Tarinoita mestoilta osa 3

Urbaanien löytöretkeilijöiden matkan varrelle on sattunut monenlaista. Etenkin harrastuksen alkuvaiheissa toiminta on hapuilevaa ja epävarmaa. Ei oikein tiedetä itsekään aina millä asialla ollaan tai miten muut suhtautuvat joutomaille suuntautuvaan epämääräiseen vaellukseen. Kysymykset kuten onko se laillista ja mitä siitä seuraa, huomaako kukaan, vellovat päässä. Alussa homma eteneekin pitkälti tunnustelemalla.

Tampereella vaikuttava mieshenkilö, Siderocks, muisteli nuoruuden ensimmäisiä seikkailujaan:

"Kun olin vielä nykyistäkin lapsellisempi, 90-luvulla, perheellämme oli kesämökki Oulun Hiukkavaarassa. Hiukkavaara oli tunnettu myös siitä että siellä sijaitsi toinen Oulun kasarmeista. Kuinka ollakaan, kasarmin alueita sijaitsi myös alle kilometrin päässä mökiltämme. 

Eräänä päivänä nuoren meikäläisen uteliaisuus voitti pelon ja hiivin alueelle aidassa olevasta reiästä. Tällä nimenomaisella aidatulla alueella ei näkynyt olevan paljoa toimintaa, joten sain touhuta rauhassa. Alueella oli ilmeisesti järjestetty varusmiestoimintaa, koska löysin maasta suuria määriä räkäpäiden hylsyjä. Etsin ehjiä ja keräsin niitä talteen.

Jälkeenpäin uskaltauduin useasti alueelle hiippailemaan ja keräilemään räkäpäitä. Eräällä kerralla onnistuin jopa pääsemään sisälle varastorakennuksiin ja löysin dynamiitin. Jos muistikuvani eivät hirveästi valehtele, se tosiaan oli aito dynamiittipötkö.

Rationaalisesti asiaa pohdittuani päädyin ainoaan mahdolliseen vaihtoehtoon: laitoin dynyn taskuun. Mikä aarre! Riemuni jäi kuitenkin lyhytikäiseksi koska mökille päästyäni, kaikista piilotusyrityksistäni huolimatta, isäni löysi dynamiitin. Muistan selkeästi kuinka vihainen isä oli. En tiedä, miten hän hankkiutui pötköstä eroon, mutta ainakaan en saanut nauttia aarteestaani enää pitempään.

Sama uteliaisuus vie allekirjoittanutta vielä tänäkin päivänä tutkimaan ympäristöä. Ainakin olen oppinut läksyni ja nykyään otan kohteista vain valokuvia."

Dynamiittia!

Oppia ikä kaikki. Yhtä onneton on myös seuraava tapaus. Suomen UE-foorumilla, Q-elementsissä, tuore käyttäjä nimimerkillä Putkajäbä tilittää seuraavaa:

"Kyllä, on tullut nukuttua putkassa UE-harrastuksen tiimoilta. Ja ihan selvinpäin, hylätyn kohteen tutkimisen myötä. Joku oli kaiketi nähnyt mustiinpukeutuneen jäbän hiippailemassa ikkunasta sisään ja soittanut varmuuden vuoksi poliisit.

Siinä vaiheessa kun näin suuren taskulampun valon ja kuulin sellaista "SINÄ SIELLÄ PYSÄHDY" -huutoa, niin totta helkkarissa jalat alle vaan. Sain karistettua poliisit juoksemalla, minkä jälkeen alkoi kissa ja hiiri -leikki. Piileskelin milloin missäkin ja katselin kun heidän autonsa pyöri alueella. Jossain vaiheessa (liian aikaisin) lopetin piileskelyn ja kävelin suoraan väijytykseen. Luulin nääs ettei ne koko yötä jaksa väijyä alueella.

Siinä se sitten oli. Vietiin ensiksi asemalle ja kyseltiin mikä on homman nimi, laitettiin sitten putkaan nukkumaan ja yön aikana sedät päättivät etten ole syyllistynyt mihinkään rikokseen ja päästivät menemään. Selvästi ollut tavoitteena vaan antaa läksytys.

Tästä keksin nimimerkkini."

Yhteenottoja kohteita valvovien tahojen kanssa voi omalla toiminnalla vähentää, mutta harvemmin kokonaan välttää. Esimerkiksi autioituvan maaseudun valokuvaajan, Petri Volasen, pitkälle tielle on mahtunut yhtä sun toista. Hänet tunnetaan sivustonsa Autiot & Unohdetut ohella luontokuvista muun muassa kirjassa Paratiisi ja onpa hänet jonkun lehden haastattelussakin nähty. Kanta-Hämeen pikkukylistä pääasiassa koostuva kohdeapaja on tarjonnut kymmenittäin autiotaloja ja rakennuksia miehen kuvataiteellisten visioiden toteuttamiseen. Niistä pääosa on toteutunut vähemmällä vaivalla, mutta monivuotisen harrastushistorian varrelta löytyy myös tällainen tapaus:

"Meikäläisen harrastusmalliin kuuluu kait melko perinteinen autiotalojen etsintä. Toisin sanoen kulutan jokaista reissua kohti tuntikaupalla aikaa suunnitellen Kansalaisen karttapaikan avulla kierroksen joka sisältää mahdollisimman paljon ennenkokemattomia pikkuteitä, niitä kapealla punaisella merkittyjä. Mittaan montako kilometriä mitäkin tietä ajan ja merkitsen ylös minne sen jälkeen käännyn. Koska lähiseutujen tiet on tullut jo isoimmilta osin tutkittua, alkaa keskivertoreissun pituus pyörimään jossain puolentoista sadan kilometrin tienoilla. Kuten kuvitella voi, tuollaisen kierroksen suunnittelu pikkuteitä myöten todellakin ottaa aikaa. Etukäteisodotukset ovat tietenkin kovat ja mikäli todellisuus osoittautuu toisenlaiseksi, pettymys sen mukainen.

Valokuvaaminen on minulle äärimmäisen tärkeä osa tätä hulluutta ja siihen taas en kykene ilman yksinäisyyttä ja rauhaa: siksi teenkin reissuni lähestulkoon aina yksin ja jätän epävarmat tai liian lähellä asuttuja sijaitsevat autiotalotkin väliin.

Ainakin yleensä. Kertaalleen olen sortunut siihen että reissun tuntemattomien teiden osuuden lähetessä loppuaan, suurten odotusten uuden löytämisestä vaihtuessa jo jonkinlaiseen pettymykseen ja kun se kymmeneskin mutkan takaa häämöttänyt harmaa seinä osoittautui pelkäksi heinäladon seinäksi, on se miltei viimeisellä hetkellä vastaan tullut ilmiselvästi hylätty, mutta miltei asutun kyljessä, villiintyneen puutarhan keskellä ollut harmaa, avoikkunainen mökki käynyt liian kiinnostavaksi ohittaa.

Kuva: Petri Volanen

Auto parkkiin, varovainen vilkaisu siitä avoimesta ikkunasta: ilmiselvä autiotalo, vain yksi tuoli keskellä lattiaa. Vielä viimeinen epäröinti, mutta ajatus sen tuolin kuvaamisesta kiehtoo siinä määrin että sisälle on kiivettävä. Kuvaan sitä tuolia, taustalle saa vielä puutarhan kuolleen omenapuun joka sekin on näyttävinään hyvältä ikkunaruutujen vanhan, valuneen lasin läpi. Innostun.

Mökki on pieni, vain kaksi huonetta. Toisessa on vanha pöytä ja pöydän päällä vanha radio. Kuvaan sitäkin. Ja sitten se kuuluu, sen avonaisen ikkunan luota karjaistu ”ONKO SIELLÄ PERKELE VARKAITA” huuto. Kelaan että helvetti, nythän tämä hankalaksi meni, talvikin tulossa ja yleensä routa yrittää jossain vaiheessa ajaa autiotalossakin killittelevän porsaan kotiin. Väliovi eteiseen on lukossa joten uloskaan ei pääse kuin siitä ainoasta avonaisesta ikkunasta. Kävelen sen ikkunan luo, ulkopuolella on vanha patu pirunmoisen karahkan kanssa. Kelaan, että pitkää piiritystä ajatellen taidan olla voiton puolella ikäni puolesta ja totean tyynen kohteliaasti että ”ei, vaan kuvaaja”. Patu tuijottaa sen näköisenä että kusettaako se – perkeleen pitkäparta-pitkäletti ja mustat vaatteetkin vielä, mikä lie narkkari… vaikka on sillä kyllä jalustan päässä kamera. Selitän mitä olen tekemässä, että olen kuvannut jo vuosien ajan näitä maaseudun unohdettuja, tallettanut sitä katoavaa historiaa. Kerron, että haen todellakin vain kuvia, en koske mihinkään, en muuta mitään ja kuvatkin ovat vain kuvia vailla sijaintitietoja. Hissuksiin äijä alkaa rentoutua ja karahkakin laskee alas. Päätän hypätä ikkunasta ulos.

Kuva: Petri Volanen

Karahka ei kumahda kallooni. Juttelemme. Selviää että vanha patu on naapurista ja että tämän mökin perikunta on sille velkaa ohikulkevan tien ylläpidosta. Jutellaan lisää. Jutellaan politiikasta, työttömyydestä ja maaseudun muutoksesta. Patu alkaa vaikuttaa aina vaan asiallisemmalta tapaukselta. Jossain vaiheessa kuulen lähistöllä tapahtuneen sota-aikana pahan rautatieonnettomuuden joka oli tuonkin mökin pojan vienyt, hauta löytyy vieläkin hautuumaalla. Ennen poislähtöäni saan vielä vihjeen eräästä toisestakin autiotalosta.


Muutaman vuoden päästä päätän järjenvastaisesti palata. Tilanne on taas sama: äijä karjuu ikkunan takana karahkan kanssa, mutta rauhoittuu ja kertoo hämääntyneensä kun taisin olla viimeksi liikkeellä toisella autolla. Patua tosin ihmetyttää se, etteikö tuollaista mökkiä muka saa yhdellä kertaa kuvatuksi. Selitän kuinka maisema muuttuu, valokin on toisenlaista. Taas erotaan sovussa, äijä toivottaa jopa hyviä kuvia mutta jää kurkkimaan kotipihansa liiterin nurkan takaa.

Kuva: Petri Volanen

Päätän rauhoittaa paikan ainakin seuraavaksi vuosikymmeneksi ja kuka ties mikäli se vielä silloinkin pystyssä on, käydä ensin kysymässä sieltä naapuritalosta, että sopiiko kuvata."

Petri Volasen kertomus päättää tarinasarjamme tähän. Tarinoidenjanoisten kannattaa tutustua myös Q-elementsin runsaaseen antiin. Joskin ne ovat siellä pienen etsimisen takana. Syrjäseudussa tullaan myös myöhemmin jatkamaan tarinoiden kerrontaa. Siihen asti, seikkailuntäyteistä syksyä.

Linkit:

Tarinoita mestoilta osa 2