Tampereen Santalahti vuosina 2007-2009

Tampere, Nääsville, Manse, Mansesteri, Tampesteri vai mikä hitto? Vanha teollisuuskaupunki historian valossa ainakin, joka tunnetaan nykyään pikemminkin Tammerkoskesta, Kummelista, Särkänniemen huvipuistosta, Näsinneulasta, lätkästä ja molotuksesta, jota tampereen murteeksi kutsutaan. Näistä meikäläistä viehätti kuitenkin eniten tuo ensin mainittu. Teollisuus.

Tampereella raskas teollisuus syntyi keskustaan Tammerkosken varteen, josta se on imenyt voimaansa aina näihin päiviin asti sillä erotuksella, että teollisuus on karannut keskustasta. Niinhän se on karannut kaikkialla muuallakin. Tampereesta tuli jo varhaisessa vaiheessa, 1800-luvun lopulla, merkittävä teollisuuskaupunki Finlaysonin, Tampellan ja Verkatehtaan myötä. Kaupunki kasvoi ja teollisuus levittäytyi myös sen reunamille. Näsijärven rantoja alettiin hyödyntämään. Yksi merkittävä teollisuuden keskittymä nousi Onkiniemen ja Santalahden välimaastoon. Näsijärven rannat tarjosivat loistavat vesiyhteydet raaka-aineiden kuljetukselle. Toisin sanoen tukinuittoon. Rautie taas mahdollisti tehokkaan kanavan tuotteiden jakeluun.

Santalahti ja Onkiniemi 2008.

Näkymä radan takaa Pispalanharjulta.

Kuten edellisessä bloggauksessa luettelin, Santalahteen perustettiin useita tehtaita. Itse asuin Tampereella vuosina 2007-2009. Tarkemmin ottaen perinteikkään Rajaportin saunan likellä, Pispalanharjun kupeessa. Siis kivenheiton päässä Santalahdesta. Tässä vaiheessa yksikään tehtaista ei luonnollisesti ollut enää alkuperäiskäytössään.

Alueen tunnetuin tehdas lienee OTK:n vanha tulitikkutehdas, joka rakennettiin vuosina 1925-1926. Vuonna 1975 toiminta siirtyi Vaajakosken tehtaalle Finn-Match Oy:n nimissä. Siellä sen toiminta loppui 1995. Legendaariseksi Santalahden tulitikkutehtaan teki autokauppias Pekka Mäkinen, jonka kuihtuvan kuorma-autoimperiumin jäännökset maatuivat tiluksilla seuraavat 30 vuotta. Pekka Mäkisen kuoleman jälkeen (2005) autot myytiin keräilijöille. Vuonna 2007 murjotun tulitikkutehtaan pihamaalta lojui vielä muutama hassu kuorma-auton raato.

Vuonna 2007 suurin osa rikkunoista on kivitetty rikki.

Näkymä on lohduton.

Tehdassalit tägätty ja rikottu.

Tehtaan erillinen rikkivarasto avautui 2009.

Viimeinen kuorma-auto Pekka Mäkisen laanilta.

Scaniaa ja Sisua mätäni pihamaalla. Huonokuntoisimmat jäivät viimeiseksi.

Johtajan toimisto on kuin murtovarkaiden jäljiltä. Yhtiön kirjanpito koristaa lattioita.

Tulitikkutehtaan tuotteita lojui kaapeissa ja pihoilla.

Radan varressa sijaitseva teollisuusrakennus, joka tunnetaan urbaanien löytöretkeilijöiden keskuudessa parhaiten nimellä Kolkos, on Santalahden raunioitunein tehdas. Kolkoksen eli entisen Santalahden Kattohuopa- ja Asfalteeraustehtaan vanhimmat osat ovat jopa 1800-luvun lopulta, mutta sen nykyinen ulkoasu on pitkälti uusittu 1940-luvulla. Yksityiskohdat historian kulusta ja rakennuksen käytöstä jäävät pitkälti jonnekin historian hämärään. Tehtaassa tiedetään kuitenkin valmistettaneen kattohuovan ohella myöhemmin myös laastia Kolkos Muuraus Oy-nimen alla. 90-luvun aikana rakennuksessa toimi vielä monenlaista pienyrittäjää, mutta 2000-luvun aikana se hylättiin lopullisesti. Tätä nykyä kiinteistö toimii maalausalustana katutaiteelle sekä airsoft-pelaajien harjoituskenttänä.

Näkymiä tehtaalta ei voi mitata rahassa.

Katto on jo vuosia kestänyt pienen uima-altaan painon.

2007 Kolkoksen pihalla paloi vielä kuvassa näkyvä keltainen talonmiehen asunto. 

Hallit ovat autiot ja tuhotut. Vain rojua ja spraymaalikannuja lojuu lattioilla.

Toimistotiloja.

Kellarit ovat synkkiä ja tunkkaisia. Maassa Kolkos-laastipurkki.

Ensisilmäyksellä Kolkos ja tulitikkutehdas ovat hylätyimpiä rakennuksia. Tutkin ne ensimmäisinä. Alueella oli myös jonkun verran toimintaa. Selkeästi uusiokäytössäolevat teollisuusrakennukset olivat Enqvistin paperitehdas ja Tampereen Pahvitehdas Rantatien varressa. Vanhassa luujauhotehtaassa puolestaan oli toiminut Teollisuusniklaamo Oy, mutta tuokin rakennus koki näinä vuosina kovia. Sen edestä paloi vanha, osin puinen varastorakennus 2007. Varastorakennuksia oli useita. Niistä ei suoralta kädeltä ottanut selvää, mikä oli mihinkäkin tehtaaseen aikoinaan kuulunut ja mikä oli sittemmin rakennettu muuta tarkoitusta varten. Oli nimittäin niin, että tuohon aikaan Santalahden vanhojen teollisuuskiinteistöjen käyttäjät vaikuttivat kaikki olevan jonkin sortin romujen hamstraajia tai autojen romppaajia. Niinpä rakennusten seinustoilla, kujilla ja pihoissa makasi useita vanhoja autonräppäniä, joista osaa rempattiin kaarihalleissa ja pilttuissa. Ne toivat oman villin mausteensa koko sekametelisoppaan. Santalahdessa aika oli pysähtynyt. Oltiin hyvin kaurismäkeläisissä sfääreissä.

Enqvistin paperitehdas.

Näsijärven Pahvitehdas.

Varastoaluetta Kolkoksen ja paperitehtaan välissä.

60-luvun alussa rakennetut kaarihallit ovat säilyneet ilkivallalta.

Kaarihallien takana lisää autonraatoja.

Teollisuusniklaamon edessä palaneen varaston rauniot marraskuussa 2007.

Heti muutosta lähtien enemmän kuin Pispalan harjuista ja sen postikorttimaisemista kiinnostuin tästä Santalahden teollisuusghetosta. Samalla rakkaus hylättyihin paikkoihin roihahti. Tein lukuisia vierailuja alueelle jopa siihen pisteeseen asti, että silloiselle nälkäiselle tutkimusmatkailijan alulle Santalahti näyttäytyi loppuunkaluttuna, arkisena turistikohteena. Visiittieni aikana ehdin silti dokumentoida tienoot perin pohjin ja tavata Pekka Mäkisen tilukset perineen pojan sekä useita nuoria pojankloppeja, joita alueen rakennukset poltteli yhtä lailla ketä mistäkin syystä. Tutkia kaikki mahdolliset rakennukset, mihin vain pääsin. Käänsin jokaisen kiven. Pienet autiotalot ja varastotkin tuntuivat jännittäviltä. Jokaisessa niistä oli merkkejä menneestä.

Käytöstään huolimatta pahvitehdaskin houkutteli.

Sen edessä sijaitsi vanhan varasto-osan raunio.

Sinnekin oli päästävä, vaikka sitten pimeyden turvin.

Työläisten autioituneita taloja pahvitehtaan kyljessä.

Johtajien huvilat, nekin autioina paraatipaikalla.

Rikottu Mersu Kolkosen pihassa.

Luujauhotehtaan varastorakennus.

Taisin olla vähintäänkin ensimmäisten joukossa, joka pääsi tutkimaan vanhan luujauhotehtaan sisuksia omatoimisesti. Tuolloin Teollisuusniklaamoksi tunnetun rakennuksen viimeisimpiä käyttäjiä oli ollut metallinkäsittelyyn erikoistunut yritys. Yhtenä iltana päätin lähestyä hiljaisen näköistä rakennusta, joka oli pimeänä. En tiennyt rakennuksen käytöstä tarkemmin. Se vain näytti samalla karmivalta ja kutsuvalta. Tämä saattoi olla ensimmäinen kokemukseni infiltraatiosta.

Luujauhotehtaan takapihaa.

Lähestyin rakennusta hiljaa kaikkia aistejani kuulostellen. Käytin hyväkseni syksyn pimeyttä ja rakennuksen varjoista, hämärää puolta. Yritin puikkelehtia ohi autonraatojen ja muun romun, jota oli kertynyt pihamaalle, mahdollisimman äänettömästi. Pieniltä peltien kumahteluilta ja soran kirskahteluilta oli vaikea välttyä. Viereisessä rakennuksessa, vanhassa paperitehtaassa, oli vielä valot päällä. Siellä asuttiin. Pelkäsin sieltä päin kohdistuvaa valvontaa.

Saavutin ennen pitkää lastauslaiturin puolella olevat ovet. Ne oli visusti kiinni. Nurkalla olivat toiset ovet. Siirryin varovasti niitä kohti, kun yllättäen valot räpsähtivät lastauslaiturilla päälle. Säikähdin. Oli edelleen hiljaista ja pian huomasin liikkeentunnistimen. Mitä ilmeisemmin se ei aiheuttanut hälyytystä, vain valojen syttymisen. Tarkkailin tilannetta hetken ja kun mitään ei kuulunut siirryin toisille oville. Vetäessä ne yllättäen avautuivat muutaman sentin. En mahtunut siitä sisään. Ovet oli suljettu heppoisen oloisella rautalankaviritelmällä. Purin sen muutamassa minuutissa ja olin pian rakennuksen nuhjuisessa rappukäytävässä. Tuolloin yläkerrokset olivat vielä lukittuja, joten ainoa vaihtoehto oli kulkea ovesta, jota koristi pääkallovaroituksella varustettu ovi. Ikkunoista kajastivat Rantatien kellertävät valot tuoden selkoa pimeyteen. En ollut koskaan käynyt sellaisessa paikassa. Sammioita ja varoituksia syovyttävistä aineista. Ruosteen ja liuotusaineiden värjäämät tilat vaikuttivat epätodellisilta.

Vuoden päästä palasin rakennukselle. Tällä välin muutkin harrastajat olivat äkänneet avoimen oven. Varsinkin, kun olin sitä Suomen UE-foorumilla hehkuttanut ymmärtämättä vielä salailukulttuurin päälle. Mutta nyt ne olivat huolellisemmin kiinni. En saanut sitä auki. Kiersin rakennusta ja pääsin sisälle takaa olevasta ikkunasta, jota ei oltu lukittu. Myöhemmin rakennus avautui kokonaisuudessaan ja koki ympäröiville hylkyrakennuksille tyypillisen kohtalon. Sen vaan annettiin mennä.

Viime vuosina Santalahti on työllistänyt palokuntaa useasti. Teollisuusrakennukset ovat kokeneet useita tuhopolttoyrityksiä ja useimmat autiotalot ovat kadonneet lopullisesti. Muun muassa molemmat Kolkoksen ja tulitikkutehtaan talonmiesten asumukset. Onko seuraavana vuorossa pahvitehdas vai Enqvistin paperitehdas, joka kertaalleen jo roihahti tämän vuoden lokakuun lopulla?

Nyt Santalahden asemakaava etenee. Purkutöihin aletaan mahdollisesti jo ensi kesänä. Alueen mahdollisten viimeisten kuukausien koittaessa kaivelin nämä vanhat kuvani esiin. Ne eivät edusta mitenkään alueen koko elinkaarta. Vain sitä aikaa, kun minulla on ollut mahdollisuus tutustua siihen. Sitä millaisena minä sen muistan. Luultavasti nuo kuvat kuitenkin heijastavat sitä henkeä ja tunnelmaa, mikä Santalahdessa on vuosituhannen vaihteen jälkeen vallinnut. Niiden saattamana rohkaisen muitakin tutustumaan siihen ennen kuin se on mennyttä. Miksi? Siksi, että tulevaisuudessa ihmisillä olisi kykyä ymmärtää sen rikkaus ja välttää tällaisen monikerroksisen miljöön tuhoutuminen ja latistaminen keskinkertaiseksi asuinlähiöksi. Sillä niinhän siinä tulee käymään. Ei luonnollisesti vuosien aikana muovautunutta monivivahteista tunnelmaa voi saavuttaa uudelleen väkisin vääntämällä, kukkapenkkejä ja nurmikkoja istuttamalla, kerrostaloja rakentamalla eikä ainakaan nykypäivän laatustandardeja tavoittelemalla.

Kolkos 2014.

Tulitikkutehdas 2014.

Enqvistin paperitehdas 2014.

Olen ollut onnekas saadessani viettää Santalahdessa sen parasta aikaa. Tänä vuonna piipahdin pikaisesti alueella, mutta mietin vielä pitäisiköhän käydä jättämässä viimeiset hyvästit...

Kolme purku-uhan alla elävää kohdetta

Suomalainen rakennuskanta elää koko ajan omaa elämäänsä. Rakennuskanta muuttuu, vanhaa korjataan, hävitetään ja tehdään uutta tilalle. Joskus se tehdään kestämään joskus taas ei. Viimeiseksi mainitusta hyvänä esimerkkinä muun muassa vastikään Helsingin Sanomissa uutisoitu Jakomäen elementtikerrostalorykelmä Lahdentien varressa, joka rakennettiin vuosina 1967-1969. Silloin ajateltiin betonin kestävän ikuisesti.

Jakomäki sijaitsee idyllisellä paikalla. Selvästi ympäristöään korkeammalla kallioisella nyppylällä. Näkymät kantavat pitkälle, aina Malmille saakka - pidemmällekin. Jakomäkeä rakennettaessa se oli vielä neitseellistä, rakentamatonta aluetta. Siis Helsingin syrjäisimpiä lähiöitä, joka rakennettiin pikavauhtia vastaamaan kasvavaan asuntopulaan. Silti vuosien mittaan Jakomäen maine on ollut kaikkea muuta kuin mairitteleva. Luontonsa ja rakennetun ympäristön sijaan on puhuttu päihteiden käyttäjistä, moniongelmaisista asukkaista ja yleisestä levottomuudesta. Niin on puhuttu monestakin kaupungin lähiöstä, mutta Jakomäen maine on ollut poikkeuksellisen pinttynyt. Ehkä syystäkin.

Jakomäen purkutalossa sinnittelee vielä muutama asukas viimeiseen saakka.

Talot rakennettiin alunperin sillä ajatuksella, että niille ei olisi tulevaisuudessa enää tarvetta. Kestämään 20-30 vuotta. Niitä korjattiin kertaalleen 90-luvulla. Nyt rakennukset ovat käyttöikänsä lopussa. Niiden korjaaminen maksaisi saman verran kuin uuden rakentaminen. Näin kerrotaan. Asunnoista on edelleen huutava pula. Siis jälkiviisastelun aika. Purkutuomio on kuitenkin langetettu jo ajat sitten ja rakentajat hierovat käsiänsä malttamattomina päästäkseen uudelleenrakentamaan seutua.

Toinen kerrostalo on jo autiona. Nuorison ja purkumiesten vandalisoimana.

Ensimmäinen marraskuuta julkaistussa Aamulehdessä puolestaan spekuloitiin Tampereen Santalahden uudella asuinalueella. Toisin kuin Jakomäen tapauksessa Santalahdessa on vanhaa teollisuushistoriallista rakennuskantaa, joka osittain juontaa juurensa aina 1800-luvulle saakka. Pispalanharjun ja Näsijärven rannan väliin jäävä kaistaleen väliin pystytettiin muun muassa paperitehdas, tulitikkutehdas, sahanterätehdas, akkunaverho- ja paitatehdas, tiilitehdas, huonekalutehdas, saha, mylly, luujauhotehdas, pahvitehdas sekä kattohuopa- ja asfalteeraustehdas. Näiden lisäksi lähistöllä toimi muita pienempiä tuotantoyrityksiä. Vesistö ja Santalahden läpi kulkeva rautatie loivat hyvät perusedellytykset yritysten toiminnalle. Santalahdella oli oma rautatieseisakkeensa ja vesitse pystyttiin toimittamaan raaka-aineita suoraan paikan päälle.

Rautatie erottaa Santalahden Pispalanharjusta.

Niin kuitenkin kävi, että punatiiliteollisuuden aikakausi tuli loppuunsa. 1900-luvun loppupuolella tehtaat yksi toisensa jälkeen lopettivat toimintansa tai niiden toiminta siirrettiin muualle. Viimeisimmät 1980-luvulla. Tiloissa on sittemmin ollut korvaavaa toimintaa vaihtelevasti, mutta vanhat rakennukset ja huonoon kuntoon päässyt seutu joutui syöksykierteeseen, josta ei ollut paluuta. Nykyään useimmat näistä rakennuksista on hylätty ja purettu. Jäljelle jääneet käyvät vielä selviytymiskamppailua slummiutumista vastaan.

Uutta suunnitellaan jo. Santalahden asemakaava menee valtuuston käsiteltäväksi alkuvuonna. Tavoitteena on päästä purku- ja maaperän puhdistustöihin vuoden 2015 kesällä ja rakentamaan uusia asuntoja parin vuoden kuluessa. Kaikkea ei olla jyräämässä. Ainakin tulitikkutehdas, Yrjölän talo, viimeksi tulipalosta kärsinyt Enqvistin paperitehdas, Enqvistin huvila ja tukkitunneli aiotaan säilyttää. Santalahden alueen uudelleenmuokkaus tietää kuitenkin Suomen ehkä näyttävimmän hylättyjen rakennusten keskittymän katoamista, mikä sinänsä lienee kaihoisa tapaus Santalahden nykyiseen ilmeeseen tutustuneille.

Enqvistin paperitehdas pelastunee.

Rautateiden tavara-asemat kautta maan ovat olleet jo pitkään ahdingossa. Edes Helsingissä Eduskuntatalon edustalla niitä ei säälitty eikä kunnioitettu kovasta taistelusta huolimatta. Tampereella samasta asiasta on väännetty kättä jo pitkään. Kotkassa kohtaloa pitkään uhmanneelle vanhalle VR:n tavara-asemalle on tänä vuonna puolestaan myönnetty purkulupa. Vuonna 1945 valmistunut makasiini on sekin edellisten tavoin näkyvällä ja keskeisellä paikalla, mutta siis hävinnyt jo taistelun. Rekkakuljetukset ovat vieneet ison siivun rautatiekuljetuksista ja makasiineille ei ole ollut enää aikoihin käyttöä. Keskustojen makasiineilla ei siis ole enää paluuta entiseen, mutta entä korvaavaa käyttöä? Sitä ei ole tiedossa. Museovirasto puoltaa säilyttämistä. Silti Liikennevirastossa halutaan purkaa huonoon kuntoon päässyt rakennus. Ehkä tätä lukiessasi, rakennus on jo kadonnut maan kamaralta.

Kotkan tavara-asema vuonna 2012.

Toisaalla tilasta puutetta, mutta tämä tavarahalli ammottaa tyhjyyttään.

Esimerkkejä on lukuisia. Rakennuksia jyrätään ja tuhotaan siitä huolimatta ovatko ne rakennus- tai kulttuurihistoriallisesti merkittäviä, säilyttämisen arvoisia. Osa urbaaneista löytöretkeilijöistä on osoittautunut tämän katoavan historian arvokkaiksi dokumentoijiksi. Paikalliset harrastajat tuntevat kaavoituskatsauksensa ja ovat monesti tienneet jo vuosia etukäteen sen, mistä uutisoidaan vasta nyt. He kulkevat aikaansa edellä.

Reissukertomus: Päivän autiotalo

Pidän syksystä. Se on hienoa aikaa. Ei ole liian kuuma tai kylmä eivätkä itikat vaivaa. Parhain ruska-aika on jo mennyttä. Ei se haittaa. Oikeastaan vain parempi. Ruskassa on jotain liian kliseemäistä. Silloin ovat liikkeellä valokuvaajat, jotka haluavat postikorttimaisia kuvia. Pidän maisemasta enemmän ruskan jälkeen, kun maisema on lakastuneempi. Kuolleempi. Vähemmän teeskentelevä.

Tänään oli hyvä päivä käydä autiotalolla, jota olin kytännyt aina ohimennessäni jo muutaman vuoden saamatta koskaan aikaiseksi käydä sisällä. Se oli pääkaupunkiseudun ulkopuolella, mutta silti vain vartin ajomatkan päässä vanhan tien varressa. Vastaantulevaa liikennettä tiellä on aamulla vielä runsaasti. On tiistai. Ihmiset on matkalla töihin. Minä en. Olen liikkeellä yksin.

Talo on vain parikymmentä metriä tuosta tiestä, mutta silti niin puiden ja pensaikon suojassa, että se jäisi hätähousuilta huomaamatta. Jätän auton kauemmas metsätien varteen puomille, joka on suljettu. Kierrän talolle takakautta metsän suojissa, ettei vastapäisille naapureille vahingossakaan juolahtaisi mieleen minun olevan jonkin sortin pahantekijä. Halusin olla rauhassa. Kukaan ei epäile metsään tallustelijoita, jonne toiset menee lenkille ja toiset sieneen, kuka minnekin.

Ketään ei enää näy. Vain autotien kohina muistuttaa minua vallitsevasta todellisuudesta. Saavun pusikon kautta pihamaalle ja sen viljelyksille. Talo on erikoisen näköinen ja nyt silminnähtynä taatusti hylätty. Joku taitelijasielu on jo ehtinyt väkertää graffitinkin talonperustaan, ettei vaan pääsisi unohtamaan olevansa pääkaupunkiseudun läheisyydessä. Pihalla on muutama rakennus: autotalli, lahonnut vaja ja kauempana tien läheisyydessä mitä ilmeisimmin koirakoppi. Autotallista ei löydy hartaasti toivomaani autonraatoa. Se on tyhjä, pakoputkea ja jonninjoutavaa roinaa lukuunottamatta. Välttelen näkymistä autotielle ja pujahdan liikenteen tauotessa sisään etuovesta.

Kohde olisi voinut toki olla vakuuttavampikin, totean astuessani sisään. Ei tuota juurikaan enää kenenkään kodiksi tunnistaisi. Talon tavarat ovat levällään lattioilla. Kaikki arvokas, jos sellaista on ollutkaan, on jo viety pois. Autiotalojen romukerääjät ovat varmasti kiertäneet täälläkin vuosien saatossa "pelastamassa" pelastettavan. Sen, kuka pelastaa ja mitä, voi nähdä monella tavoin. Omasta kannastani asian suhteen en ole varma, mutta näiden tavaroiden päätyessä jonkun hamstraajan yksityiskokoelmiin, on vaikea nähdä näitä pelastajia ainakaan hyväntekijöinä.

Liikkuessa on vaikea olla tallomatta tavaroita. Koita tässä nyt sitten pitää kiinni UE:n eettisistä säännöistä ja olla rikkomatta mitään, kun jalkojen alla koko ajan rutisee jotain. Paljasta lattiaa ei paljoa näy. Kaiken moskan seassa on kirjoja, vaatteita, kenkiä, kippoja, kuppeja, palasia jonkun elämästä. Jonkun, joka luultavasti on jo siirtynyt tuonpuoleiseen. Yritän saada niistä tolkkua.

Talossa on kolme kerrosta. Alimpana kellari ja ylimpänä ullakko. Vain keskikerros vaikuttaa elämiseen soveltuvalta. Sen pieni lisäsiipi on jäänyt kesken. Talo on muutenkin hyvin alkeellinen. Pienillä varoilla rakennettu. Sisustuksesta ei juurikaan voi puhua.

Ullakolla on paljon vanhoja lehtiä. Niin sanoma- kuin aikakausilehtiäkin. Jotkut niistä puoli vuosisataa vanhoja - jopa vanhempiakin. On helppo ymmärtää miksi autiotalot vetävät ihmisiä puoleensa. Niissä on helpompaa löytää elämänmakuista historiaa kuin mistään muista kohteista. Nuo lähihistorialliset ulkomuseot tarjoavat katsauksen tavallisten ihmisten vuosikymmenten takaiseen arkeen. Lehdet, niiden mainokset, kalusteet, astiat, kirjeet ja valokuvat antavat rehentelemättömän kuvan, jota ei ole tarkoituksenmukaisesti ja valikoiden laitettu esille kävijää varten.

Sekametelisoppa, josta ei ensisilmäyksellä löydy mitään kiinnostavaa.

Ennenkuulumattomia yhtiöitä ja tuotteita, joihin törmää vain autiotaloissa.

Sekalaista tavaraa pöly- ja likakerroksen peitossa.

Huvudstadsbladet vuodelta 1959.

Kauan sitten lopetettu ruotsalainen aikakausilehti.

Kaikesta päätellen talossa on asunut ainakin naispuoleinen ihminen, joka pitää lukemisesta. Hän on osannut ruotsia ja ehkä ollut suomenruotsalainen. Laskeudun ullakolta keskikerrokseen tarkastelemaan muita huoneita tarkemmin. Tunnelma muuttuu erilaiseksi. Se on jotain vaivaannuttavan ja hermostuneisuuden väliltä. En osaa selittää syytä. Ehkä se on niitä alitajuntaan liittyviä mystisiä asioita, joita voi tulla vaikkapa äänimaailmasta tai vääränlaisesta valaistuksesta. Tämän talon ikkunoissa oli nimittäin valon estävät säleiköt ja talo oli epätyypillisen synkkä siitäkin syystä. Tai ehkä se johtui vain tee-se-itse kalusteiden viimeistelemättömyydestä ja muusta epämääräisestä tavarasta. Talosta ei oikein saanut otetta. Oli vaikea kuvitella sen elämää, sillä johtolankoja tämän elämän avaamiseksi puuttui kosolti.

Keittiön sekasortoa.

Tuntemattoman herrasmiehen kuva keittiön lattialla.

Kuin huomaamatta kului tunti tai parikin. Oli aika siirtyä kellarikerrokseen puista portaikkoa pitkin, joka on jäänyt maalaamatta ja lakkaamatta. Kellari on kerroksista siistein paikka, jos rojun määrää mitataan. Se on pitkälti tyhjä ja pimeä. Vain kasa hiiltä ja halkoja on kerätty kellarin toiseen päähän. Yhdessä huoneessa on leivinuuni ja pannuhuoneessa ruostunut kattila. Jostain vesi on vuotanut sisään, sillä katto on hapertunut ja antanut periksi läväyttäen kerrosten väliset purueristeet keskelle lattiaa, mutta kellari vaikuttaa muuten kuivalta.

Kellarin katto on laho.

Kulutan aikaani valokuvaten tilaa. Asettelen lamppuja niin, että pitkistä valotuksista tulisi näyttävemmän näköisiä. Yritän käyttää puista lankun palasta kohdistaakseni taskulampun valokeilaa ylemmäs, mutta se nauloineen murenee käsiini kuin epätodellisessa unessa. Huomaan, että muukin maassa oleva puutavara on eheästä ulkonäöstään huolimatta yhtä haurasta. Tämän jälkeen nousen takaisin ylös ja poistun rakennuksesta kevein askelin, mieli virkistyneenä.