa on vanhaa teollisuushistoriallista rakennuskantaa, joka osittain juontaa juurensa aina 1800-luvulle saakka. Pispalanharjun ja Näsijärven rannan väliin jäävä kaistaleen väliin pystytettiin muun muassa paperitehdas, tulitikkutehdas, sahanterätehdas, akkunaverho- ja paitatehdas, tiilitehdas, huonekalutehdas, saha, mylly, luujauhotehdas, pahvitehdas sekä kattohuopa- ja asfalteeraustehdas. Näiden lisäksi lähistöllä toimi muita pienempiä tuotantoyrityksiä. Vesistö ja Santalahden läpi kulkeva rautatie loivat hyvät perusedellytykset yritysten toiminnalle. Santalahdella oli oma rautatieseisakkeensa ja vesitse pystyttiin toimittamaan raaka-aineita suoraan paikan päälle.

Rautatie erottaa Santalahden Pispalanharjusta.

Niin kuitenkin kävi, että punatiiliteollisuuden aikakausi tuli loppuunsa. 1900-luvun loppupuolella tehtaat yksi toisensa jälkeen lopettivat toimintansa tai niiden toiminta siirrettiin muualle. Viimeisimmät 1980-luvulla. Tiloissa on sittemmin ollut korvaavaa toimintaa vaihtelevasti, mutta vanhat rakennukset ja huonoon kuntoon päässyt seutu joutui syöksykierteeseen, josta ei ollut paluuta. Nykyään useimmat näistä rakennuksista on hylätty ja purettu. Jäljelle jääneet käyvät vielä selviytymiskamppailua slummiutumista vastaan.

Uutta suunnitellaan jo. Santalahden asemakaava menee valtuuston käsiteltäväksi alkuvuonna. Tavoitteena on päästä purku- ja maaperän puhdistustöihin vuoden 2015 kesällä ja rakentamaan uusia asuntoja parin vuoden kuluessa. Kaikkea ei olla jyräämässä. Ainakin tulitikkutehdas, Yrjölän talo, viimeksi tulipalosta kärsinyt Enqvistin paperitehdas, Enqvistin huvila ja tukkitunneli aiotaan säilyttää. Santalahden alueen uudelleenmuokkaus tietää kuitenkin Suomen ehkä näyttävimmän hylättyjen rakennusten keskittymän katoamista, mikä sinänsä lienee kaihoisa tapaus Santalahden nykyiseen ilmeeseen tutustuneille.

Enqvistin paperitehdas pelastunee.

Rautateiden tavara-asemat kautta maan ovat olleet jo pitkään ahdingossa. Edes Helsingissä Eduskuntatalon edustalla niitä ei säälitty eikä kunnioitettu kovasta taistelusta huolimatta. Tampereella samasta asiasta on väännetty kättä jo pitkään. Kotkassa kohtaloa pitkään uhmanneelle vanhalle VR:n tavara-asemalle on tänä vuonna puolestaan myönnetty purkulupa. Vuonna 1945 valmistunut makasiini on sekin edellisten tavoin näkyvällä ja keskeisellä paikalla, mutta siis hävinnyt jo taistelun. Rekkakuljetukset ovat vieneet ison siivun rautatiekuljetuksista ja makasiineille ei ole ollut enää aikoihin käyttöä. Keskustojen makasiineilla ei siis ole enää paluuta entiseen, mutta entä korvaavaa käyttöä? Sitä ei ole tiedossa. Museovirasto puoltaa säilyttämistä. Silti Liikennevirastossa halutaan purkaa huonoon kuntoon päässyt rakennus. Ehkä tätä lukiessasi, rakennus on jo kadonnut maan kamaralta.

Kotkan tavara-asema vuonna 2012.

Toisaalla tilasta puutetta, mutta tämä tavarahalli ammottaa tyhjyyttään.

Esimerkkejä on lukuisia. Rakennuksia jyrätään ja tuhotaan siitä huolimatta ovatko ne rakennus- tai kulttuurihistoriallisesti merkittäviä, säilyttämisen arvoisia. Osa urbaaneista löytöretkeilijöistä on osoittautunut tämän katoavan historian arvokkaiksi dokumentoijiksi. Paikalliset harrastajat tuntevat kaavoituskatsauksensa ja ovat monesti tienneet jo vuosia etukäteen sen, mistä uutisoidaan vasta nyt. He kulkevat aikaansa edellä.