Reissukertomus: Päivän autiotalo

Pidän syksystä. Se on hienoa aikaa. Ei ole liian kuuma tai kylmä eivätkä itikat vaivaa. Parhain ruska-aika on jo mennyttä. Ei se haittaa. Oikeastaan vain parempi. Ruskassa on jotain liian kliseemäistä. Silloin ovat liikkeellä valokuvaajat, jotka haluavat postikorttimaisia kuvia. Pidän maisemasta enemmän ruskan jälkeen, kun maisema on lakastuneempi. Kuolleempi. Vähemmän teeskentelevä.

Tänään oli hyvä päivä käydä autiotalolla, jota olin kytännyt aina ohimennessäni jo muutaman vuoden saamatta koskaan aikaiseksi käydä sisällä. Se oli pääkaupunkiseudun ulkopuolella, mutta silti vain vartin ajomatkan päässä vanhan tien varressa. Vastaantulevaa liikennettä tiellä on aamulla vielä runsaasti. On tiistai. Ihmiset on matkalla töihin. Minä en. Olen liikkeellä yksin.

Talo on vain parikymmentä metriä tuosta tiestä, mutta silti niin puiden ja pensaikon suojassa, että se jäisi hätähousuilta huomaamatta. Jätän auton kauemmas metsätien varteen puomille, joka on suljettu. Kierrän talolle takakautta metsän suojissa, ettei vastapäisille naapureille vahingossakaan juolahtaisi mieleen minun olevan jonkin sortin pahantekijä. Halusin olla rauhassa. Kukaan ei epäile metsään tallustelijoita, jonne toiset menee lenkille ja toiset sieneen, kuka minnekin.

Ketään ei enää näy. Vain autotien kohina muistuttaa minua vallitsevasta todellisuudesta. Saavun pusikon kautta pihamaalle ja sen viljelyksille. Talo on erikoisen näköinen ja nyt silminnähtynä taatusti hylätty. Joku taitelijasielu on jo ehtinyt väkertää graffitinkin talonperustaan, ettei vaan pääsisi unohtamaan olevansa pääkaupunkiseudun läheisyydessä. Pihalla on muutama rakennus: autotalli, lahonnut vaja ja kauempana tien läheisyydessä mitä ilmeisimmin koirakoppi. Autotallista ei löydy hartaasti toivomaani autonraatoa. Se on tyhjä, pakoputkea ja jonninjoutavaa roinaa lukuunottamatta. Välttelen näkymistä autotielle ja pujahdan liikenteen tauotessa sisään etuovesta.

Kohde olisi voinut toki olla vakuuttavampikin, totean astuessani sisään. Ei tuota juurikaan enää kenenkään kodiksi tunnistaisi. Talon tavarat ovat levällään lattioilla. Kaikki arvokas, jos sellaista on ollutkaan, on jo viety pois. Autiotalojen romukerääjät ovat varmasti kiertäneet täälläkin vuosien saatossa "pelastamassa" pelastettavan. Sen, kuka pelastaa ja mitä, voi nähdä monella tavoin. Omasta kannastani asian suhteen en ole varma, mutta näiden tavaroiden päätyessä jonkun hamstraajan yksityiskokoelmiin, on vaikea nähdä näitä pelastajia ainakaan hyväntekijöinä.

Liikkuessa on vaikea olla tallomatta tavaroita. Koita tässä nyt sitten pitää kiinni UE:n eettisistä säännöistä ja olla rikkomatta mitään, kun jalkojen alla koko ajan rutisee jotain. Paljasta lattiaa ei paljoa näy. Kaiken moskan seassa on kirjoja, vaatteita, kenkiä, kippoja, kuppeja, palasia jonkun elämästä. Jonkun, joka luultavasti on jo siirtynyt tuonpuoleiseen. Yritän saada niistä tolkkua.

Talossa on kolme kerrosta. Alimpana kellari ja ylimpänä ullakko. Vain keskikerros vaikuttaa elämiseen soveltuvalta. Sen pieni lisäsiipi on jäänyt kesken. Talo on muutenkin hyvin alkeellinen. Pienillä varoilla rakennettu. Sisustuksesta ei juurikaan voi puhua.

Ullakolla on paljon vanhoja lehtiä. Niin sanoma- kuin aikakausilehtiäkin. Jotkut niistä puoli vuosisataa vanhoja - jopa vanhempiakin. On helppo ymmärtää miksi autiotalot vetävät ihmisiä puoleensa. Niissä on helpompaa löytää elämänmakuista historiaa kuin mistään muista kohteista. Nuo lähihistorialliset ulkomuseot tarjoavat katsauksen tavallisten ihmisten vuosikymmenten takaiseen arkeen. Lehdet, niiden mainokset, kalusteet, astiat, kirjeet ja valokuvat antavat rehentelemättömän kuvan, jota ei ole tarkoituksenmukaisesti ja valikoiden laitettu esille kävijää varten.

Sekametelisoppa, josta ei ensisilmäyksellä löydy mitään kiinnostavaa.

Ennenkuulumattomia yhtiöitä ja tuotteita, joihin törmää vain autiotaloissa.

Sekalaista tavaraa pöly- ja likakerroksen peitossa.

Huvudstadsbladet vuodelta 1959.

Kauan sitten lopetettu ruotsalainen aikakausilehti.

Kaikesta päätellen talossa on asunut ainakin naispuoleinen ihminen, joka pitää lukemisesta. Hän on osannut ruotsia ja ehkä ollut suomenruotsalainen. Laskeudun ullakolta keskikerrokseen tarkastelemaan muita huoneita tarkemmin. Tunnelma muuttuu erilaiseksi. Se on jotain vaivaannuttavan ja hermostuneisuuden väliltä. En osaa selittää syytä. Ehkä se on niitä alitajuntaan liittyviä mystisiä asioita, joita voi tulla vaikkapa äänimaailmasta tai vääränlaisesta valaistuksesta. Tämän talon ikkunoissa oli nimittäin valon estävät säleiköt ja talo oli epätyypillisen synkkä siitäkin syystä. Tai ehkä se johtui vain tee-se-itse kalusteiden viimeistelemättömyydestä ja muusta epämääräisestä tavarasta. Talosta ei oikein saanut otetta. Oli vaikea kuvitella sen elämää, sillä johtolankoja tämän elämän avaamiseksi puuttui kosolti.

Keittiön sekasortoa.

Tuntemattoman herrasmiehen kuva keittiön lattialla.

Kuin huomaamatta kului tunti tai parikin. Oli aika siirtyä kellarikerrokseen puista portaikkoa pitkin, joka on jäänyt maalaamatta ja lakkaamatta. Kellari on kerroksista siistein paikka, jos rojun määrää mitataan. Se on pitkälti tyhjä ja pimeä. Vain kasa hiiltä ja halkoja on kerätty kellarin toiseen päähän. Yhdessä huoneessa on leivinuuni ja pannuhuoneessa ruostunut kattila. Jostain vesi on vuotanut sisään, sillä katto on hapertunut ja antanut periksi läväyttäen kerrosten väliset purueristeet keskelle lattiaa, mutta kellari vaikuttaa muuten kuivalta.

Kellarin katto on laho.

Kulutan aikaani valokuvaten tilaa. Asettelen lamppuja niin, että pitkistä valotuksista tulisi näyttävemmän näköisiä. Yritän käyttää puista lankun palasta kohdistaakseni taskulampun valokeilaa ylemmäs, mutta se nauloineen murenee käsiini kuin epätodellisessa unessa. Huomaan, että muukin maassa oleva puutavara on eheästä ulkonäöstään huolimatta yhtä haurasta. Tämän jälkeen nousen takaisin ylös ja poistun rakennuksesta kevein askelin, mieli virkistyneenä.