Tampereen Santalahti vuosina 2007-2009

Tampere, Nääsville, Manse, Mansesteri, Tampesteri vai mikä hitto? Vanha teollisuuskaupunki historian valossa ainakin, joka tunnetaan nykyään pikemminkin Tammerkoskesta, Kummelista, Särkänniemen huvipuistosta, Näsinneulasta, lätkästä ja molotuksesta, jota tampereen murteeksi kutsutaan. Näistä meikäläistä viehätti kuitenkin eniten tuo ensin mainittu. Teollisuus.

Tampereella raskas teollisuus syntyi keskustaan Tammerkosken varteen, josta se on imenyt voimaansa aina näihin päiviin asti sillä erotuksella, että teollisuus on karannut keskustasta. Niinhän se on karannut kaikkialla muuallakin. Tampereesta tuli jo varhaisessa vaiheessa, 1800-luvun lopulla, merkittävä teollisuuskaupunki Finlaysonin, Tampellan ja Verkatehtaan myötä. Kaupunki kasvoi ja teollisuus levittäytyi myös sen reunamille. Näsijärven rantoja alettiin hyödyntämään. Yksi merkittävä teollisuuden keskittymä nousi Onkiniemen ja Santalahden välimaastoon. Näsijärven rannat tarjosivat loistavat vesiyhteydet raaka-aineiden kuljetukselle. Toisin sanoen tukinuittoon. Rautie taas mahdollisti tehokkaan kanavan tuotteiden jakeluun.

Santalahti ja Onkiniemi 2008.

Näkymä radan takaa Pispalanharjulta.

Kuten edellisessä bloggauksessa luettelin, Santalahteen perustettiin useita tehtaita. Itse asuin Tampereella vuosina 2007-2009. Tarkemmin ottaen perinteikkään Rajaportin saunan likellä, Pispalanharjun kupeessa. Siis kivenheiton päässä Santalahdesta. Tässä vaiheessa yksikään tehtaista ei luonnollisesti ollut enää alkuperäiskäytössään.

Alueen tunnetuin tehdas lienee OTK:n vanha tulitikkutehdas, joka rakennettiin vuosina 1925-1926. Vuonna 1975 toiminta siirtyi Vaajakosken tehtaalle Finn-Match Oy:n nimissä. Siellä sen toiminta loppui 1995. Legendaariseksi Santalahden tulitikkutehtaan teki autokauppias Pekka Mäkinen, jonka kuihtuvan kuorma-autoimperiumin jäännökset maatuivat tiluksilla seuraavat 30 vuotta. Pekka Mäkisen kuoleman jälkeen (2005) autot myytiin keräilijöille. Vuonna 2007 murjotun tulitikkutehtaan pihamaalta lojui vielä muutama hassu kuorma-auton raato.

Vuonna 2007 suurin osa rikkunoista on kivitetty rikki.

Näkymä on lohduton.

Tehdassalit tägätty ja rikottu.

Tehtaan erillinen rikkivarasto avautui 2009.

Viimeinen kuorma-auto Pekka Mäkisen laanilta.

Scaniaa ja Sisua mätäni pihamaalla. Huonokuntoisimmat jäivät viimeiseksi.

Johtajan toimisto on kuin murtovarkaiden jäljiltä. Yhtiön kirjanpito koristaa lattioita.

Tulitikkutehtaan tuotteita lojui kaapeissa ja pihoilla.

Radan varressa sijaitseva teollisuusrakennus, joka tunnetaan urbaanien löytöretkeilijöiden keskuudessa parhaiten nimellä Kolkos, on Santalahden raunioitunein tehdas. Kolkoksen eli entisen Santalahden Kattohuopa- ja Asfalteeraustehtaan vanhimmat osat ovat jopa 1800-luvun lopulta, mutta sen nykyinen ulkoasu on pitkälti uusittu 1940-luvulla. Yksityiskohdat historian kulusta ja rakennuksen käytöstä jäävät pitkälti jonnekin historian hämärään. Tehtaassa tiedetään kuitenkin valmistettaneen kattohuovan ohella myöhemmin myös laastia Kolkos Muuraus Oy-nimen alla. 90-luvun aikana rakennuksessa toimi vielä monenlaista pienyrittäjää, mutta 2000-luvun aikana se hylättiin lopullisesti. Tätä nykyä kiinteistö toimii maalausalustana katutaiteelle sekä airsoft-pelaajien harjoituskenttänä.

Näkymiä tehtaalta ei voi mitata rahassa.

Katto on jo vuosia kestänyt pienen uima-altaan painon.

2007 Kolkoksen pihalla paloi vielä kuvassa näkyvä keltainen talonmiehen asunto. 

Hallit ovat autiot ja tuhotut. Vain rojua ja spraymaalikannuja lojuu lattioilla.

Toimistotiloja.

Kellarit ovat synkkiä ja tunkkaisia. Maassa Kolkos-laastipurkki.

Ensisilmäyksellä Kolkos ja tulitikkutehdas ovat hylätyimpiä rakennuksia. Tutkin ne ensimmäisinä. Alueella oli myös jonkun verran toimintaa. Selkeästi uusiokäytössäolevat teollisuusrakennukset olivat Enqvistin paperitehdas ja Tampereen Pahvitehdas Rantatien varressa. Vanhassa luujauhotehtaassa puolestaan oli toiminut Teollisuusniklaamo Oy, mutta tuokin rakennus koki näinä vuosina kovia. Sen edestä paloi vanha, osin puinen varastorakennus 2007. Varastorakennuksia oli useita. Niistä ei suoralta kädeltä ottanut selvää, mikä oli mihinkäkin tehtaaseen aikoinaan kuulunut ja mikä oli sittemmin rakennettu muuta tarkoitusta varten. Oli nimittäin niin, että tuohon aikaan Santalahden vanhojen teollisuuskiinteistöjen käyttäjät vaikuttivat kaikki olevan jonkin sortin romujen hamstraajia tai autojen romppaajia. Niinpä rakennusten seinustoilla, kujilla ja pihoissa makasi useita vanhoja autonräppäniä, joista osaa rempattiin kaarihalleissa ja pilttuissa. Ne toivat oman villin mausteensa koko sekametelisoppaan. Santalahdessa aika oli pysähtynyt. Oltiin hyvin kaurismäkeläisissä sfääreissä.

Enqvistin paperitehdas.

Näsijärven Pahvitehdas.

Varastoaluetta Kolkoksen ja paperitehtaan välissä.

60-luvun alussa rakennetut kaarihallit ovat säilyneet ilkivallalta.

Kaarihallien takana lisää autonraatoja.

Teollisuusniklaamon edessä palaneen varaston rauniot marraskuussa 2007.

Heti muutosta lähtien enemmän kuin Pispalan harjuista ja sen postikorttimaisemista kiinnostuin tästä Santalahden teollisuusghetosta. Samalla rakkaus hylättyihin paikkoihin roihahti. Tein lukuisia vierailuja alueelle jopa siihen pisteeseen asti, että silloiselle nälkäiselle tutkimusmatkailijan alulle Santalahti näyttäytyi loppuunkaluttuna, arkisena turistikohteena. Visiittieni aikana ehdin silti dokumentoida tienoot perin pohjin ja tavata Pekka Mäkisen tilukset perineen pojan sekä useita nuoria pojankloppeja, joita alueen rakennukset poltteli yhtä lailla ketä mistäkin syystä. Tutkia kaikki mahdolliset rakennukset, mihin vain pääsin. Käänsin jokaisen kiven. Pienet autiotalot ja varastotkin tuntuivat jännittäviltä. Jokaisessa niistä oli merkkejä menneestä.

Käytöstään huolimatta pahvitehdaskin houkutteli.

Sen edessä sijaitsi vanhan varasto-osan raunio.

Sinnekin oli päästävä, vaikka sitten pimeyden turvin.

Työläisten autioituneita taloja pahvitehtaan kyljessä.

Johtajien huvilat, nekin autioina paraatipaikalla.

Rikottu Mersu Kolkosen pihassa.

Luujauhotehtaan varastorakennus.

Taisin olla vähintäänkin ensimmäisten joukossa, joka pääsi tutkimaan vanhan luujauhotehtaan sisuksia omatoimisesti. Tuolloin Teollisuusniklaamoksi tunnetun rakennuksen viimeisimpiä käyttäjiä oli ollut metallinkäsittelyyn erikoistunut yritys. Yhtenä iltana päätin lähestyä hiljaisen näköistä rakennusta, joka oli pimeänä. En tiennyt rakennuksen käytöstä tarkemmin. Se vain näytti samalla karmivalta ja kutsuvalta. Tämä saattoi olla ensimmäinen kokemukseni infiltraatiosta.

Luujauhotehtaan takapihaa.

Lähestyin rakennusta hiljaa kaikkia aistejani kuulostellen. Käytin hyväkseni syksyn pimeyttä ja rakennuksen varjoista, hämärää puolta. Yritin puikkelehtia ohi autonraatojen ja muun romun, jota oli kertynyt pihamaalle, mahdollisimman äänettömästi. Pieniltä peltien kumahteluilta ja soran kirskahteluilta oli vaikea välttyä. Viereisessä rakennuksessa, vanhassa paperitehtaassa, oli vielä valot päällä. Siellä asuttiin. Pelkäsin sieltä päin kohdistuvaa valvontaa.

Saavutin ennen pitkää lastauslaiturin puolella olevat ovet. Ne oli visusti kiinni. Nurkalla olivat toiset ovet. Siirryin varovasti niitä kohti, kun yllättäen valot räpsähtivät lastauslaiturilla päälle. Säikähdin. Oli edelleen hiljaista ja pian huomasin liikkeentunnistimen. Mitä ilmeisemmin se ei aiheuttanut hälyytystä, vain valojen syttymisen. Tarkkailin tilannetta hetken ja kun mitään ei kuulunut siirryin toisille oville. Vetäessä ne yllättäen avautuivat muutaman sentin. En mahtunut siitä sisään. Ovet oli suljettu heppoisen oloisella rautalankaviritelmällä. Purin sen muutamassa minuutissa ja olin pian rakennuksen nuhjuisessa rappukäytävässä. Tuolloin yläkerrokset olivat vielä lukittuja, joten ainoa vaihtoehto oli kulkea ovesta, jota koristi pääkallovaroituksella varustettu ovi. Ikkunoista kajastivat Rantatien kellertävät valot tuoden selkoa pimeyteen. En ollut koskaan käynyt sellaisessa paikassa. Sammioita ja varoituksia syovyttävistä aineista. Ruosteen ja liuotusaineiden värjäämät tilat vaikuttivat epätodellisilta.

Vuoden päästä palasin rakennukselle. Tällä välin muutkin harrastajat olivat äkänneet avoimen oven. Varsinkin, kun olin sitä Suomen UE-foorumilla hehkuttanut ymmärtämättä vielä salailukulttuurin päälle. Mutta nyt ne olivat huolellisemmin kiinni. En saanut sitä auki. Kiersin rakennusta ja pääsin sisälle takaa olevasta ikkunasta, jota ei oltu lukittu. Myöhemmin rakennus avautui kokonaisuudessaan ja koki ympäröiville hylkyrakennuksille tyypillisen kohtalon. Sen vaan annettiin mennä.

Viime vuosina Santalahti on työllistänyt palokuntaa useasti. Teollisuusrakennukset ovat kokeneet useita tuhopolttoyrityksiä ja useimmat autiotalot ovat kadonneet lopullisesti. Muun muassa molemmat Kolkoksen ja tulitikkutehtaan talonmiesten asumukset. Onko seuraavana vuorossa pahvitehdas vai Enqvistin paperitehdas, joka kertaalleen jo roihahti tämän vuoden lokakuun lopulla?

Nyt Santalahden asemakaava etenee. Purkutöihin aletaan mahdollisesti jo ensi kesänä. Alueen mahdollisten viimeisten kuukausien koittaessa kaivelin nämä vanhat kuvani esiin. Ne eivät edusta mitenkään alueen koko elinkaarta. Vain sitä aikaa, kun minulla on ollut mahdollisuus tutustua siihen. Sitä millaisena minä sen muistan. Luultavasti nuo kuvat kuitenkin heijastavat sitä henkeä ja tunnelmaa, mikä Santalahdessa on vuosituhannen vaihteen jälkeen vallinnut. Niiden saattamana rohkaisen muitakin tutustumaan siihen ennen kuin se on mennyttä. Miksi? Siksi, että tulevaisuudessa ihmisillä olisi kykyä ymmärtää sen rikkaus ja välttää tällaisen monikerroksisen miljöön tuhoutuminen ja latistaminen keskinkertaiseksi asuinlähiöksi. Sillä niinhän siinä tulee käymään. Ei luonnollisesti vuosien aikana muovautunutta monivivahteista tunnelmaa voi saavuttaa uudelleen väkisin vääntämällä, kukkapenkkejä ja nurmikkoja istuttamalla, kerrostaloja rakentamalla eikä ainakaan nykypäivän laatustandardeja tavoittelemalla.

Kolkos 2014.

Tulitikkutehdas 2014.

Enqvistin paperitehdas 2014.

Olen ollut onnekas saadessani viettää Santalahdessa sen parasta aikaa. Tänä vuonna piipahdin pikaisesti alueella, mutta mietin vielä pitäisiköhän käydä jättämässä viimeiset hyvästit...