Haastattelu: Parapsykologian asiantuntija Jani Lassila

Yliluonnolliset kokemukset ovat puhuttaneet ihmiskuntaa ikuisuuden. Näitä tarinoita on kerrottu kautta historian perimätietona isältä pojalle. Kantautuvatko ne tarinat vielä eteenpäin tieteeseen nojautuvassa tietoyhteiskunnassa vai leimataanko niistä kertovat ihmiset hullujen kirjoihin? Onko autiotaloissa tai muissa hylätyissä kohteissa yliluonnollista aktiviteettia? Miten urbaanien löytöretkeilijöiden tulee seikkaillessaan suhtautua mahdollisiin selittämättömiin ilmiöihin? Muun muassa näihin kysymyksiin on vastaamassa parapsykologisen instituutin toiminnasta vastaava Jani Lassila.

Parapsykologisen instituutin toiminnan ohella hän on tehnyt omatoimista parapsykologista tutkimusta, haastatellut ihmisiä heidän yliluonnollisista kokemuksistaan, seurannut UFO-havaintoja sekä rajatiedon tutkimusta. Freelance-toimittajana hän on kirjoittanut artikkeleita muun muassa Ultraan ja Ilmiöt-lehteen sekä työstänyt parapsykologista tietosanakirjaa. Toiminta on ollut pitkälti harrastepohjaista ja omarahotteista, sillä yleinen suhtautuminen Suomessa parapsykologiaa kohden on kriittistä.

Internetissä Lassila tunnetaan räväkkänä, mutta keskustelukelpoisena väittelijänä. Kasvotusten vaikutelma on silti täysin eri. Hän on rauhallinen ja puhuu hiljaisella äänellä. Katsekontaktia saa joskus hakea, mikä kertoo jonkinasteisesta ujoudesta. Vaikka ulkoinen olemus antaakin ymmärtää kaikkea muuta, mielenkiinnon kohteitaan ja mielipiteitään puheenaiheissaan hän ei turhaan peittele. Rohkeus nostaa vaikeitakin asioita esille, huolimatta vallitsevasta mielipiteestä, on Jani Lassilan tavaramerkki.

UFO:ista, kummituksista ja muista yliluonnolliseksi mielletyistä aiheista kiinnostuneet saavat helposti hieman kevytmielisen vaikutelman, mutta vaikutelma Lassilasta on kaikkea muuta. Hänen tapansa analysoida asioita on avoin, mutta pohdiskeleva. Hän puhuu hartaasti ja omintakeisella tavalla. Sanojen takaa pilkottaa skeptinen ja tieteellinen ajattelu. Ei siis mikään suin päin jokaisesta kummitustarinasta innostuva hörhö.

Olen kutsunut Lassilan kotiini päivälliselle, sillä hän on eräällä tapaa vanha perhetuttu. Aihetta syvennettään käymällä jälkikäteen Kannelmäen murhabunkkerilla, jossa pikkupoika surmattiin vuonna 1984 sekä Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla, jossa kerrotaan kummittelevan ihan oikeasti.

Lassila tutkimassa autiota tehdasta Tampereella 2007.

Syrjäseutu: Mistä kiinnostuksesi paranormaaleja ilmiöitä kohtaan on lähtenyt?

Jani Lassila: Se on lähtenyt ihan omakohtaisista kokemuksista. Näitä asioita olen harrastanut vuodesta 1996 alkaen. Eli liki 20 vuotta.

...Olen keskittynyt enimmäkseen parapsykologian tutkimukseen ja kiinnostunut siitä, miten parapsykologian tutkiminen maailmalla edistyy. Lähinnä tällaisella akateemisella tasolla. En ole niinkään käyttänyt aikaani systemaattisempaan kummitustalokeikkojen harrastamiseen. Joskin olen vuosien varrella joskus ottanut niihinkin osaa, mutta en ole minkään kummitustutkinta-ryhmän jäsen.

SS: Onko sinulla kokemusta urbaanista tutkimusmatkailusta?

Jani Lassila: Eipä varsinaisesti, ellei sitten lasketa näitä kummitustalo-keikkoja. Osa niistä on tehty hylätyissä paikoissa.

SS: Miten näet hylätyt paikat paranormaalina tutkimuskenttänä? Autiot tehtaat, talot ja tunnelit. Onko tällaisia paikkoja järkevää hyödyntää paranormaalissa tutkimuksessa?

Jani Lassila: En puhuisi niinkään omista tutkimuksistani, mutta näissä kummitalo-keikoissa, joihin satunnaisesti otan osaa, niissä kyllä korostuu tällaiset vanhat kohteet: kartanot, vanhat talot ja koulurakennukset.

Lassila murhabunkkerin raunioilla.

SS: Autiotalothan ovat monesti alttiita luonnon vaikutuksille. Saattaa kuulua luonnon ääniä, talo saattaa natista, tuuli puhallella sisään ja eläimet asustaa niissä tehden tepposiaan. Kun ollaan tuollaisissa vanhoissa, elävissä rakennuksissa, miten pystyy tutkimuksissa rajaamaan paranormaalin kaikesta muusta luonnollisesta?

Jani Lassila: Tuota tuota... Nämä ilmiöt, mitä näissä kohteissa yleensä sanotaan tapahtuvan, ne on sen tyyppisiä, että niitä ei ihan luonnostaan siellä tapahdu. Äänet on toki yksi osa-alue. Niitä on usein vaikea yleensä tulkita, mistä se ääni olisi peräisin. Sitten on poikkeuksia, jos on selkeätä puhetta tai puheääntä. Sitten käytetään tällaista EVP-ääntä, jolla voi poimia satunnaisia pätkiä vaikkapa ihan radiolähetyksistä, mutta eivät ole kovinkaan luotettavia.

Mielenkiintoisimmissa kohteissa kuullaan ja nähdään ääniä, valoilmiöitä, niin sanottuja orbeja, joita saadaan joskus videolle, mahdollisesti joku hahmo tai sitten joitakin sähkömagneettisia poikkeamia, äkillisiä lämpötilan muutoksia. Kaikkein mielenkiintoisimpia kohteita ovat ne, joissa ilmiöiden monipuolisuus tulee näkyville. Sitä parempi se on myös silloin tutkimuskohteena. Toinen tekijä on sitten se, kuinka paljon näitä väitettyjä ilmiöitä siellä tapahtuu. Yksittäistä ja harvoin tapahtuvaa ilmiötä on hyvin vaikeaa lähteä tutkimaan ja siten vaikea sulkea pois mitään tavanomaista selitystä sille. Valitettavasti kaikista mielenkiintoisimmat ilmiöt näissä kohteissa ovat olleet ihmisten spontaaneja kokemuksia, joita kukaan ei tietenkään ole ollut dokumentoimassa. Ne ovat vaan sitten yksittäisten ihmisten kertomusten tasolla.

(Myöhemmin haastattelun aikana Lassila vielä lisää kysymykseen liittyen...)

On esitetty teoria, jonka mukaan vanhoissa tehdasrakennuksissa ja muissa vastaavissa tiloissa, missä on runsaasti sisätilaa, että siellä syntyisi infra-ääniä. Näitä on mitattukin ja kokeellisesti todettu se, että infraäänet aiheuttavat ihmisissä aavemaisia tuntemuksia. Nämä kaksi on liitetty siten toisiinsa, mutta tietenkään se ei selitä muita ilmiöitä.

Toisen teorian mukaan suuret magneettiset keskittymät aiheuttaisivat ihmisissä jonkinlaisia kummallisia tuntemuksia ja jopa hallusinaatioita. Sitäkin on tutkittu, mutta nämä ei sitten kuitenkaan liity suoranaisesti näihin UE-kohteisiin. Tästä on esitetty teorioita, että nämä muinaiset pyhät paikat kuten Stonehenge olisivat rakennettu paikoille, joissa on koettu selittämättömiä kokemuksia ja niissä poikkeuksellisia magneettikenttiä ollut rakentamisen aikana ja edelleenkin olisi jäämiä niistä. Vielä on käsittääkseni joitakin megaliittipaikkoja, joiden läheisyydestä on mitattu poikkeuksellisen korkeita magneettikenttiä.

Nämä on kaksi tällaista luonnontieteellistä seikkaa, joita ei vielä kunnolla tunneta, mutta niissä ei silti välttämättä mitään paranormaalia sinänsä ole. Ne on silti hyvä huomioida.

SS: Oletko itse päässyt todistamaan mitään tällaista mielenkiintoista kokemusta?

Jani Lassila: Mielenkiintoisin itse kokemani tapaus toistui ainoastaan yhden kerran. Tämä kyseinen tapaus sattui Mynämäellä lapsuudenkodissani keväällä 1996. Olin keittiössä tekemässä aamiaista. Isäni oli toisessa huoneessa, jonne ainoa reitti oli keittiön kautta. Äitini puolestaan oli hiihtolenkillä. Siskoni nukkui yläkerrassa, jonka rappukäytävään johti eräs ovi. Yhtäkkiä aloin kiinnittämään huomiota siihen kuinka tämän oven ovenkahva alkoi liikkumaan ylös alas itsekseen. Se ei ihan pohjaan saakka mennyt, joten ovi pysyi kiinni. Siinä oli sellainen vanha avaimenreikä, josta näki toiselle puolelle. Menin siihen ovelle ja kurkistin reiästä, mutta en nähnyt ketään. Sitten riuhtaisin oven auki. Kurkkasin oven taakse, mutta sielläkään en nähnyt ketään. Varmistin vielä, että pikkusiskoni todella nukkui yläkerrassa. Siinä oli vielä sellainen mielenkiintoinen yhteensattuma, että kun olin riuhtaisemassa ovea auki, ovenkahva oli samalla jälleen menossa alaspäin. Ehkä noin sekunti riuhtaisemisesta, ulko-ovelta alkoi kuulua rapinaa. Menin ihmettelemään sitä, jolloin äitini tuli sisälle hiihtolenkiltään. Luokittelen tämän mahdollisesti niin sanotuksi etiäiseksi.

Tämä kokemus lisäsi kiinnostustani entuudestaan. Koska siellä tapahtui muitakin ilmiöitä, niin voi siihen kummitteluakin liittyä. Pari vuotta ennen tätä nimenomaista kokemusta, siellä kuului selittämättömiä koputusääniä ympäri taloa parin kuukauden jakson aikana. Välillä ne kuului sisältä ja välillä ulkoseinästä. Ne ei loppunut sillä, että meni jyskyttämään ulkoseinää toiselle puolelle. Jos se olisi ollut joku eläin, olisi sen luullut reagoivan tällaiseen jyskytykseen, mutta koputtelu sen kuin vain jatkui. Oli vaikea löytää selitystä sille, mistä tämä johtuu.

Helsingin pitäjän kirkon hautaholvissa saattaa asustaa vanha henki.

...Olen käynyt muutaman kerran Lappeenrannan lähellä Lemin kummitustalolla. Siellä on sellaisen kivilouhoksen lähellä pieni autiotalo, joka on noin 100 vuotta vanha. Siihen liittyy hyvinkin laajoja kummitustapauksia. Kävimme siellä ensimmäisen kerran vuonna 2008, jolloin saimme tallennettua orbin, joka näkyi paljainkin silmin. Joskin en päässyt itse sitä näkemään, koska olin ulkona sillä hetkellä. Näin sen jälkikäteen videolta. Nämä henkilöt, jotka ovat siellä useammin käyneet ovat kokeneet muutakin. Muun muassa nähneet tumman hahmon liikkuvan ja osoittaneet sitä taskulampulla, jolloin valokeila on ikäänkuin kulkenut tämän hahmon läpi. Muita ilmiöitä ovat olleet lämpötilan äkillinen laskeminen ja askelien kuuluminen. Lattialla irtoesineet ovat liikkuneet. Näitä asioita tutkivien ihmisten mukaan kävi myös niin, että tiiliskivi lensi ikkunasta sisälle eikä sille löytynyt mitään järjellistä selitystä. Muistaakseni se oli talviaikaa, jolloin lumessa ei näkynyt mitään jalanjälkiä, että kukaan ulkopuolinen ei olisi sitä tehnyt.

SS: Miten neuvoisit lukijoita menettelemään, jos kohteilla koetaan tällaisia selittämättömiä ilmiöitä?

Jani Lassila: Ensinnäkin kannattaa pitää maltti näissä asioissa. Ei kannata juosta heti karkuun, jos jotain omituista kuuluu. Se on se ilmeinen neuvo. Mutta jos haluaa näitä asioita tutkia vähän syvällisemmin, niin kannattaa käyttää järkeä ja yrittää poissulkea kaikki tavanomaisemmat selitykset. Sitten, jos haluaa lähestyä näitä mahdollisia henkiä, niin kannattaa tehdä se kunnioittavasti. Hieman samaan tapaan kuin eläviä ihmisiä. Vaikka ei uskoisikaan tällaisiin henkiolentoihin, kannattaa kunnioittaa edes sen paikan historiaa ja siihen liittyneitä henkilöitä.

SS: Mitkä ovat parapsykologisen tutkimuksen tulevaisuudennäkymät? (jälkeenpäin kysytty)

Jani Lassila: Yleisessä kiinnostuksessa suunta on ollut selvästi kohti amatöörien tekemiä kenttätutkimuksia, mikä on näkynyt viimeisten 10 vuoden aikana kummitusaiheisten televisiosarjojen nousussa. Samaan aikaan yliopistoista on tullut viestiä, että parapsykologian tutkimusta rahoitetaan entistä niukemmin. Tämä on näkynyt systemaattisempien tutkimusprojektien määrässä ja laadussa. Pienimuotoisempien tutkimusten tekemistä on edesauttanut tekniikan kehittyminen ja tieteellisten tutkimusten määrän yleinen kasvu. Nähtävissä oleva lisääntyvä hajanaisuus ei kuitenkaan tule kantamaan parapsykologiaa itsenäisenä tieteenealana, joka on jo muutenkin kiistanalainen. Ellei tapahdu merkittävää läpimurtoa, tulevaisuus on entistä enemmän alan harrastajien käsissä.

SS: Tämä tällä erää. Kiitos haastattelusta.

Mikä on urbaanien tutkimusmatkailijoiden suhde yliluonnolliseen? Siitä voi lukea lisää Suomen UE-forumilta, Q-elementsistä.

Linkit:

Keskustelua aiheesta Q-elementsissä

Suomen parapsykologian instituutti

Luovutettu Karjala 2 Sputnik-illassa

Jäikö jokin asia askarruttamaan vai onko blogin seuraaminen jostain syystä turhan työlästä? Syrjäseudun tuorein reissu Luovutettu Karjala 2 on mahdollista kokea vielä kerran. Nimittäin seikkailijoiden itsensä kertomana Helsingin kulttuurikeskus Caisassa venäjän omatoimimatkailijoiden järjestämässä Sputnik-illassa 18.9.2014 kello 18. Kulttuurikeskus Caisa löytyy ydinkeskustasta Kaisaniemen metroaseman ja Finnkinon yläkerrasta. Osoite on Vuorikatu 14. Tapahtuma on maksuton. Tervetuloa paikalle!

Linkki:

Tapahtuman Facebook-sivut

Reissukertomus: Luovutettu Karjala 2 osa V

5. Päivä

Siitä huolimatta, että olimme yöpyneet keskustan alueella, hotelli Druzhban parkkipaikalla, hyttyset olivat jälleen riesanamme. Siinä määrin, että jopa baarikierrokselta epätyypillisen aikaisin palanneella Markolla, joka yleensä nukkuu jurrissa kuin tukki, oli unensaamisessa vaikeuksia. Ensimmäisen kerran reissuillamme Marko oli se, joka herätti minut. Yhtä hämmentävää oli Markon ehdotus lähteä kiertelemään kohteita, vaikka kello näytti hivenen yli 4 paikallista aikaa. Aluksi en ollut lähteä. En saanut enää unta ja pian tajusin kuinka loistava Markon idea oli. Oli hiljaista ja liikenteestä ei olisi haittaa. Heinäkuinen yö oli valoisa ja valokuvauksen kannalta olosuhteet olivat täydelliset. Niinpä turhia mukisematta keräsimme kamppeemme ja porhalsimme pitkin Viipurin hiljaisia katuja.

Koska olimme liikkuneet viimeiset puolitoista vuorokautta vastoin alkuperäisiä suunnitelmia, en ollut tehnyt kunnollisia karttoja Viipurin alueen kohteista. Hätäilymme pois etelästä saattaisi typistää reissumme kohdepuolen tähän. Reissun, jolle oli alunperin varattu 7 päivää aikaa. Mitä hittoa keksisimme?

Kaivoin jostain ajukoppani sopukoista tekemäni pohjatyön Viipurin alueen kohteista. Suunnistimme pitkälti niiden muistikuvien perusteella. Viipurin laitamilla oli kaikenlaista mielenkiintoista, mikä ei ollut sisältynyt tämän reissun suunnitelmaan. Yksi niistä oli suomalainen kunnalliskoti syrjäisellä teollisuusalueella. Niin oli ainakin vanhaan karttaan kirjoitettu kohdalle, jossa oli useampia rakennuksia. Vain yksi niistä oli jäljellä. Sekin muistutti ennemminkin vanhaa teollisuusrakennusta.

Suomalainen raunio kelpasi venäläisille vielä mainostauluksi.

Kiertelimme nyt Papulaa. Sen kehnoja teitä körötellen ja syvimpiä kuoppia väistellen. Epämääräisen teollisuusalueen aitojen takana ränsistyi monta rakennusta. Suurinta osaa tyydyimme vain ihastelemaan etäältä. Paineita suorittamiseen ei ollut. Istuimme ja nautimme auringonnoususta ja hitaasta eteenpäin valumisesta syntyneestä pienestä viimasta, joka piti hyttyset loitolla. Papulassa saattoi olla suomalaisia jäänteitä muun muassa teurastamosta, makkaratehtaasta, toisesta kunnalliskodista, asuintaloista, Tammisuon tiilitehtaasta ja lukuisista muista suomalaisista rakennuksista.

Lähiön laaja autotallialue oli kokonaan hylätty.

Vanha makkaratehdas on pystyssä osittain rappiotuneessa tilassa.

Keskeneräisen näköinen teollisuuskiinteistö tuli pomppuna.

Kerrostalon jatke. Sekin jäänyt kesken.

Suomessa tällainen "turva-aita" ei kävisi päinsä.

Viipurin aseman ratapihaa.

Saavuimme reilun kahden tunnin kierroksen jälkeen jälleen keskustaan. Ihmisiä ei ollut liikenteessä vielä mainittavasti. Ajelimme vanhoille linnoituksille lähes Viipurinlahden rantaan, joita oli alettu rakentamaan 1860-luvulla. Jäljellejääneet linnoitukset sijaitsevat Patterinmäellä ja Havissa, joista jälkimmäisen korkeille kukkuloilla parkkeerasimme Citikkamme. Näköalat eivät kantaneet juurikaan korkeita kerrostaloja kauemmas.

Uskollinen menopelimmekin pääsi maisemapaikalle.

Viipurinlahti siintää teollisuusalueen takana.

Aikainen aamu oli saanut mahamme kurnimaan nälästä. Kello näytti kahdeksaa ja pikkuhiljaa putiikit aukeisivat. Ajoimme takaisin Viipurin asemalle, jonka läheisyydessä oli perinteinen duunareiden ruokala eli stolovaja. Koruton ravintola ei tilpehöörillä juurikaan revittele, mutta ruoka on taatusti edullista ja venäläistä. Aterimissa, tarjottimissa ja muissa astioissa on pitkällisen kulumisen jälkiä. Hygieniasta ei ole mitään takeita, mutta ainakin ne näyttävät putsatuilta. Tarjolla on keitettyä hirssiä maksapihvillä. Kuivakkaa ruokaa ei saisi alas ilman lasillista smetanaa, joka tietenkin tilataan. Marko tilaa itsellensä oheen sillileivän, joka ilman vodkaa jää syömättä.

Venäläinen ruoka maittoi myös kulkukoiralle, joka luikki ovensuulla.

Mahat täytettyinä siirrymme Viipurin linnan länsipuolelle tutkimaan Siikaniemen, Hiekan ja Saunalahden kaupunginosia. Siikaniemessä on linnoitteita ja vanhaa rakennuskantaa. Viipurin linna on näköetäisyyden päässä. Alue on säilynyt suomenaikaisessa asussaan, sillä uuttakaan ei alueelle ole rakennettu. Viime vuonna yövyimme läheisessä Tervaniemen puistossa. Sen laidalla oli selvästi hylätty, mutta arvokkaan oloinen rakennus, jota emme silloin tutkineet lähemmin. Rakennus on vaivoin saatu tukittua. Lienee vain ajan kysymys, kun tänne pesiytyy luvattomat kulkijat ja yhä kiihtyvä rappeutuminen alkaa.



Arvorakennus sijaitsee Viipurin paraatipaikalla.

Ylitämme rautatien Hiekan kaupunginosaan. Sillalta näemme purkaamon heinittyneen pihan useine autonraatoineen. Vain räksyttävä vahtikoira pidättelee meitä tekemästä lähempää tuttavuutta tämän romutontin kanssa. Hiekan kaupunginosa on muutoin hiljainen nukkumalähiö. Asuintalojen väleissä piilee muutama kohdekin.

Autobongarin paratiisi.

Hylätty ja poltettu asuintalo. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Hylätty koulun kiinteistö on aidattu. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Kaupungin reunamilla riittäisi kierreltävää enemmänkin. Palaamme silti vielä Viipuriin tekemään viimeiset ostokset ennen siirtymistä kauemmaksi keskustasta. Markon aloitteesta sovimme tekevämme toisistamme parin tunnin irtioton. Olemmehan kohtuullisen tiiviisti viettäneet viimeiset 4 vuorokautta. Kummallakin on nyt mahdollisuus käyttää pari tuntia miten huvittaa. Pohdin mahdollisuuksia vanhan kaupungin kohteiden täydentävään dokumentoimiseen. Lähes uneton yö on kuitenkin imenyt minusta jälleen mehut, joten päädyin linja-autoaseman parkkipaikalle vetämään hirsiä uskollisen Citroen Xantiamme kuljettajan penkille. Sillä välin Marko nauttii Viipurin keskustan palveluista täysin siemauksin.

Marko parturi-kampaamossa. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Kahden ja puolen tunnin jälkeen herään siihen, kun joku potkaisee auton kylkeen niin, että kumahtaa. Se on Marko, joka palannut kierrokseltansa. Kuinka voikaan mies näyttää erilaiselta, kun kuontalo on leikattu siistiksi ja pesty. Kello on 12, kun jätämme Druzhban viimein näkyvistä. Matkalla poikkeamme pizzeriassa, jossa Marko koemaistaa merkillistä sushipizzaa. Vaalimaa on tämän jälkeen suuntamme. Ohitamme Viipurista lähtiessämme pari kohdetta, joilla teemme ehkä seuraavalla reissulla tarkentavia tutkimuksia.

Sorvalin hautausmaalla on vielä suomalaisia hautoja runsaasti.

Ränsistyneen näköinen varikko näyttää UE-harrastajan märältä päiväunelta.

Viipuri oli jäänyt taakse ja Suomen raja oli vain tunnin ajomatkan päässä. Olin merkinnyt karttaan vielä pari kohdetta, joista toinen oli Suur-Merijoen kartanon maille rakennetun ilmavoimien hallinnoiman lentokentän kasarmirakennukset. Saapuessamme paikalle toteamme rakennusten olevan jonkin sortin kunnostuksen alla. Vaikka kohdepuolella tapaus onkin pettymys, olemme hiljaisesti tyytyväisiä, että vanhoilla rakennuksilla on vielä toivoa. Kaikkea ei olla menetetty. Kasarmialueen takana on rajavyöhykkeen läheisyyden vuoksi rajattu kylä. Sinne johtaa hiekkatie, jonka varrella on puomi tarkastuspisteineen. Sisällä vartija vetää lonkkaa ja ajamme kylään näkemättä mitään erityisen kiinnostavaa.

Suomalaisessa rakennuksessa on uusittu katto ja ikkunat.

Työjuhta on hylätty pellon laitaan.

Kolkko, mutta tyypillinen venäläiskylä ei houkuttele lähempään tutkimukseen.

Toisena kohteena aiomme tarkastella lähistöllä sijaitsevia venäläisten rakentamia bunkkereita. Joskin tuolloin luulimme etsivämme suomalaisia sellaisia. Ajelemme tietä, joka johtaa ilmeisesti jonkinlaiselle lomakohteelle. Pieniä, lähes kärrypolkuun verrattavia teitä haarautuu päätieltä pitkin matkaa. Bunkkereita olisi ilmeisesti useampia, mutta merkkiä yhdestäkään emme nähneet. Kokeilemme yhtä otollisen näköistä pikkutietä ajaen. Tie kuitenkin huononee metri metriltä kunnes se menee viimein liian mutaisen näköiseksi edetä. Pääsemme pakittaen pois.

Ajamme muutaman maalaistalon keskittymään kysymään neuvoa. Roteva ja machotyyppinen perheenisä, siis perinteinen venäläisen miehen ideologinen arkkityyppi, antaakin ohjeet lähimmälle bunkkerille. Tie vaikuttaa yhtä hankalalta kuin edellinen, joten jätämme auton ja jatkamme jalan. Epätarkat ohjeet jättävät meidät silti hieman epätietoiseen tilaan. Vanhat ystävämme paarmat ovat jälleen kimpussamme. Luovutamme parinsadan metrin kävelyn jälkeen. Hitot bunkkereista! Onhan niitä kotitantereellakin. Onneksi elämme vielä ajassa, jossa sodan jälkien tutkiminen on vapaaehtoista.

Saavumme rajan tuntumaan, jossa rekkaletkat jatkuvat lähes silminkantamattomiin. Rajakaupassa käytän viimeiset ruplani muun muassa erityisen maistuviin mehuihin, joihin olen kiintynyt matkamme aikana. Aina yhtä sekavalta vaikuttavasta Venäjän tullista selviämme kohtuullisen ripeästi ilman kahnauksia. Toisin kuin viime kerralla, jolloin itsensä kaatokänniin tintannut Marko heitti neukkulaisen manttelin päällensä ja marssi tullin tiskille oluttölkki kädessään hänelle ominaisella häpeämättömällä asenteellaan. Nyt Markolla ei ole moiseen örveltämiseen varaa, sillä pian on vihdoin Markon vuoro tarttua rattiin. Ajokorttinsa hukanneena ajo onnistuisi vielä Suomen puolella, mutta Venäjällä se olisi ollut riski. Reissu sekä pitkä ajotaipaleeni Venäjän puolella näyttää olevan ohi. Kaksi päivää etuajassa, mutta ei silti liian aikaisin.

Venäjän rajatarkastuspiste edessä.

Rajavyöhykkeellä oli kuitenkin useita autiorakennuksia. Nämä olivat rajavartiolaitoksen tarpeettomaksi jääneitä rakennuksia. Enson puolellakin näimme tullessa yhden hieman isomman. Oli sanomattakin selvää, että nuo aitojen taakse jäävät koskemattomat aarteet tulisivat pysymään myös sellaisina. Rajavartijoita liikkui sen verta reippaasti, että pyrkimykset pois tullialueelta teilattaisiin heti ja seuraukset olisivat arvaamattomat.

Entinen kauppa ja puskabilikka. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Hylätty valvontatorni.

Suomen tullissa kaikki menee mutkitta. Vaihdamme Markon kanssa paikkoja ja pääsen rentoutumaan apukuljettajan penkille. Marko tokaisi:" Vanha huorahan on selvinnyt hyvin", viitaten 400 euron kulkupeliimme. Tottahan tuo oli. Citroenimme oli kyydinnyt meitä ranskalaisella jouhevuudella ilman minkäänlaista oikuttelun merkkiä. Oli syytä olla kiitollinen siitä.

Vastaantulevien kaistalla on normaalia pidempi venäläisautojen kolonna. Viikonloppuvierailijat palailevat takaisin. Matka rajalta takaisin Helsinkiin tuntuu pitkältä. Siitäkin huolimatta, että olemme kököttäneet useita tunteja ja satoja kilometrejä autossa viimeisten päivien aikana. Maisemat ovat yllätyksettömiä, tuttuja. Hion jo mielessäni uutta venäjänreissua. Niin paljon on vielä näkemättä. Seuraavina päivinä, viikkoina, reissukuume pahenee. Luovutettu Karjala 3 on jo saanut alkunsa...

Linkit:

Luovutettu Karjala 2 osa IV

Idän reissut

Reissukertomus: Luovutettu Karjala 2 osa IV

4. Päivä


Edellinen päivä oli alkanut loistavasti ja päättynyt sekavissa tunnelmissa Inkerinmaalle, Hatsinaan, jossa toimii muun muassa suomalainen seurakunta. Suomalaisia emme kuitenkaan olleet Enson jälkeen tavanneet ja tuskin tapaisimmekaan ennen Viipuria. Heräsin auringon noustessa. Hyttysistä ei ollut kaupunkialueella vaivaa. Marko oli sen sijaan potkinut takaluukun auki yöllä kuumuuden vuoksi. Se oli ollut yön ainoa unta häiritsevä tekijä. Siinä olimme ja koisimme kaikkien nähtävillä - parkkipaikalla pääkadun varrella. Herätin kohmeloisen Markon, joka oli heti valmis kuin lukkari sotaan. Tuntui siltä, että aikaa ei ollut hukattavaksi enää enempää eilisen katastrofin takia. Hatsina oli hieno kaupunki ja varmasti tutustumisen arvoinen, mutta se ei kuulunut etukäteissuunnitelmiin ja siksi kohteiden etsiminen siellä olisi ollut vaivalloista.

Ajoimme poistuessamme Hatsinan palatsin ohi, jonka Katariina Suuri lahjoitti pojalleen, tulevalle keisari Paavalille. Palatsin peruskivi muurattiin vuonna 1766 ja sen ensimmäisen vaiheen rakentaminen kesti 15 vuotta. Palatsi vaurioitui Toisessa Maailmansodassa, mutta se näytti olevan päällisin puolin restauroitu. Näin hieno kohde oli silti sopivampi turistibusseille kuin meille.

Marko aamutarpeillaan Hatsinan palatsin edustalla.

Olimme tullessamme ohittaneet Ropšan risteyksen eli suomeksi Ropsunhovin, jonne olin merkannut yhden kohteen. Olin painanut sen visusti mieleen, ettemme ajautuisi enää suunnittelemattomiin seikkailuihin. Suunnistimme nyt sitä kohti. Maisema Inkerinmaalla oli alavaa: peltoja ja maaseutua.

Raunioitunut viljakuivuri sai meidät hetkeksi pysähtymään. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Poikkesimme Kipen'issä torilla ja syömässä palaneessa ravintolassa.

Ropsunhoviin saavuimme kello 11 paikallista aikaa. Paikallesaapumisen syy oli Ropsunhovin palatsi. 1700-luvun puolivälissä rakennettu palatsi ja maisemapuisto toimi näyttämönä Venäjän historian merkittävissä tapahtumissa. Toisessa Maailmansodassa natsit ryöstivät ja tuhosivat palatsin. Loput hoitivat venäläiset itse. Lisää palatsin vaiheikkaista historiantapahtumista voi lukea vaikkapa Wikipediasta tai venäjäksi täältä. Unescon maailmanperintökohteeksi listattu palatsi on säilynyt rauhassa näkyvältä turismilta ja kaupallisuudelta. Vuonna 2012 uutisoitiin liikemiehien investoivan alueeseen 2,5 miljardia dollaria alueen jälleenrakentamiseen. Mitään näkyvää ei ole toistaiseksi vielä toteutettu.

Palatsin rakentaminen alkoi 1725.

Kaikki palatsin rakennukset ovat raunioina.

Ropsunhovissa on pari rauniokirkkoa. Toinen niistä on Ropsun suomalaisluterilaisen seurakunnan kirkko, mutta jostain syystä vain sitä toista kävimme katsomassa. 1800-luvulla rakennetusta ruotsalaisesta kirkosta ei ollut siitäkään paljoa jäljellä.

Hautuumaa sen ympärillä oli edelleen hoidettu venäläiseen tapaan.

Saavuimme noin 20 kilometrin jälkeen Kosteritsan kartanolle, joka oli miltei yhtä palatsimainen kuin Ropsunhovikin. Kosteritsan goottilaistyylinen kartano rakennettiin 1840-luvulla. Useiden omistajavaihdosten jälkeen se päätyi valtiolle 1917. Rakennus raunioitui kuten alueen niin monet muutkin Toisessa maailmansodassa. Marko oli nuokkunut krapulaansa pois koko matkan. Hän havahtui auton pysähtyessä, mutta jäi autoon koisimaan, kun nousin tarkastelemaan kartanon maita.

Julkisivun eteen oli rakennetty lava.

Takapuolella pilkottaa kunnostettu Pyhän Kolminaisuuden kirkko.

Kartanon maille rakennetut vanhat kolhoosit olivat hylätyt.

Kuka muistaa viimevuotisessa reissukertomuksessa esitellyn ohjustukikohdan Kivennavan läheisyydessä? Sen samaisen, jonka paraatikentältä vartija yhytti meidät, ja, josta poistuimme sukkelaan. Oli miten oli, Pietarista muutama kymmentä kilometriä lounaaseen oli toinen vastaavanlainen ilmatorjuntaohjus-tukikohta. Historiantietoja tästäkään huippusalaisesta puolustusvarustuksesta ei liiemmin ollut tarjolla. Satelliittikuvista päätellen tukikohta noudatti samankaltaista kaavaa kuin Kivennavallakin. Pitkä tie haarautui viidelle pyöreälle lenkille, jonka sisällä ohjusvarastot olivat. Sitä ennen oli tukikohta kasarmeineen ja muine oheisrakennuksineen. Kivennavassa aloitimme kiertämällä ohjusvarastot, mutta kylän tutkiminen jäi siellä vartijan paikalle ilmaantumisen vuoksi kesken. Siksi aloitimme nyt kylän koluamisella.

Tie ohjusvarastoille oli suljettu heppoisella portilla. Tuoreen kyltin mukaan pääsy oli kielletty.

Aloitimme kulttuuritalosta.

Juhla- ja liikuntasali oli putsattu.

Vanhoissa kasarmeissa asui muutama harva asukas.

Ruokala.

Entinen päiväkoti oli yksi hajoitetuimmista taloista.

Kylä oli osittain asuttu. Liikkumisemme oli aiheuttanut huomiota. Ohiajavat autot pysähtyivät ihmettelemään vieraan maan autoa ja pari pojankloppia tuli ihmettelemään meidän touhua ollessamme hylätyssä ruokalassa. Myös vanhempi pariskunta kehotti meitä kuvaamaan jotain edustavampaa. Kai heitäkin hävetti seudun nykytola. Emme varsinaisesti kokeneet olevamme tervetulleita. Epähuomiossa meiltä jäi kylän toinen puolisko kokonaan tutkimatta, sillä se jäi kasvuston peittoon suljetun portin taakse. Eiliset takaiskut ja helle olivat saaneet meidät laiskoiksi ja huolimattomiksi. Ohjustukikohdasta poistuessamme katsastimme vielä läheisen kylän entisen teurastamon.

Kolkossa teurastamossa on vielä pari lukittua ovea.

Aamusta lähtien meitä vaivannut innottomuus näkyi jo reittivalinnoissanikin. Markon vetäessä unta palloon ohjaan meidät lähes 50 kilometrin päähän Pietarin lähiöihin sivuuttaen usean suunnitelmissa olleen kohteen. Siirrymme maaseudun osin huonokuntoisilta teiltä moderneille monikaistaisille baanoille ja liikenneympyröihin. Mitä lähemmäksi Pietaria saavumme, sitä ruuhkaisemmaksi meno käy. Olin vieraillut Pietarin ydinkeskustassa talvella 2013 ja todennut keskustan ruuhkat sietämättömiksi. Venäläiset ovat tottuneet jonottomaan milloin ruuhkassa ja milloin leipäjonossa, mutta meillä ei ollut aikaa moiseen. Päätän olla lähestymättä Pietaria enempää tästä syystä.

Pysähdymme pienen voimalan varjoon. Syvemmälle kaupunkia emme enää kulkisi.

Paluu takaisin Karjalaa kohden oli nyt viimeistään alkanut. Markokin oli hereillä ja päässyt pahimman väsymyksensä yli. Ajamme Lomonosoviin, jota suomalaiset aikoinaan kutsuivat Kaarostaksi. Lomonosov tunnetaan hienoista palatseista puistoineen ja niitä näkyykin useampia matkan varrella. Asemalla Marko poikkeaa munkkikahveella, jossa istun seurana. Olemme täällä radan toisella puolella sijaitsevan puna-armeijan hylkäämän rakennuskokonaisuuden vuoksi. Rakennuksen todellinen käyttötarkoitus jäi kuitenkin epäselväksi.

Joen uomalla sijaitsee massiivisen kokoinen koulua muistuttava laitos.

Sen portit on viety hyvän aikaa sitten.

...ja kaikki irtaimisto lattioista lähtien.

Tontin sisäpihaa.

Kohteelta ei ole kilometriäkään Suomenlahden pohjukkaan. Seuraava kohdekin on siellä pitkän laiturin nokassa. Hylätyn, mutta ei niin mielenkiintoisen, lauttaterminaalin takana on reissumme pienin kohde. Erikoinen viestiasema, jolla on vastakappale Kronstadtissa, joka puolestaan siintää horisontissa. Raikas merituuli kuivattaa kuumuudessa hikeentyneet kroppamme, mikä tekee kohteesta päivän parhaimpia. Markon puuhaillessa omiaan kiipeän rakennuksen tornintynkään tutkimaan maisemia.

Viestiasema.

Laivoja ja teollisuutta.

Kaukana siintää Kronstadt.

Meidän ei tarvinnut ajaa kauas, kun saavuimme jo seuraavaan pisteeseen. Pyhän Kolminaisuuden kirkko rakennettiin vuosina 1903-1904, mutta se ei koskaan valmistunut kokonaisuudessaan varojen puutteen vuoksi. Se suljettiin vuonna 1939, jonka jälkeen sitä on käytetty klubina ja elokuvateatterina. 90-luvun puolivälissä se palautettiin kirkoksi, mutta mitään rakennuksen korjaamisen eteen ei ole tehty. Sen oheen samoihin aikoihin sijoitettu hautausmaa on kutakuinkin samassa kuosissa kirkon kanssa.

Vanhat haudat olivat suurimmaksi osaksi miltei kasvillisuuden peittämät.

Ristejä oli koristeltu muun muassa vainajan kuvilla.

(Kuva: Marko Kilpeläinen)

Kirkko häämöttää niityn takana.

Mutta se on pahoin raunioitunut.

Ovet repsottavat auki. Sisältä kirkko on siivottu.

Katon kunnostamisessa on petrattavaa.

Olimme jo matkalla takaisin patorakennelmalle, jota pitkin olimme saapuneetkin, kunnes Marko bongasi vielä yhden kohteen. Tämä tuli yllätyksenä. Markon mukaan tämä oli niin kutsuttu pomppu. Päätien varressa sijaitsi entinen Lomonosovin limonaditehdas, jota sittemmin on käytetty makeisleipomona. Tontilla oli kaksi matalaa ja pitkää teollisuusrakennusta. Kurkkasimme pikaisesti tyhjien ja vandalisoitujen rakennusten sisälle.

Pääportilla.

Kello näytti jo 17. Olimme skipanneet vuorokauden aikana ainakin tusinan verran suunnitelman mukaisia kohteita ja olimme etuajassa. Yöpaikkaakin tulisi jo suunnitella. Mihin päättäisimme tämän? Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä. Rakkaaseen Viipuriin tietysti. Patorakennelmalta bongaamme vielä jotain mielenkiintoista. Ajamme sivuun Kotlinin eteläpuolella sijaitsevalle niemekkeelle, jonne olin merkannut kasan rukseja kartalle. Ne olivat vanhoja linnoitteita.

Linnoitteet jäivät jonkin suuren rakennusprojektin työmaa-aitojen taakse niemen kärkeen, mutta niiden sijaan löydämme erinomaiset näkymät linnakkeelle, joka näyttää kuin TV-ohjelmasta tutulta Fort Boyardilta. Kyseessä on keskellä ulappaa jököttävä Aleksanterin linnake. Se on laivaston vuosina 1838-1845 keinotekoiselle saarelle rakentama jyhkeä linnake. Valloittamattoman näköistä puolustuspesäkettä ei koskaan tosissaan testattu sotatoimissa. 1900-luvun alussa linnakkeessa tutkittiin ruttoa ja muita bakteeriperäisiä sairauksia. Siksi se tunnetaan myös ruttolinnakkeena. Vaarallisille tartuntataudeille kuten koleralle, tetanukselle, lavantaudille ja tulirokolle eristetty linnake oli täydellinen tutkimuspaikka, mutta aina ei saaren sisäisiltä epidemioilta vältytty. Vuoden 1917 jälkeen laivasto käytti sitä vähemmän sotilaallisiin tarkoituksiin. 1983 se hylättiin. Nykyään sinne järjestetään turistiristeilyjä. Perusturismi ei kuulunut kuitenkaan matkamme luonteeseen, joten linnake jäi näkemättä.

Laivoja moottoritieltä nähtynä.

Likaisen näköinen linnake houkuttelee.

Olimme siis aloittaneet pitkän matkan lähestulkoon venäjänpuoleiseen lähtöpisteeseemme. Meillä oli loppupäivä käytännössä vapaata kohteilusta, vaikka rakseja reittimme varrelle olin varmuuden vuoksi sijoittanut. Sen sijaan pääsimme tutkimaan venäläistä liikennekulttuuria ja elämää teiden varsilla.

Kotlinin saaren koillispuolella oli jälleen eräs saari, jossa oli vanhoja linnoitteita. Olin merkannut tuonkin karttaani kohteeksi paluumatkalle. Patorakennelmalta oli ramppi saaren levähdyspaikalle. Viikonloppua viettämään lähteneet venäläiset olivat siellä kuin sillit purkissa. Parkkipaikat, tienlaitamat, kaikki mahdollinen oli turvoksissa autoja ja niiden matkustajia. Asiaa sen enempää edes harkitsematta kaasuttelimme reippaasti ohi.

Patorakennelmalla oli suuret plakaatit, joissa Venäjän valtio mainosti Krimiä lomakohteena. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Patorakennelmalta laskeudumme Viipuriin johtavalle tielle. Suoraan tukahduttavimpaan ruuhkaan, jossa jono kulki pääasiassa kävelyvauhtia. Letka jatkui loputtomiin, mutta siitä huolimatta jotkut käyttivät jonon jokaisen nytkähtämisen jonkinlaiseen ohitusyritykseen tai kiilaamiseen. Ikään kuin se olisi jouduttanut mitenkään merkittävästi matkaa. Oli lauantai-ilta ja siksi tuskin kenellekään suurempaa tulipalokiirettä oli. Meno voisi olla arkiaamuna toisenlaista.

Jono etenee hiljalleen. Vilkuilemme venäläistä autokantaa, joka on perin uutta. Ainakin täällä Pietarin liepeillä se on uudempaa kuin Suomessa. Ennen Venäjä tunnettiin Neuvostoliiton aikaisista merkeistä kuten Lada, Moskvitš, Volga ja niin edelleen. Neuvostoliiton hajoamisen, markkinoiden aukeamisen ja sen jälkeisen talouskasvun myötä venäläiset ovat päässeet ajamaan eurooppalaisilla autoilla. Jopa Ladat alkavat olemaan harvassa. Pietarissa, ei kovin kaukana sijainnistamme, sijaitsee useita autotehtaita. Muinaiseen Detroitiin verrattavassa autoteollisuuden keskittymässä toimii muun muassa Ford, Renault, GM, Nissan ja Hyundai. Eli venäläiset pääsevät silti ajamaan venäläisvalmisteisilla autoilla.

Ajat ovat muuttuneet. Mitä sitä vaurauttaan peittelemään?! (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Rikastuessaan venäläiset eivät näytä turhia nöyristelevän, jos autoihin on katsomista. Katumaasturit, bemarit, mersut, audit ja muut varakkaamman luokan autot ovat hyvin edustettuna. Aurinko paistaa täydeltä terältä suoraan kasvoihin. Läkähdyttävä keli on saanut useimmat matkustajat avaamaan ikkunansa. Luulisi viimeisen päälle uusissa autoissa olevan silti ilmastointi. Mitä sitä turhaa silloin kuumaa ilmaa sisälle päästää? Vaan tokkopa venäläiset moisen ilmankylmennyslaitteen tai uusien menopeliensä käyttöoppaita olivat lukeneet. Ohjeethan on vaan lahjattomille.

Onneksi jurrutusta ruuhkassa ei tarvinnut kestää kauan. Ajamme jo miltei normaalinopeutta saapuessamme Siestarjoelle, jossa kulki Suomen raja vuoteen 1944 asti. Ajamme kaupungin läpi etsien ruokapaikkaa yhtään soveliasta sellaista bongaamatta. Keskustassa on säilynyt Suomen ajoilta asti suuri, mutta käytössäoleva tehdasalue, jonka ohitamme. Sen taakse jää myös osittain hylätyn sairaalan rakennuksia.

Siestarjoen massiivinen kerrostalo ei jää keneltäkään ohikulkevalta huomaamatta. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Jatkamme edelleen kohti luodetta. Aiomme välttää tuskaisen ja kovasti liikennöidyn Viipuri-Pietari-välisen maantien ajaen sen länsipuolitse Uudenkirkon ja Summan kautta. Ratkaisevassa risteyksessä ajaudumme kuitenkin väärälle kaistalle. Marko väittää tuntevansa sopivan reitin täältä Terijoen suuntaan, joten emme huoli turhia. Jatkamme matkaa tielle, joka käy kilometri kilometriltä kehnommaksi. Pian huomaamme olevamme datša-alueella eli venäläisessä kesämökkikeskittymässä. Tosin alue ei vaikuta luontonsa puolesta kovinkaan erikoiselta. Venäläiset viihtyvät kaikesta päätellen runsaasti silti luonnon helmassa, mutta ilmeisesti he eivät arvostaneet sitä niin paljon, että korjaisivat roskansa pois. Tienvarsia ja etenkin järven rantoja koristivat usein kaikenlaiset muovipakkaukset ja pullot, jotka olivat sinne jääneet vierailijoilta.

 Datsa-alueen epävirallinen kaatopaikka on tienvarressa. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Mökkialueen tiellä oli hidastetöyssyjä arviolta 50 metrin välein, mikä hidasti matkantekoa kohtuuttomasti. Olimme tietämättämme myös matkalla täysin väärään suuntaan. Pääsimme kuitenkin suuremman maantien varteen, jossa paikallinen kioskimyyjä opasti meitä edelleen väärään suuntaan. Tajusimme ensimmäisistä kunnollisista opasteista olevamme matkalla takaisin Pietariin, joten jouduimme tekemään pikaisesti U-käännöksen. Olimme tuntemattomassa paikassa tuntemattomalla tiellä, mutta ainakin suunta olisi nyt oikeanlainen.

Maaseudulla oli rauhallisempaa. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Pian löysimme ruokalan ja opasteet, joista ymmärsimme jotain. Vaikka Markolla venäjänpuhekieli olikin hanskassa, tuotti venäjän lukeminen monesti hänelle vaikeuksia. Ruokala osoittautui kuitenkin hankalaksi tapaukseksi. Se oli jaettu kaupaksi. Ruokalan puolella oli menu ja pöydät, mutta tilaukset ja maksu hoidettiin kaupan puolella, jonne paikan ainoa kassakone oli sijoitettu. Pitkähkön kassajonon ja sekavien järjestelyiden johdosta nälästä valmiiksi ärtyneellä Markolla paloi päreet, joten jatkoimme kohti Terijoen tuttuja ravintoloita.

Ainakin tie oli vapaa. Hetken. Kunnes saavuimme tasoristeykselle, johon oli sopivasti samanaikaisesti juna saapumassa. Odotusajat ovat yleensä suomalaiseen tasoristeykseen verrattuna pidemmät, sillä tasoristeys sulkeutuu monesti silloin, kun juna on vasta lastaamassa viereisellä asemalla. Tästä syystä kökötimme jälleen letkassa tasoristeyksen hälytyssireenien soidessa jossain edessäpäin. Kaikeksi hämmästykseksi saimme seurata äveriäimpien autoilijoiden häikäilemättömyyttä. Siinä missä valtaosa tyytyi nöyrästi jonotukseen, kalliit katumaasturit ja muut luksusautot huristivat epäröimättä vastaantulevien kaistaa meidän tavallisten kuolevaisten ohi blokaten tasoristeyksen puomeilla viimeistään myös vastaantulevan liikenteen. Torvet soivat aina vastaantulevan auton kohdatessa, mutta siihen se taisi jäädäkin. Porhot pääsivät jälleen pälkähästä. Matkallamme kohdattu ainoa kansainvälinen käsimerkkikin taisi olla Markon, joka heilutteli sitä Kronstadtiin mennessä ohittamallemme lava-autolle, joka oli tiputellut roskasäkkejä eteemme pitkin matkaa.

Puomien auetessa odotimme kauan ennen kuin kahdelle kaistalle änkeytynyt jono pääsi kunnolla matkaan. Tärkeimmät ja kiireisimmät ihmiset tietysti etunenässä. Kauaa ei tarvinnut enää ajaa, kun olimmekin jo Terijoella, jossa söimme astetta hienommassa ravintolassa melko tavallisen ravintolaruoan. Taisi olla ensimmäiset ranskalaiset, jotka Venäjällä söin. Yritimme myös aseman takana jotain kohteentynkää, mutta tien loppuessa loppui intommekin. Jatkoimme matkaa pitkin Suomenlahden reunaa kulkevaa rantatietä. Kotiin palaavat pietarilaiset olivat muodostaneet täällä kymmenien kilometrien pituiset ruuhkat. Onneksemme olimme matkalla toiseen suuntaan emmekä joutuneet enää tähän ruljanssiin. Väistämättä tuli mieleen kysymys, tekivätkö he saman virheen uudestaan ja uudestaan tullessaan tänne jonottamaan vai olikovatko he puhtaasti turtuneet tähän suomalaisittain käsittämättömältä tuntuvaan jonotteluun.

Suomenlahden rantaa mukaileva tie.

Viime vuonna Uudellakirkolla kesken ollut siltaprojekti oli edennyt siihen pisteeseen, että pääsimme nyt yli väliaikaista rakennelmaa pitkin. Suomalainen saha, joka viimeksi jäi näkemättä oli nyt ihan lähimaastossa. Sen pitäisi olla ihan tien vieressä pohjoisen puolella. Ajoimme määrätyn matkan, vaan mitään ei näkynyt. Ajoimme varmuuden vuoksi vielä kaksi kilometriä pidemmälle, jos olin erehtynyt nollaamaan trippimittarin väärässä tienhaarassa. Sahaa ei silti näkynyt. Käännyimme epäuskoisina takaisin. Aurinko oli laskemassa mailleen ja aikaa ylimääräiselle hörhöilylle ei olisi. Juuri, kun olimme jättäneet ajatuksen sahan löytämisestä, näin silmäkulmastani jonkun vilahtavan vasemalla risukon takana. Pieni tie johti alan kuopan pohjalle, jossa todellakin oli jonkin teollisuuslaitoksen raunio.

Rakennus lienee entinen voimala.

Metsässä oli myös jälleen miljoona nälkäistä paarmaa liikkeellä, joten kovin nautinnolliseksi tuota pysähdystä ei voinut kuvailla. Jatkoimme kohti Summaa, jossa valmistettiin panssarivaunuja. Sen takana olisi vanha taistelutanner bunkkereineen. Summaan johtavasta tienhaarasta ei tarvinnut pitkälle edetä kunnes totesimme tien olevan ajokelvoton pitkälle matkalle. Kuoppaista tietä ei kannattaisi montaakymmentä kilometriä jurruuttaa tuntikaupalla, kun vierellä meni viimeisen päälle tasainen ja leveä baana.

Matkalla huomaamme kuinka jättiputket ovat valloittaneet vanhan suomalaisen pellon.

Palaamme takaisin Uudenkirkon kautta, jonka keskustassa on kovaääniset lastenjuhlat. Suuntaamme sieltä Kanneljärven kautta Viipurintielle, jossa liikenne on rauhoittunut. Aurinko on painunut jo metsänrajan taa, joten ajaminen on nyt mukavaa ja ilma viileää. Ennen Viipuria Marko aikoo pysähtyä tien varrella järvessä kastautumassa. Tutulta paikalta, hiekkatörmän takaa, löytyy idyllinen järvi. Ajamme auton tien sivuun muiden tavoin ja Marko pääsee puhdistautumaan.

Kanneljärven tasoristeys.

Viipurintiellä liikenne on yön saapuessa vähäisempää, mutta silti tauotonta.

Rantaleijona kiinnittää katseet.

Kello 23:30 saavumme Viipurin keskustaan. Tarkemmin ottaen hotelli Druzhban maksulliselle parkkipaikalle, jossa Markolle entuudestaan tuttu ukko valvoo vieraiden autoja. Hotelli Druzhba on suosittu suomalaishotelli, joka sijaitsee aivan rautatieaseman tuntumassa. Pistäydymme sen baarissa parilla kaljalla. Terassilta jo kantautui suomalaisen äijäseurueen känninen kailotus. Pitkälle pynttäytyneet maksulliset naiset kävelivät ympäriinsä levottomasti etsien kai seuraavaa asiakasta äijänkäppyröistä.

Viipurin linna esiintyi jälleen kotoisana näkynä. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Päiväni alkoi olla pulkassa. Markolla sen sijaan oli vielä iltaa edessä. Pitkän ajomatkan jälkeen tarvitsin lepoa. Mutta yöstä tulikin odotettua lyhyempi...

Linkit:

Luovutettu Karjala 2 osa V

Luovutettu Karjala 2 osa III