Hylätyt paikat turismin syleilyssä

Ei sitä aina tule ajatelleeksi, että hylätyt paikat kiinnostaisivat juurikaan muita kuin joitain harvoja rappioromantiikkaan taipuvia ihmisiä. Silti kuitenkin monista hylätyistä kohteista on tullut turismin historian suurimpia vetonauloja Kiinan muurista, Machu Picchusta ja aina pyramideista lähtien.

Meikäläinenkin on poseerannut kuuluisan muurin harjalla 2006.

Kaukomatkailu on alunperin ollut harvojen hupia sekä käytännöllistä toimintaa, joka on liittynyt kaupankäyntiin, opiskeluihin, uskontoon tai kulttuurin ja sivistyksen levittämiseen. Tavallisen kansan keskuudessa matkakohteeksi riitti usein jokin paikallinen luonnonnähtävyys. Massaturismia alkoi esiintymään laajemmin vasta 1900-luvulla parantuneen tulotason sekä matkailun helpottumisen ja edullistumisen johdosta. Vesiliikenne yleistyi vuosisadan alkupuoliskolla, mutta 1960-luvuilta lähtien yleistynyt lentoliikenne on muuttanut matkailun luonnetta perusteellisesti. Esoteerinen maantieteen blogissa käsiteltiin tätä aihetta taidokkaasti tämän vuoden tammikuun kirjoituksessa.

Nyt kun globaalilla tasolla kaikki on saavutettavissa, uusien matkakohteiden keksiminen ei olekaan niinkään enää kiinni resursseista vaan tuoreista ideoista. UE-harrastajana on ollut silmiinpistävää kuinka pikkuhiljaa urbaanien löytöretkeilijöiden ihastelemat unelmakohteet ovat nousseet median ja sitä kautta myös matkanjärjestäjien suurennuslasin alle. Harva se päivä tuuttaa jostain Iltalehdestä Daily Mailiin uutta linkkiä maailman TOP 10 hienoimmasta hylätystä paikasta.

Kukapa ei olisi kuullut Tsernobylissä vuonna 1986 tapahtuneesta ydinvoimalaonnettumuudesta. Harvalla kuitenkaan varmaan kävi mielessä silloin se, että räjähtäneestä ydinvoimalasta ja sen välittömässä läheisyydessä sijainneesta hylätystä kaupungista, Prypjatista, tulisi vain parinkymmenen vuoden päästä ukrainalaisten matkailutoimistojen kulta-aitta. Toinen hyvä esimerkki on Japanissa Hashima, japaniksi Gunkanjiman saari. Lähes 100 vuotta toimineen hiilikaivoksen ympärille rakennettu, täyteen ahdettu saarikaupunki autioitui 1974 kaivostoiminnan muututtua kannattamattomaksi. Saari nousi vuonna 2012 ensiesityksen saaneen Skyfall eli James Bond-elokuvan kuvausten myötä viimeistään suuren yleisön tietouteen. Hashimaan järjestetäänkin nykyisin opastettuja, mutta tarkoin rajattuja kiertomatkoja.

Thaimaalainen saari toimi 007 ja kultainen ase-elokuvan kuvausten loppunäyttämönä.

Havainnollistavin omakohtainen kokemukseni edellä mainitusta ilmiöstä tapahtui Kambodzassa vuonna 2006. Olin matkalla Kaakkois-Aasian läpi Kiinaan ja sieltä edelleen Mongolian ja Venäjän kautta Suomeen. Matkalla halusin nähdä kuuluisat Angkorin temppelit. Kambodzan ja Thaimaan välisellä rajalla oli heti selvää, että astutaan rutiköyhään maahan. Joukko pieniä lapsia piiritti minut heti rajan ylitettyäni lippikset kädessään anelemaan almuja. Kuitenkin vain yrittääkseen näpistää minulta jotain. Se yritys epäonnistui. Sotien ja punaisten khmerien hirmuvallan alta vain 20 vuotta sitten selvinnyt, miinakenttien keskellä elävä kansakunta vaikutti silti iloiselta ja toiveikkaalta.

Kambozhassa liikenne on villiä.

Matkaa Siem Reapiin ja Angkorin temppeleille tuli rajalta korkeintaan 100 kilometriä, mutta ajassa se tuntui ikuisuudelta. Siihen syynä olivat osittain huonokuntoiset tiet, jossa hurjasteleva taksimme ajoi sattumoisin erään moottoripyörän käyttökelvottomaksi. Henkilövahingoilta onneksi vältyttiin. Aikaa venähti poliisia odotellessa, mutta se antoi mahdollisuuden tutustua sellaiseen kylään, jossa valkoihoisen turistin läsnäolo aiheutti etenkin lapsissa aitoa uteliaisuutta.

Olin kuitenkin monien muiden turistien tavoin tullut katsomaan temppeleitä ymmärtämättä kokevani jo jotain erityislaatuista. Siem Reapista ensimmäisen vapaan hotellihuoneen löydettyäni, sovinkin heti lähteväni etsimään temppeleitä ennen auringonnousua. Paikallisen skootterikuskin kanssa tietenkin.

Suurimman temppelin, Angkor Watin, takaa nouseva aurinko oli kieltämättä huikaiseva näky.

Aamuhämärissä suuntasimme päätemppelin Angkor Watin ohi alueen kaukaisimmille temppeleille, joita oli yksityisen oppaani mukaan jopa 70. Tämä siitä syystä, että isoimmat turistilaumat eivät olisi vielä ehtineet sinne. Hän taisi tietää, mistä puhui, sillä aamun kaksi ensimmäistä tuntia sain kulkea kohtuullisen yksin. Vain paikalliset tienvarsimyyjät olivat jo asemissaan. Tällä välin kuskini odotteli tyynenä mopedinsa luona.

Yksi monista alueen temppeleistä.

Päivän vanhetessa eräällä temppeliaukealla se iski tajuntaan. Bussilasteittain länsimaalaisia turisteja vaelteli pitkin siistittyjä viheriöitä temppelinraunioiden välissä. Haaveideni mukainen Indiana Jones-tyyppinen kadonnut maailma raunioineen oli pelkkä vitsi. Olin yksi turisteista turistien joukossa. En mikään löytöretkeilijä.

Kuvankaan ottaminen ei olisi ilmaista.

Ihmisiä sisältämättömän kuvan ottaminen alkoi olla jo työn takana.

Puut olivat kasvaneet satumaisesti temppelinraunioiden ylle.

Niiden kuvaukseen sisältyi silti aina muiden perhepotretit.

Paikallisille turistivirrat tietävät tuloja.

Villit temppelinrauniot ja muut luonnonihmeet on latistettu pikaruokamaiseksi viihdykkeeksi, jonka voi käydä läpi kuin jonkun ohjelman. Usean tunnin kiertelystä ja hienoista näkymistä huolimatta jälkimaku oli teollinen. Sitähän se oli: tuotettua ja teollista matkailua. Matkailua kuitenkin tarvitaan ja jokaiselle se suotakoon. Nimittäin irtaantuminen arjesta. Tämä ei vain ollu minun käsitykseni siitä.

Turistien suosimien alueiden keskellä voi kuitenkin itsessään jo olla paljon sellaista, jota turistin silmä ei huomaa tai ymmärrä. Vielä 70-luvulla Kyproksen suosittu lomakohde Varosha on muuttunut lähes tyhjäksi aavekaupungiksi Turkin armeijan aidattua alueen. Toinen tapaus löytyy keskeltä Bangkokia, jossa 49-kerroksinen Sathorn Unique-pilvenpiirtäjä on jäänyt keskeneräiseksi luurangoksi. Etelässä keskeneräiset rakennukset eivät ole mikään tavaton näky muutoinkaan. Monia muitakin yleisesti tunnettuja UE-kohteitakin on säilynyt turismilta kuten kovaa vauhtia autioituvassa Detroitissa Packardin tehtaat tai Centralia Pennsylvaniassa. Pariisin katakombit puolestaan on niin laaja tunnelijärjestelmä, että sitä ei ole voitu valjastaa kokonaisuudessaan valvottuun turistikäyttöön. Esimerkkejä on lukemattomia.

Raunioiden ihannointi ei silti ole mikään uusi keksintö. Jo antiikin ajoilta lähtien on raunioiden estetiikkaa osattu arvostaa. Tulevaisuudessa matkailun ennustetaan kasvavan vielä monella saralla. Näkymät eivät välttämättä ole synkät. Kestävämpää matkailua edustaa muun muassa Reilun matkailun yhdistys, joka on merkki asenteiden muuttumisesta. Omalla tavallaan voi UE:ssakin esiintyä turismia. Siksi urbaanien löytöretkeilijöiden yhtenä tehtävänä on myös omalta osaltaan pysyä valtavirtaa edellä: keksiä itse ne paikat, jotka ovat turistien, tavallisten tallaajien ja jopa toisten harrastajien psyykkisten ja fyysisten kykyjen ulottumattomissa. Koska ne tunnetuimmat paikat eivät aina ole niitä upeimpia.

Linkit:

National Geographic Suomi: Ihmeellinen Angkor

Syrjäseutu: UE ja lähiseutumatkailu - vaihtoehto massaturismille

Haastattelu: Nila, #urban_exploration-kanavan perustaja

Ennen facebookkeja ja muita UE-yhteisöjä ainoa kaikille urbaaneille tutkimusmatkailijoille avoin internet-yhteisö muodostui QuakeNetin IRC-verkkoon. Valtaväestölle luultavasti vieraat kirjainyhdistelmät #urban_exploration @ QuakeNet toimivat juuri kukkaan puhkeavan harrastuksen ja sen edustajien ensimmäisenä yhteydenpitopaikkana. Suhteellisen vähäisen käyttäjäjoukon kanavaa ei muutenkaan voine pitää suomalaisen UE:n kannalta merkityksettömänä. Siellä sai alkunsa muun muassa viritelmät Suomen UE-foorumin, Q-elementsin, perustamisesta.

Kanavan takaa löytyy aktiiviharrastaja ja irkkaaja nimimerkillä Nila, joka perusti kanavan muistelmiensa mukaan jo 2003. Tampereen murretta vääntävä, 33-vuotias, pitkän linjan harrastaja on viettänyt elämänsä useissa Etelä-Suomen kunnissa: Orivedellä, Hämeenlinnassa, Jämsässä, Forssassa, Jokioisilla ja Urjalassa. Hänet muistetaan aiemmilta vuosilta niin sanotusta sinisestä sivustosta, joka tunnetaan myös lempinimellä Abandoned Finland. Tästä TreStalkersien alkuperäisjäsenestä tuli myöhemmin myös huumoripohjaisen UE-sivuston Kohteet.orgin toinen perustajista. Omien sanojensa mukaan hän on loisinut yhteiskunnan varoilla työttömänä viime aikoina. Päällimmäisenä harrastuksenaan hän mainitsee urban explorationin ja toisena tietokonepelit, joita hän myös keräilee.

Tammikuussa 2014 Syrjäseutu sai tilaisuuden selvitellä #urban_exploration-kanavan ensivaiheita. Nilan haastattelu tapahtui eräässä hämärässä kellaritilassa Helsingin Kruununhaassa.

Nila tiirailemassa Sörnäisten ihmettä, paikallista puluhelvettiä. (2014)

Syrjäseutu: Quakenetin #urban_exploration-kanava perustettiin jo ennen Q-elementsiä. Mistä idea sai alkunsa?

Nila: Ne on vähän hämärän peitossa nää jutut. Se oli varmaan 2003. Meikäläinen ja muutama kaveri, joilla ei ole ollut mitään tekemistä UE:n kanssa, ollaan irkattu aina ja ajateltiin, että perustetaan UE-kanava. Sitten mä perustin sen iivanin kanssa, jonka olen tuntenut jo 90-luvulta. Sinne alko vaan sitten pikkuhiljaa valuun harrastajia ja nää meikäläisen muut kaverit, mitkä ei liittynyt siihen mitenkään, poistu kanavalta.

SS: Oliko teillä jotain tavotteita tän kanavan perustamisen suhteen?

Nila: Ei. Se on perustunut ihan paskanjauhamiseen ja perustuu edelleenkin. Se on vaan sellanen roikkumispaikka Netissä, jossa voi vaihtaa tietoja ja kokemuksia.

SS: Miten kanava on muuttunut tämän reilun 10 vuoden varrella?

Nila: Alkuun keskustelu liittyi varmasti enemmän ite aiheeseen. Sittehän se meni siihen, että puhutaan autoista, naisista, viinan juomisesta ja mistä milloinkin. Aina silloin tällöin juttu vähän sivusi UE:ta. Kulta-aika oli varmaan silloin, kun sää sinne ilmestyit siinä 2007. Siellä oli melkein 50 henkeä jatkuvasti roikkumassa. Nythän se on supistunut. Siellä on ehkä 20 enää roikkumassa. Kukaan ei puhu mitään ja jos puhuu, niin se on jotain jonninjoutavaa. Jotain naurunappula-linkkiä sinne tulee.

Tumma parta koristi ennen Nilan naamaa. (Kuva: TreStalkers)

SS: Mikä lienee syynä jutunaiheiden muuttumisen ja porukan kaikkoamiseen?

Nila: Porukat varmaan puhuu UE:sta nykyään omissa piireissään enemmän, koska kanavalla on niin paljon tuntematonta sakkia. Sitten on pikkuhiljaa muodostunut kuppikuntia. Juttu siirtynyt enemmän Facebookiin, toisille irc-kanaville ja hajaantunut. Porukka oli joskus paljon yhtenäisempi, mutta sitten tää salailukulttuuri on hoitanut tän homman tällai. Irkkaaminen alkaa olla kans vanhentunutta hommaa.

SS: Mieleenjääneitä muistoja kanavan ajoilta?

Nila: Parhaita on varmaan nää kunnon lynkkaukset, kun tulee joku uus tyyppi ja alkaa utelee tai muuten käy ärsyttäväksi, niin sitten se v***uillaan maan rakoon. Äijä on hyvä esimerkki itte siitä, mutta se on sellaista toverillista vi**uilua. Ei mulla sen kummosempia muistoja liity siihen kanavaan. Niitä vanhoja logeja vois joskus kaivella alkuajoilta, niin näkis mitä se meininki oli silloin.

Nila baltialaisessa aavekaupungissa. (Kuva: TreStalkers)

SS: Siirrytäänpä sinuun. Miten oma harrastuksesi alkoi?

Nila: Hiedan sahalta se on lähteny joskus ala-asteikäisenä. Ollaan eksytty sinne riehuun. Sitten ollaan kierretty kaikki Oriveden autiotalot, ratapihat, pistoraiteet ja mettät läpi. Se oli sellaista pikkupojan uteliaisuutta. Sitten mä muutin Hämeenlinnaan ja sain käsiini Internetin, josta aloin sitten ettiin tietoa. Löin Oriveden Googleen ja dm-expihän se sieltä tuli vastaan ja jotain Hiedan sahan juttuja. Sitten mä lähetin niille sähköpostia ja käytiin kanavan perustamisen aikoihin tsekkailemassakin paikkoja yhdessä.

SS: Kuinka sinusta tuli TreStalkkeri?

Nila: Vahingossa varmaan. Irkkikanavalla ja irc-galleriassa heitettiin läppää Mortuksen kanssa joskus 2006 tienoilla. Mortus ja Wormwood taas tunsi toisensa jostain Tampereen goottipiireistä. Sitten me vaan päätettiin mennä Grottolle ekan kerran kolmistaan. Oltiin meikäläisen punasella Ladalla liikenteessä, missä oli musta karvaratti. Vettä sato vielä niin v**usti. Sitten pojat perusti Manse-expin, joka sitten muovautui TreStalkersiksi.

Nila lampsimassa Grottoon vuonna 2007.

SS: Viimeinen kysymys. Puuhasitte c8h11no2:n kanssa kohteet.org:in. Palaako se enää?

Nila: Siellähän se on koko ajan. Ehkä se palaa, mutta ei meillä ole mitään suunnitelmia sen suhteen. Se roikkuu samanlailla kuin sininen sivusto.

SS: Kiitos.

Nila: Olkaa hyvä.


Linkit:

TreStalkers

Kohteet.org

QuakeNet Web IRC (irkata voi myös selaimessa)

Paluu luovutettuun Karjalaan valmisteilla

Nyt on monia jännittäviä asioita vireillä. Yksi niistä on se, kun suunnitelmat Luovutetun Karjalan pohjatyötä varten alkavat Syrjäseudun päämajassa. Itse asiassa työ on jo alkanut. Reissutoverini, vanha venäjänkävijä Marko, on vahvistanut sitoutumisensa tähän projektiin. Muutoksia ei tule siis muuhun kuin reittiin. Tälläkin kertaa ajaudumme entisen Suomen rajojen ulkopuolelle. Se, missä määrin, riippuu senhetkisestä reissumenestyksestä. Miinuspuolena tämä suunnittelutyö on suoraan pois siitä vähästä ajasta, jota on käytetty blogin kirjoittamiseen. Rautalangasta vääntäen se tarkoittaa sitä, että reissusuunnitelmien laatimisen aikaan uusia bloggauksia tullee verkkaisemmin.

Viimeinen reissumme loppui Säkkijärven massiivisille kolhooseille.

Edellinen seikkailu luettavissa täältä:

Luovutettu Karjala osa I

Reissukertomus: Syrjäseudun ytimessä

Joulunajan vietimme perheemme kanssa appivanhempien tykönä. Matkalla Helsingistä Kristiinankaupunkiin maisema muuttuu jo sen verran, että sitä voi helposti kutsua irtiotoksi pääkaupunkiseudun sykkeeseen. Kerrostalolähiöiden ja kauppakeskittymien jälkeen tulee peltoa ja metsäkaistaleita. Sen jälkeen jokin kyläpahanen ja uudelleen peltoa. Rakennuksia on vähemmän, mutta niitä tulee matkan edetessä edelleen tasaisin väliajoin niin kuin taajamiakin. Mitä kauemmas menemme kasvukeskuksista, sitä useammin matkalla voi bongata hylättyjä taloja. Välille mahtuu muutama hylätty huoltamokin. Nykyäänhän vain ABC-tyyppinen matkakeskus rulettaa.

ESSO oli ennen se ainoa oikea.

Maatilan luuranko ei ole Satakunnassa mikään harvinainen näky.

Joulu on rauhoittumisen ja hiljentymisen aikaa. Ainakin itselleni. Hiljentymisessä on tiettyä henkistä syvyyttä, jonka ei tarvitse olla mitenkään uskonnollista. Kristiinankaupungin perämetsissä olosuhteet sille on huomattavasti otollisemmat kuin missään Helsingin kolkassa - kenties etäisimpiä saaria lukuunottamatta. Ei liikenteen loputonta pauhua, ei ihmisiä, ei kauppoja eikä katuvaloja. Vain satunnaisesti ohikulkevia ajoneuvoja ja ihmisiä, joista jokaisen näkeminen on pienoinen ihmettelyn aihe.

Kun virikkeitä ei virtaa päähän jatkuvalla syötteellä, pienistä asioista kasvaa merkityksellisiä. Urbaanin löytöretkeilyn kannalta asia toimii samoin. Pikkukylien syrjäseuduilla ja metsissä jokainen löydetty pieni ihmismerkki tuntuu kätkevän jonkun tarinan sisäänsä; oli se sitten kiviaita, ruosteeseen murentuva metsäauto, pellonlaidalle nuukahtanut lato tai lahoava maitolaituri. Toisin kuin useinmiten turmelluissa ja rauhattomissa kaupunkikohteissa, historia tuntuu olevan vahvemmin maaseudulla läsnä - ainakin tunnetasolla. Olisihan todennäköisempää, että kaukaisen ja tiheän ryteikön keskelle piiloutunut kohde on säilynyt ihmistoiminnan vaikutuksilta paremmin kuin jatkuvan huollon ja muutoksen keskellä kaupungissa. Yksi esimerkki tästä löytyi erään kylätien varrelta.

Erään autiotilan takaa paljastuu metsäautorykelmä.

Luonto ottaa vähitellen omaansa.

Isännän Ford Zephyr Six 1950-luvun alusta.

Olin siis anoppilassa lomalla, mutta en voinut olla tutkailematta lähitienoita, kun ne olivat kerran siinä käden ulottuvilla tai ainakin lyhyen automatkan. Eräs tapaus alkoi, kun sattumalta olin löytänyt anopin kirjahyllystä vanhan näköisen opuksen. Kirja oli painettu 1922 ja se sisälsi vanhoja karttoja ja taistelupiirroksia Suomesta. Kirja oli nimeltään Suomen vapaussota. Se oli toinen osa kirjasarjasta. Vahvasti valkoisia suosivaa historiankerrontaa oli haasteellista lukea täysin vakavissaan. Appiukko oli kuitenkin puhunut jo aiemmin venäläisen kasarmin raunioista lähimetsissä, jossa kirjan mukaan oli käyty taistelujakin venäläistä rannikkovartiostoa vastaan. Tämä yhteys ja kohtalonomaisuus sytytti palon rinnassani välittömästi.

Heti seuraavana päivänä, muiden ottaessa päivätorkkuja, suunnistin saamieni vihjeiden perusteella metsikköön, jossa reilu 100 vuotta sitten oli vuodatettu verta. Rantatieltä johti sähkölinja ja heinittynyt polku potentiaaliselle tapahtumapaikalle. Sammaloitunut laaja ja katkonainen kiviaita rajasi hakualuettani hieman, mutta reilun tunnin rämpimisen jälkeen en ollut vieläkään löytänyt kasarmin perustuksia. Vain eräänlaisen lammikon, jonka appiukon mukaan olivat venäläiset kaivaneet itselleen somistukseksi sekä kivistä rakennetun tulitussuojan. Tässä talousmetsässä jäljet eivät olleetkaan niin hyvin säilyneet kuin olin toivonut. Aika oli tehnyt tehtävänsä.

Kiviaita antaa osviittaa ihmisen muokkaamasta alueesta.

Kasarmin perustusten löytämättäjääminen ei jäänyt pahemmin häiritsemään, sillä kohteena alue vaikutti enemmänkin jonkun arkeologin tai sotahistoriantutkijan heiniltä. Käänsin katseeni jälleen maalaisromantiikkaan. Vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen leuto ja lumeton talvi loi myös mahdollisuuden tutustua hämärään eri tavalla. Pimeys ja UE on kulkenut minulla aina käsi kädessä, sillä päivänvalossa tietty hohto kohteissa katoaa.

Pimeys on asia, jota vastaan on taisteltu yhä voimakkaammin etenkin katuvalaistuksen keksimisen jälkeen. Vain muutamat soraäänet ovat huomauttaneet valosaasteen piilevistä haittavaikutuksista ei pelkästään luontoon vaan ihmiseenkin. Pimeyden pelko on luultavasti primitiivinen jäänne. Pelko on luonnollinen reagointitapa tilanteessa, jossa aistimme ja kykymme osoittautuvat riittämättömäksi. Ihminen kohtaa voimattomuutensa.

Pimeys kuitenkin viehättää minua. On viehättänyt jo lapsesta lähtien. Sen sisuksiin, mummolan kuusikoihin, oli helppo kuvitella susia, petoja ja mörköjä. Yhtä sun toista. Vaikka se oli pelottavaa, samalla se jollain tapaa houkutti. Silloin ikkunalasin takaa turvasta pimeän metsikön tarkkailu oli riittävää. Jostain syystä tuo verkkokalvoille piirtynyt hämärä mielenmaisema ei ole jättänyt minua rauhaan myöhemmälläkään iällä. Sen lupaaman seikkailun tarve on myöhemmällä iällä säilynyt.

Pimeys teki ja tekee maailmasta paljon jännittävämmän. Peruskouluikäisenä Lahden keskustan laitamilla, tarkemmin ottaen Paavolassa, iltahämärässä seikkailu oli juhlallista. Karjalankadun kulmilla, joka on suoraa jatkumoa Lahden pääkatuun, näkymättömänä pysyminen eli hiipparointi on hankala, mutta innostava tehtävä. Samalla keskustan iltarientoihin suuntaavien aikuisten näkeminen ruskeat lasipullot kädessään levottomassa mielentilassa on kuin kurkistusta esiripun taakse. Aivan kuin olisi pääsemässä jonkun suuren salaisuuden jäljille. Hämärässä muuttuu ei vain maisema, vaan ihmisetkin. Tämä on kai sellainen asia, jonka valtaosa nuorista aikuisista haluaa selvittää ensi työkseen. Lapsen näkökulmasta ehkä hohdokkaat kulissit keskustan kuppiloissa lysähtävät aikuisiällä nopeaan. Niin kävi ainakin minun kohdalla. Paluu kuusikkohorisontteihin ja laskevan auringon taivaanrantoihin tuntui mielekkäämmältä.

Minullakin on pimeä puoli. Kun ihmisen näennäinen kaikkivoipuus tuntuu todelta, myrskyjen aiheuttamat sähkökatkot, tulvat ja muut luonnonkatastrofit, pienemmätkin sellaiset, aiheuttavat minussa mielihyvää.
Sellainen hetki, jolloin ylimielinen ihminen yrittäessään kontrolloida kaikkea menettää otteensa ja joutuu alistumaan luonnonvoimille, on nautinnollinen. Siinä on jotain oikeudenmukaista, jos asetelmaksi halutaan asettaa ihminen vastaan luonto. Tällaista turvattomuuden tunnetta hain nyt omatoimisesti. Pimeydestä. Valosaasteeton taivas ja kuusikkoinen tienoo tarjosi tähän parhaimmat puitteet. Lähdin illan tullen metsään.

Kuljen vanhaa peltotietä.

Oli aivan hiljaista. Vain tuuli humisi puissa ja oksat rasahtelivat jossain. Poikkeuksellisen lämpimän talven ansiosta maa jalkojen alla oli pehmeää. Pimeässä metsässä voi kokea loputtoman erämaan tuntua, mikä päivänvalossa tavallisesta talousmetsästä uupuu. Ihmisten merkit: sähkölinjat, muokattu maa ja jopa metsäautotiet sumentuvat metsän hämärään. Hieman vastaavalla tavalla kuin runsasluminen talvi peittää pahimmatkin raiskiot neitseelliseen huntuunsa luoden illuusion jostain koskemattomasta.

Tie johtaa kuun valaiseman peltoaukean reunaan.

Aukealla suojaisa metsä tuntuukin yllättäen uhkaavalta.

Suuntana oli vanha ja autioitunut maatila pellon laidalla. Pellon ylittäminen tulisi tehdä ilman valaistusta, sillä näköetäisyydellä oli myös asuttu talo. Harvaan asutulla seudulla pimeällä pellolla samoileva valokeila herättäisi lähinnä pelkoa ja epäilyksiä ulkopuolisissa. Siksi katsoin parhaaksi heittäytyä näkymättömäksi. Kun silmät tottuu hämärään minuuteissa, kuun valokin riittänee valoksi aukeassa maastossa. Silloin koin myös olevani enemmän yhtä ympäristöni kanssa kuin keinovalon loisteessa, joka rajasi hyvin tarkkaan näkökenttäni vain valaistuun alueeseen. Keinovalon kanssa olisin ollut myös paljaampi ulkopuoliselle huomiolle. Oloni oli turvallisempi ilman. Hieman samankaltainen ilmiö toistui ollessani metsässä. Se oli suoja siellä ollessani, mutta peltoaukealla metsänraja vaikutti jo jotenkin uhkaavalta. Ihmisen mieli on hämmentävä. Saavutin silti määränpääni ongelmitta.

Autiotilalla kaikki oli ennallaan työkaluista lähtien.

Talo oli hieno, mutta pimeässä seikkaileminen etenkin oli koukuttavaa. Harrastukseni alkuvaiheet palautuivat kirkkaina mieleeni. Silloin jokainen seikkailu tehtiin pimeän turvin. Siksi vietin myös pari seuraavaa iltaa poiketen parilla autiotalolla. Kerran nuoremman pojan kanssa, joka jostain syystä nauttii erityisen paljon autossa istumisesta.

Syrjäteillä on aina kauhuelokuvan henkeä.

Syrjäseudulla autiotalo saa virua rauhassa lahoamiseensa asti.

Toisena iltana vaihdoimme vaimon kanssa farmarin appiukon maasturiin ja ajoimme hieman syrjäisemmälle autiotilalle. Pilvetön ja valosaasteeton taivas mahdollisti universumin laajemman silmämääräisen tutkimusmatkailun.

Maatila talousrakennuksineen on ollut vuosia asumattomana.

Hiljennymme tutkailemaan tähtitaivasta ja tähdenlentoja. 

Horisontin kaukaisuudessa valosaaste pilkottaa esteettisenä näkynä.

Olimme kaukana tavanomaisesta urbaanista ympäristöstämme. Kaukana hylätyistä tehtaista, bunkkereista ja tunneleista. Silti siellä unohdetun maatilan pihalla, metsiköissä ja tähtitaivaan alla, tunsin olevani Syrjäseudun ytimessä.

Laillista vai ei? - asiaa löytöretkeilijän oikeuksista

Miksi urbaani löytöretkeily on saanut kielletyn toiminnan vivahteen? Harva meistä täysin pokkana sivuuttaa kyltin, jossa lukee:" Yksityisalue. pääsy kielletty". Jos se tehdään, se tehdään usein häpeillen ja salassa. Ikään kuin olisimme tekemässä jotain pahaa ja rikollista; mutta kuinka on asian laita? Ympäristöministeriön sivuilta löytyy aiheeseen liittyen paljon oleellista tietoa, josta olen kerännyt tähän urbaania löytöretkeilyä koskevan supistetun tietopaketin.

Jokamiehenoikeudet löytöretkeiljän turvana

Jokamiehenoikeuksien jonkinasteinen tiedostaminen on hyödyllistä. Jokamiehenoikeudethan mahdollistavat jokaisen vapaan liikkumisen luonnossa, oli siellä omistaja tai hallitsija kuka hyvänsä. Luonnossa liikkuminen, telttailu ja luonnonantimien kuten marjojen kerääminen on mahdollista tämän oikeuden turvin. Oikeuden hyödyntämisen velvollisuutena on olla aiheuttamatta haittaa tai häiriöitä sen koommin ihmisille, eläimille tai muullekaan luonnolle. Poikkeuksena jokamiehenoikeuksien ulkopuolelle jäävät tietyt arkaluontoiset alueet kuten rajavyöhykkeet, satama-alueet sekä kasarmi- ja muut puolustusvoimien alueet, joilla liikkuminen on asianomaisen viranomaisen päätöksellä kielletty.

Yksityisalue ei ole este liikkumiselle

Mitä tai mikä on sitten yksityisalue? Asiaa hieman pengottuani kävi ilmi, että yksityisalue on määritteenä melkoisen mitäänsanomaton. Yksityisalue ei ole edes laillisesti erityisen pätevä termi. Jokamiehenoikeuksien käytön rajoittaminen kieltokyltein tai muilla konsteilla sen sijaan on laitonta. "Yksityisalue - pääsy kielletty!" on laiton kyltti, jota ei tarvitse noudattaa. Sana yksityisalue puolestaan ei itsessään sisällä liikkumiskieltoa eikä muutakaan jokamiehenoikeutta rajoittavaa. Se sisältää vain tiedon siitä, että alue on yksityisen omistuksessa ja on näin ollen vain informatiivinen huomio.

Kotirauhansuoja ei koske asumattomia taloja

Asuttuja taloja varten säädetty laki kotirauhansuojasta. Laki suojaa myös asuinrakennuksen pihapiiriä, jonka laajuudesta tosin ei ole metrimääräistä määritelmää. Kesämökki kuuluu myös kotirauhansuojaan, vaikka asukkaat ei olisi paikalla. Urbaanien löytöretkeilijöiden kannalta on tärkeää tietää, että asumattomalta talolta ja rakentamattomalta tontilta puuttuu kotirauhansuoja. Rautalangasta vääntäen: niin kauan kuin mitään haittaa liikkumisesta ei koidu, asumattomassa talossa sekä sen pihapiirissä voi vapaasti liikkua.

Asumattoman talon pihapiirissä voi vapaasti liikkua.

Julkisrauhan rikkomisena ei pidetä tekoa, josta on aiheutunut vähäinen haitta

Asumaton talo ei silti ole tae sen hylättyvyydestä tai edes tyhjilläänolosta. Mikäli rakennuksia käytetään varastoimiseen tai tuotantoon, ne voivat olla julkisrauhan suojaamia. Rikoslain 24. luvussa kolmannen pykälän kohdalla todetaan, että julkisrauhan rikkominen on tunkeutumista tai salaa menemistä tuotantolaitokseen, virastoon, liikehuoneistoon tai muuhun vastaavaan rakennukseen tai sellaisen aidatulle piha-alueelle. Samalla todetaan kuitenkin, että julkisrauhan rikkomisena ei pidetä tekoa, josta on aiheutunut vain vähäinen haitta. Yleisesti UE:ssa hyväksyttyjen eettisien ohjenuorien pitäessä ei tämän seikan kanssa tulisi suuria ongelmia.

Työmaa-alue kuuluu julkisrauhan piiriin.

Käytännössä asiat ei mene aina lain mukaan

Laki on hieno asia ja meidän jokaisen turva, mutta käytännössähän asiat ei aina lakipykälien mukaan mene. Vaikka itse tiedostaisikin omat oikeutensa, niin sinut autiotalosta rysänpäältä yhyttäneen maatilanisäntään ne ei välttämättä pure. Lakiin ja oikeuksiin vetoaminen tai niillä hyökkääminen ei liene paras konsti löytää yhteistä säveltä vastapuolen kanssa. Urbaanin löytöretkeilyn ohjenuorana on jättää vain jalanjälkiä ja siten hankalista tilanteista on luultavasti hyödyllisempää luikerrella pois vähin äänin jälkiä jättämättä. Nöyrällä asenteella ja ystävällisellä jutustelulla hankalat tilanteet voi jopa kääntää omaksi edukseen.


Linkki:

Ympäristö.fi - jokamiehenoikeudet

Haastattelu: Antti Huttunen - Retkipaikan perustaja

Niin löyhä käsite kuin urban exploration muutoin onkin, on se tiukasti määritelty vain ihmisen muokkaamien ympäristöjen ja tilojen tutkimiseksi. Joskus teemasta irroittautuminen ei ole pahitteeksi. Toisenlaista ja varmasti useimmille tutumpaa seikkailullista elementtiä edustaa puolestaan luonto. Mutta onko rajanveto luontoretkeilun ja urbaanin tutkimusmatkailun välillä lopulta kovinkaan selvä?

Koskematonta metsää ennennäkemättömän, etenkin nuoren polven, joka on syntynyt maailmaan, jossa koskematonta maisemaa näkee korkeintaan kansallispuistojen valikoiduilla poluilla, ei tule aina ajatelleeksi, että suurin osa ympäröivästä luonnosta on itse asiassa ihmisen muokkaamaa. Ojitetut suot, talousmetsät, padotut vesistöt ja toisaalta taas muinaiset luolapiirrokset, uhrilehdot ja muut muinaisjäännökset ovat esimerkkejä siitä, miten vahvasti ihmisen kädenjälki ja historia on nähtävissä paikassa, jonka moni meistä typistää yhteen sanaan - luonto. Onko metsäinen louhos sitten UE vai luontokohde? Missä vaiheessa umpeenkasvanut ja luhistunut maatila muuttuu hylätystä rakennuksesta raunioksi tai raunio metsäiseksi maaksi? Onko jaottelu enää edes tarpeen?

Torholan luonnonluola valikoitui myös UE-miitin kohteeksi vuonna 2011.

Tämä köyhän aasinsillan myötä siirrymme tapaamaan miestä nimeltä Antti Huttunen. Hän 33-vuotias, nykyään vihtiläinen ja perheellinen mies, joka tunnetaan luontoretkeily-sivuston Retkipaikan perustajana. Hän toi Retkipaikan julki vuonna 2012. Lyhyessä ajassa Retkipaikasta on muodostunut monipuolinen ja suosittu retkeilyblogi, joka tarjoaa satoja kohdevinkkejä karttoineen aina hiidenkirnuista metsäpolkuihin ja pirunpesistä tunturivaelluksiin.

Retkipaikka on kehittynyt osaavissa käsissä, sillä Huttusen ammatillinen tausta on digitaalisessa markkinoinnissa ja mainostoimistoissa. Matkan varrella Retkipaikkaan on kiinnittynyt kuin luonnostaan parisenkymmentä aktiivista kirjoittajaa. Hekään eivät mitään keltanokkia ole, sillä laadusta ja monipuolisesta tarjonnasta on vastaamassa ammattitason osaamista: geologia, kalatalousbiologia, historioitsijaa, toimittajaa, tietokirjailijaa aina metsätalousinsinööristä lähtien.

Molempien blogien, Syrjäseudun ja Retkipaikan edustajat tapasivat toisensa ensimmäisen kerran jo ennen blogiensa perustamista. Tämä tapahtui eräänä talvena Helsingin keskustassa tavallista suuremmilla maanalaisilla hiekkasiiloilla, sillä molempia vetää puoleensa kaupungin maanalainen maailma. Retkipaikkaan onkin kertynyt jo massiivinen kattaus erilaisia luonnonluolia. Retkipaikan perustaja Antti Huttunen on ehkä lopulta kuitenkin aavistuksen enemmän luontoihminen kuin UE:n harrastaja.

Hiekkasiiloilla 2010.

Huttusen toiveiden mukaan Syrjäseutu vie hänet urbaaniin luolaan eli hylättyyn huoltotunneliin, joka on hitaasti täyttymässä vedestä. Keskellä liikenteen vilinää pujahdamme ylimääräisiä katseita välttäen keskeneräiselle alueelle, jossa ei ole muutamaan kuukauteen ollut näkyvää toimintaa. Tunnelin suulla hengähdämme. Sisällä on pimeää ja hiljaista lukuunottamatta veden lorinaa ja ajoittain ohipyyhältävien metrojunien vinkunaa. Tämän urbaanimpaa kohdetta on vaikea löytää.

Syrjäseutu: Mitä pidät näistä tunneleista?

Antti Huttunen: Nämähän on kiinnostavaa vastapainoa luonnonluolille. Mittakaavat ovat ihan erilaiset, mitä Suomen luonnonluolista voi löytää. Toisaalta sitten, kun ne ovat ihmisen rakentamia, niistä puuttuu tietty sattuman synnyttämä kauneus, mikä luonnonluolista löytyy.

Kurkistus tunnelin syvyyksiin.

SS: Milloin ja miksi perustit Retkipaikan?

AH: Se oli 2012 keväällä. Siihen oli kaksi syytä. Ensimmäinen oli se, että sellaiset pistemäiset luontokohteet, joista valtamedioissa ei ole ollut juttua, rupesivat kiinnostamaan. Sitten puuttui selkeä paikka, josta sellaisista löytyisi tietoa kootusti, joten päätin perustaa sellaisen. Toinen syy oli se, että reissuja tulee tehtyä aika paljon ja niistä kertyy kuvamateriaalia sekä kokemuksia. Ajattelin, että niistä olisi muille iloa. Vaikka ei itse paikanpäälle pääsisi, voisi kokea edes jotain niistä paikoista.

SS: Miten vertailisit kahta harrastustasi? Eroja ja yhtäläisyyksiä?

AH: Näen niissä enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Ero on se, että UE:ssa mennään paikoissa, jotka ihminen on rakentanut tai syntyneet ihmisen vaikutuksesta. Luonnossa mennään taas paikoissa, jotka luonto on tehnyt ja ihminen on enemmän ollut siellä vieraan roolissa. Yhtäläisyyksiä on sitten paljon enemmän. Molemmissa on samanlaista seikkailun jännitystä ja löytämisen iloa. Ei ikinä tiedä, mitä edessä on. Sitä tietää, että jotain näkemisen arvoista pitäisi olla, mutta ei sitä ei tiedä missä ja mitä tarkalleen. Molempiin paikkoihin liittyy yleensä jotain tarinoita. Niissä on molemmissa läsnä sellainen historia, mitä ei muuten voi kokea kuin itse käymällä paikalla.

Itse kokeminen on Antille se juttu.

SS: Niin. Sitä ei tule usein ajateltua, että luonnollakin on oma historia...

AH: Paikoilla on aina historia. Ihminen on osa sitä ja se oikeastaan tekee siitä mielenkiintoista. Monethan niistä paikoista on olleet linnavuoria, pyhiä paikkoja tai niihin on menty pakoon vainolaisia, piiloteltu aarteita ja niin edelleen. Eli niissä satojen ja tuhansien vuosien mittaisia tarinoita. Ne on asioita, mitä me Retkipaikassa tarkastellaan, ihmisen luontosuhde, mutta se kerrotaan sitten kokemisen kautta. Siihen kuuluu sitten asioita, jotka menee maantiedon, biologian ja historian alle. Pyritään katsomaan sitä kokonaisvaltaisesti.

SS: Mistä lähtien olet harrastanut UE:ta?

AH: Varmaan ihan lapsuudesta jostain 80-luvun puolelta. En muista sen paremmin. Muistan yläasteikäisenä, kun Suonenjoella oli Peuran saha ja sitä tuli koluttua silloin aika paljon. Se oli harmi vaan palanut vuonna 87, etten sitä täydessä kunnossa nähnyt. Sitten toinen paljon vaikuttanut seutu oli Haapakoski, missä oli vanha ruukki. Sitäkin tuli koluttua vuodet läpeensä. Viimeksi viime kesänä. Vasta 2000-luvun puolella sitten taisin törmätä jonkun Hesarin artikkelin kautta urbaaniin löytöretkeilyyn terminä.

Tunneli on täyttynyt osittain jo vedellä.

SS: Minkätyyppiset kohteet sinua UE:ssa kiehtoo?

AH: Tunnelit. Niissä on jotain samaa kuin luolissa aina. Ne kiven eristämänä, irrallaan muusta maailmasta. Toinen on autiotalot. Ne siksi, että niistä näkee esineistön kautta osan sitä historiaa ja pystyy miettimään sitten minkälaisia tarinoita niihin liittyy. Miksi jotkut tavarat on hylätty ja miksi ihmiset on lähteneet sieltä. Tämänkaltaisia asioita. Mitä syrjäisempi ja pidempään hylättynä ollut paikka, sitä jännittävämpi se on. Se, että ihmiset unohtaa hienoja ja asioita, on oikeastaan se ydin siinä sekä niiden uudelleenlöytäminen.

SS: Kuinka usein käyt reissuillasi luonnossa tai löytöretkeilemässä?

AH: Pyrin joka viikko, mutta käytännössä se tuppaa menemään siihen, että joka toinen viikko pääsee jonkunlaisen reissun tekemään. En mä niitä kahta oikeastaan erottele, kun samalla reissulla tulee koluttua kaikenlaista. Kun suunnittelen jonkun retkipaikan, siellä on yleensä joku luontokohde, mutta siinä väistämättäkin näkee matkan varrella hylättyjä rakennuksia, jotka tulee samalla koluttua. Välillä taas on sellasia kohteita, että menee molempien kategorioiden alle. Se on aina miten sen haluaa sitten määritellä.

SS: Kiitos.

AH: Kiitos.

Linkki:

Retkipaikka

Kuvakimara: Radan varrella

Ratojen varsilla on huomattavan paljon ihmeteltävää. Liikenneviraston mukaan Suomen liikennöidyn rataverkon pituus on tätä kirjoittaessa 5944 kilometriä. Jo lakkautettuja rataosuuksia lienee myös satoja kilometrejä. Rautatierakennuksia rakennettiin vuosien 1860-1960 aikana yli 5000. Niistä asemien osuus on noin 600. Muita rautatierakennuksia ovat sillat, vahtituvat, asemapäällikön talot, rautateiden varsilla usein sijainneet rautatieläisten asuinrakennukset, tavaramakasiinit, veturitallit, konepajat, varikot ja niin edelleen.

Rataa, puskarataa ja rakennuksia löytyy siis mielinmäärin. Edellä mainitut seikat huomioonottaen ei liene ihme, että tätä kuvakimaraa koostaessa koin runsaudenpulaa. Yksittäinen, rakennukseton puskaratakin tarjoaa riittävät ainekset yksityiskohtien bongailuun ja kuvaukseen - ainakin rautatieharrastajille. Näillä kuvilla pyrin kuitenkin tuomaan esiin rautateiden näkyvämpiä rappioromanttisia kohteita. Rautateiden varsille on kertynyt myös huikeasti vanhaa ja vaille käyttöä jäänyttä teollisuutta, jonka materiaalin runsaudesta johtuen jätän tässä miltei kokonaan huomiotta.

Vammalan asemalla pistoraiteet vievät hiljaiselle myllylle.

Mustion asemalla. Näiltä paikkein johdettiin 1903 kapearaiteinen sähkörata Mustion ruukille.

Valtionrautateiden rakennuksia Vaasassa.

Ränsistynyt punnitusasema kilometri tai pari etelämmäs. Takana vanha makasiini.

Vammalassa on vastaavantyyppinen ilmestys.

Valtionrautateiden asuinkasarmi Kristiinankaupungissa ei ole ainoa laatuaan.

 Päijät-Hämeessä kokonainen varikkoalue useine rakennuksineen tyhjillään vuonna 2010.

Porvoon asema-alue rauhoittuu talveksi.

VR Pasilan konepajalla rakennettiin aikanaan 52 700 henkilö- ja tavaravaunua.

Malmin erikoisuus: käyttämättä jäänyt ja pusikoitunut henkilöliikenteen laituri.

Unohdetunoloinen asetinlaite 1 Pasilassa.

Eräänä päivänä ovi oli auki.

Veturitalleja löytyy kiitettävästi Suomesta ja useinmiten ne ovat vielä käytössäkin. Haminassa kävi toisin, jossa henkilöliikenne oli lopetettu jo vuonna 1968. Vanhan ja huonokuntoisten ratojen purun yhteydessä Haminan uusi pääasema muutti kauemmas keskustasta Hilloon. Nykyään entinen juna-asema toimii linja-autoasemana, mutta entinen raiteeton veturitalli jäi vaille todellista käyttöä. Huonoon kuntoon päässyt rakennus purettiin vuonna 2009. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että purkamista puolsi uhanalaisen perhoslajin ravintokasvin ketomarunan suojelu. Kasvi viihtyisi paremmin aurinkoisilla joutomailla.

Haminan veturitalli rakennettiin vuonna 1927. Se laajennettiin nelipaikkaiseksi 1950-luvulla.

Rikkoutuneista ikkunoista sisälle pujahtaneet pulut olivat omineet paikan.

Veturitallit olivat pääpiirteiltään pysyneet käyttämättöminä.

Laajan teollisuusalueen sydämestä löytyy yksipilttuinen talli.

Vain veturi puuttuu. Joskin maanalainen huoltotaso on täyttynyt vedestä.

Mäntyluodon veturitalli, vesitorni ja vahtikoppi usvassa.

Veturitallin sisätilat ovat osin suljetut.

Vielä toimintakelpoinen veturien kääntöpöytä Karjaalla.

Rautatietunneleita on Suomessa noin viitisenkymmentä. Pituudeltaan ne ovat muutamasta kymmenestä metristä kilometreihin. Savion tunneli jopa 13,575 kilometriä pitkä. Viisi niistä on suljettu.

Hylätyistä tunnetuin lienee reilun kilometrin pituinen Pönttövuoren tunneli.

Uudeltamaalta löytyy lisää.

Rakennusvuosi on kirjattu aukon ylle.

Helsingissä tunneleista ei ole puutetta.

Vallilan alittavan tunnelin kiskot ovat nyt jo puretut.

Tätä ei ole luokiteltu tunneliksi vielä, vaikka se onkin katettu maalla ja teillä.

Vaikka eri rakennustyylien tunnistaminen ei vahvinta alaani olekaan, uskallan väittää, että Suomen rautatiearkkitehtuuri on ollut yhtenäistä. Se näkyy osin myös asemien kohdalla, vaikka juuri niissä ehkä eniten heittoa onkin. Silti useissa on käytetty samoja tyyppipiirrustuksia. Vain suurempia asemia on suunniteltu yksilöllisesti. Senaatti kiinteistöt on kaupitellut vanhoja asemarakennuksia viime vuosina ja monet niistä ovat päätyneet asuinkäyttöön.

Kristiinankaupungin tyhjillään seissyttä asemaa kunnostettiin vuonna 2009.

Rautjärven asema-alue on villiintynyt 2013.

Pukinmäen vanha asema vielä radan varressa vuonna 2009.

Satakunnassa sijaitseva asema vuodelta 1933 on jäänyt talousrakennuksineen lakkautetun radan vuoksi tyhjilleen.

Kaakeliuunit ovat pitäneet aseman odotustilan lämpimänä kovilla pakkasilla.

Huutokosken upeasti säilynyt asemarakennus on kuulemma saanut uutta käyttöä.

Höyryveturien aikakaudelta on säästynyt lukuisia rautatievesitorneja ympäri Suomea. Suurin osa niistä on vailla uusiokäyttöä ja lähestulkoon autenttisessa kunnossa.

Edelleen seikkaillaan Huutokoskella.

Vanhan rakennukset sisätilat ovat vielä kuivat ja kestävässä kunnossa.

Suolahdelta löytyy tällainen.

Toijalan veturitallien tuntumassa 1950-luvun tuotos.

Pori-Haapamäki-radalla vesiviskuri on sijoitettu raiteiden väliin.

Vesisäiliö sijaitsee tietysti tornin huipulla.

Jykevämpi vesitorni Seinäjoella.

Riihimäen torni on päässyt heikompaan kuntoon.

Siellä missä on lakkautettuja ratoja, voi olla myös hylättyjä rautatiesiltoja. Niille ei yleensä ole muuta käyttöä kuin kevyen liikenteen tarpeisiin. Kunnostamattomat teräspalkkisillat ovat parhaimmillaan näyttävästi ruostuneita.

Hallaan johtavalla radalla ei ole enää rautatieliikennettä eikä rataakaan.

Suupohjan radan Kristiinankaupungin haaran jäänteenä on tämä silta.

Veturikalustoon tutustuu helpoiten museoissa, joita Suomessa on kiitettävästi. Ymmärrettävästi hylättyjä junia ei jokaiselta sivuraiteelta löydy, sillä vanhat ja tarpeettomatkin hyödynnetään varaosiksi. Vuosien ja satojen kilometrien reissailuilla on silti väkisinkin jotain osunut kameran tähtäimeen.

Yksinäinen ja ilmeisesti ajokelvoton Move51m puskaradalla.

Pari enemmän tai vähemmän hylättyä työkonetta teollisuusradalla.

Miten laitteita sitten operoidaan? Ilme kertoo kaiken. (Kuva: Kimmo Koskinen)

Karun näköinen kalterivaunu.

Juna-auran sisällä on muuten tämännäköistä.

Juna, jonka luuli näkevänsä vain lastenohjelmissa.

Panoraamoihin tallennettu junakalusto on rautatieharrastajien hoidossa.

Aikaisemmin mainittu aura näyttää ulkoisesti tältä, vaikka kyseessä ei olekaan sama yksilö.

Karjaalla jouten maannut Ukko Pekka muutettiin romuraudaksi 2012.

Höyryveturin ohjaamon vipstaakeleita ihmetellessä menee amatöörillä sormi suuhun.

Pari dieselveturia mallia Move66 nököttää ruohoradalla. 

Huoltokirjaa ei enää tarvinne.

Vanhemmanpuoleiset tavara-asemat ja makasiinit ovat usein lähtökohtaisesti jo siinä kunnossa, että ne voidaan lukea joutomaaksi. Ne ovat usein kaupunkien keskeisillä paikoilla ja siksi rakennus- sekä purkuvimman tulilinjalla.

Tampereen tavara-asema on uhan alla. Peltinen ulkomakasiini on jo purettu.

Pieksämäen hiljentynyt tavara-asema on luukutettu vandaalien pelossa.

Mikkelin aseman makasiinit ovat saaneet uutta käyttöä.

Vuonna 2008 tilanne näytti vielä tältä.

Kymenlaaksossa yhden tavara-aseman kohtalosta kiistellään.

Käyttökelpoista ja pilaantumatonta tilaa.

Pääradan varrellakaan ei suurelle varastolle ole enää käyttöä.

Osin käytetyn rakennuksen varasto on saanut tuta ihmisvimman mielettömyyden.

Vanhat vaa'at ovat säilyneet osin kunnossa.

Puskaradat muodostuvat usein tarpeettomista teollisuus- ja pistoraiteista. Käytöttä jääneen radan tunnistaa sen hoitamattomuudesta, joka näkyy muun muassa kasvillisuuden rehevöitymisenä. Ne toimivat joskus myös hyvänä johtolankana uusien kohteiden löytämisessä. Vanhalla ratapohjalla kävelyssä on myös jotain poikkeuksellisen terapeuttista, jos minulta kysytään. Toisaalta todella virunutta puskarataa tuskin edes erottaa parimetrisen risukon ja kasvillisuuden alta.

Viialassa teollisuusrata johtaa sammuneelle vaneritehtaalle.

Raunistulan lipan alle johti aikoinaan myös oma sivuraide.

Valkeakosken Kuidulla työt loppuivat hetkellisesti.

Paperiteollisuuden tarpeisiin on moni rata rakennettu.

Hevossaaren teollisuusraide on ollut pitkään käyttämättömänä - todellista puskarataa.

Satamarata Kampissa purettiin 2009. Tämän urbaanimpaa puskarataa ei liene Suomen historiassa ollut.

Tämä näkymä Pasilan ratapihalta 2009 on nyt jo historiaa.

Vantaalle rakennettiin nyt jo tarpeeton rata hiekanottoa varten.

Lahden seudulla teollisuusratojen tulevaisuus näyttää myös synkältä.

Kaskisten satamaan ei junat ole hetkeen päässeet.

Tampereen Myllypurossa lastauslaituri nostureineen.

Kaikista kiertämistäni suomalaisista rautatiekohteista nostaisin kuitenkin erikseen esille Pieksämäen vanhan varikkoalueen, joka käsitti useita rakennuksia. Pieksämäen asema-alueen historia alkaa jo 1800-luvun lopulta. Pieksämäestä tulee rautateiden risteysasema ja jo vuonna 1929 rakennetaan toinen veturitalli, jota myöhemmin vielä laajennetaan. Pieksämäki kasvaa samalla kauppalaksi. 1931 rakentui konepajarakennus, jossa korjataan vaunuja. Sodan jälkeen Viipurin konepajan toiminta siirtyy Pieksämäelle. 1960-luvulla toiminta konepajalla laajenee ja siitä tulee tavaravaunujen pääkorjaamo. VR ottaa uuden varikon käyttöön Pieksämäellä 1989 ja toiminta vanhoissa tiloissa hiipuu. Pahoin raunioituneen varikon rakennukset purettiin 2010 yhtä veturitallia lukuunottamatta, joka säästetään muistoksi.

Varikon rakennuksia vuonna 2008.

Etualalla olevan rakennuksen alla sijaitsi öljyvarasto kuuden säiliön kera.

Konepaja oli vandalisoitu ja sitten levytetty huolella.

Se purettu, 16-pilttuinen veturitalli.

Veturitallien sisätilat olivat pääosin tyhjillään.

Poikkeuksiakin oli.

Vaikka tämä 85 kuvan junamatka päättyi tähän, seikkailut raiteilla eivät koskaan lopu. Tahdon kiittää lopuksi Radan varrella-kirjan toimituskuntaa ja päätoimittajaa Jussi Iltasta hyödyllisen tietopaketin kasaamisesta, jota käytin tämän kuvakimaran päätietolähteenä.

Rautatiet urbaanin tutkimusmatkailun valossa