Haastattelu: Suomalaisen UE:n pioneeri ja Spivey Pointin perustaja, Kimmo Koskinen.

Eräänä iltana tapaan miehen, joka on aina jäänyt hiukan mysteeriseksi hahmoksi minulle, vaikka olemme tavanneet ja seikkailleet eri yhteyksissä vuosien varrella. Miehen nimi on Kimmo Koskinen, mutta hämärässä ja homeenkatkuisessa UE-maailmassa hänet tunnetaan paremmin nimimerkeistä Violator ja masiNisti. Sitäkin paremmin tunnetaan hänen perustama legendaarinen ja suomalaisittain ensimmäinen UE-sivusto vuosilta 1997-2009, joka alun alkaen oli vain gallery, sitten dm-gallery ja lopuksi aikansa kattavin sivusto Spivey Point. Olemme siis suomalaisen UE:n alkulähteillä, miehen luona, joka on nähnyt sen koko kehityskaaren tähän päivään asti. Hän on lupautunut haastatteluun, joka on Syrjäseudun kautta aikain ensimmäinen ja Kimmon toinen. Vain Museoviraston teettämä yhteistapaaminen ja -haastattelu, eräänlaisen idolinsa, rakennustutkija Timo Kantosen kanssa on saanut aikaisemmin tämän salamyhkäisen miehen valottamaan taustojaan yleisön edessä.

Vaikka hän on nöyrän oloinen ja hillitty, on hänen panoksensa suomalaisessa urban explorationissa mittaamattoman laaja. Hänen olemuksessaan on jotain samaa kuin jalkapallon kuninkaassa, Jari Litmasessa. Hän hallitsee lajinsa, käyttäytyy esimerkillisesti, mutta vaikenee yksityiselämästään. Koen olevani etuoikeutettu päästessäni kurkkaamaan tämän verhon taakse.

Syrjäseutu: Olet kiistatta suomalaisen urban explorationin pioneeri. Olet myös legendaarisen Spivey Pointin perustaja, jonka ensimmäinen versio ilmestyi verkkoon jo 1997. Eli samoihin aikoihin kuin esim: Ninjaliciouksen Infiltration (1996). Suomessa ei ollut minkäänlaista UE-skeneä aloittaessasi. Miten harrastus lähti käyntiin?
Kimmo Koskinen: Oli vuosi 1995. Lukioikäisinä poikina eksyimme hieman vahingossa Philippen (Raiztlin) kanssa Hiedan sahalle, joka sijaitsi aseman liepeillä lähellä silloista kotiamme Orivedellä. Saha oli hylätty 1985, mutta suhteellisen vandalisoimaton. Jostain rikkinäisestä ikkunasta kömmimme sisään. Siellä haisi mätä puu ja puun suoja-aine. Saha oli hyvin mukaansatempaava paikka ja aloimme viettämään sahalla aikaa entistä enemmän. Pikkuhiljaa laaja-alaisen sahan rakennukset aukesivat yksi toisensa perään. Pari vuotta myöhemmin olimme täysi-ikäisiä. Lähdimme äidin Samaralla etsimään sattumoisin radan varrelta bongattua hylätynnäköistä sahalaitosta, joka sittemmin osoittautui Urjalan tiilitehtaaksi. Emme vielä tienneet harrastavamme UE:ta.

Kuvia alkuajoilta Hiedan sahalta. (Kuvat: Kimmo Koskisen arkistosta)

SS: Miten Spivey Point sai alkunsa?
KK: Philippe, joka tunnettiin jo siihen aikaan netissä nimimerkillä Raiztlin, oli perustanut sivut 1997, kun yliopistolla piti tehdä kotisivut. Minulla oli Tekun (teknillinen opisto) vanhalla ja hitaalla skannerilla skannattuja kuvia, jotka lähetin Philippelle ja sovittiin tekevämme kotisivut retkistämme. Kuvatekstit julkaistiin englanniksi tyyliin abandoned factories jne.

Vuotta myöhemmin meihin otti yhteyttä hollantilainen Petr Kazil sivujemme kautta. Hän suositteli Infiltrationia ja tiedusteli tiesimmekö, että meillä on paljon harrastajatovereita maailmalla. Hänellä oli myös oma pioneerihenkinen sivusto, jossa oli kaikenmaailman juttuja urbaanin ympäristön tutkimisesta. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulimme termin urban exploration. Olimme ihan hoomoilaisena, kun katselimme netistä maailman UE-sivustoja. Silloin päätimme tehdä ihan oikean UE-sivun, dm-galleryn. Sivustot olivat alkuun aika alkeelliset kunnes 2004 huomasin, että homman voisi tehdä vähän paremminkin. Muutimme hieman ulkoasua nykyaikaisempaan suuntaan ja vaihdoimme sivun nimen Spivey Pointiksi, joka on paikan nimi peräisin eräästä elokuvasta.

Firman arkistoja tutkailemassa Kausalassa 2008.

SS: Miten löysitte toisenne ja piditte yhteyttä muiden harrastajien välillä ennen kuin Suomen UE Forum perustettiin 2005? Oliko Spivey Point yhdistävänä tekijänä tässä?
KK: Yhteyttä pidettiin sähköpostilla. Saimme myös sivujemme kautta kymmenittäin viestejä, jotka menivät pitkään Philippen sähköpostiin. Yksi heistä tunnetaan nimimerkillä Nila, joka perusti #urban exploration-kanavan IRC:iin 2004, johon kerääntyi pieni porukka. Jostain ilmestyi nimimerkit Tupsumato ja Juusto. Sitten Tuhoutumaton ja vanavedessä jotain Turun jengiä. Siellä myös Juusto kehitteli ideaansa perustaa Q-elements. Olin aluksi skeptinen idean suhteen, koska meitä irkkaajiakaan ei ollut kuin tyyliin 7. Epäilyni osottautui onneksi kuitenkin vääräksi.

SS: Missä on Raiztlin?
KK: En tiedä. Viimeksi, kun soitin, puhelimeen ei vastattu. Jos luet tätä, ilmoittele itsestäsi.

Seikkailemassa Koskenkylän ruukilla 2010.

SS: Mitä tapahtui Spivey Pointille? Entä harrastukselle? Vuonna 2009 syksyllä ilmoitit ilmoitit innon UE:hen lopahtaneen ja sulkeneesi Spivey Pointin. Miksi?
KK: Minulla ei ollut käytännössä aikaa päivitellä sivuja. Minua ei kiinnostanut kohteet kuten kesäkaapit sun muut pikkukohteet vaan massiiviset tehdasalueet kuten Kymintehdas, Voikkaa, Summa, Lielahti ja Kuitu Valkeakoskella. Olisi ollut kauhea homma alkaa käymään sitä kaikkea läpi. Sivutkin alkoi olemaan vanhat ja koko se prosessi olisi ollut liian iso pala uusittavaksi. Olin ollut 4 kuukautta pois kotimaisemista ja silloin totesin, että on parempi sulkea koko sivusto kuin jättää vanhanaikainen ja päivittymätön sivusto hoitamattomaksi. Materiaali on kuitenkin tallessa ja ehkä niille vielä joskus keksii jotain käyttöä.

SS: Olet tunnetusti teollisien kohteiden perään. Mikä kohde/kokemus on ollut vaikuttavin?
KK: Hiedan saha, koska se on ensimmäinen tuttavuus. Myöhemmin nähdyt kohteet ovat oikeasti paljon kiehtovampia.

Kimmo Skogbyn sahan raunioilla vuonna 2010.

SS: Miten urban exploration on muuttunut sitten alkuaikojen sekä omalla kohdallasi että ilmiönä?
KK: Olin tavallaan aika onnekas, kun aloittaessani ei ollut minkäänlaista harrastusta Suomessa. Oli vain yksinäisiä susia, jotka hiippaili paikoissa, joita muut eivät arvostaneet. Se on ollut hajanaista ja toisistaan tietämätöntä toimintaa. Se oli tärkeää minulle, että se oli oma, erikoinen ja vähän outo juttu. En tavoittele erikoisuutta, mutta keskinkertaisuus ja tavallisuuskaan ei toisaalta ole kovin kiinnostavaa. Nyt urban exploration on hyvin tunnettu juttu Suomessa. Osa viehätyksestä hävinnyt, vaikka kohteet edelleen onkin hienoja. Tavallaan vähän harmittaa, että nykyään on niin paljon kaikkia kameroita, videoita ja kuvamateriaalia netti pullollaan. Jokainen maakuntalehtikin on tehnyt tästä jutun. Poliisit ja vartijat tietävät jo, mitä on UE. UE on ainakin hyvin paljon tunnetumpaa. Tämä kuin suuren kansan vaihtoehtoharrastus, melkein muoti-ilmiö. Vaikkei se ehkä huono juttu ole, mutta osa viehätyksestä rapisee kohdallani.

Alunperin homma oli hyvin paljon hankalampaa, koska ei ollut esimerkiksi Google Mapsia. Sekin vie harrastuksen viehätystä, kun voi katsoa jo etukäteen minkälaiselle alueelle ollaan menossa. Ja koska se on siellä, sitä tulee tietysti käytettyä. Netin helpon tavoitettavuuden vuoksi löytämisen riemua ei ole voinut samanlailla kokea.

Sosialisoituminen on sen puoleen helpompaa. UE:sta on tavallaan tullut oikea harrastus erilaisten yhteisöjen myötä. Jopa Facebookissa on useampia sellaisia. Aluksi sitä ei voinut sanoa harrastukseksi vaan se oli eräänlaista puuhastelua. Se oli jännittämpää 90-luvulla. Siitä ei pääse mihinkään. Tietysti suhtauduin nuorempana asioihin erilailla.

Urban exploration on jäänyt taka-alalle viime aikoina, muttei unohtunut tyystin (2013).

SS: Onko UE:lla sijaa tulevaisuuden suunnitelmissasi?
KK: On. En ole lopettanut harrastusta eikä siinä olisi mitään mieltä lopettaa. Työn puolestakin tulee kyllä teollisuuskohteissa toisinaan seikkailtua.

SS: Kiitos haastattelusta.


Linkki:
Rakennustutkija ja urban explorer ruutitehtaan raunioilla, 2006:
http://www.rakennusperinto.fi/news/Uutiset_2006/fi_FI/rakennustutkijajaurb/

Kohdekatsaus: Kalasataman ghetto

Helsingin Kalasatama on merkillinen alue, jota on mielestäni ollut hankala määrittää muuta kuin metroasemana ja Itäväylän nurkilla sijaitsevana pienteollisuusalueena. Nyt kuitenkin rakennetaan uutta Kalasatamaa, jonne suunnitellaan jopa 20-30 kerroksisia tornitaloja. Uuden asuinalueen keskus olisi metroaseman tietämillä, mutta kokonaisuuteen kuuluvat rakennushankkeet kattavat myös Kyläsaaren, Sompasaaren sekä osia Hermannista, Sörnäisistä ja Verkkosaaresta. Kaupunginosien rajat hämmentyvät. Kalasatamalla ei meikäläisen mielessä ole ollut juurikaan omaa identiteettiä. Alue on varmasti jäänyt kaikille hieman vieraaksi, sillä se on pääasiassa ollut vuosikaudet ulkopuolisille suljettua Sörnäisten satamaa. Vuosina 1863-2008 toiminut satama oli paisunut valtavaksi varastojen kentäksi, joka käsitti edellä mainitut, pääosin asuinalueiksi muutettavat kaupunginosat. Pikainen muutto Vuosaaren satamaan on jättänyt vanhan satama-alueen käymistilaan.

Sörnäisten sataman laajoja varastokenttiä pohjoispäässä 2009.

Kalasataman kalaputiikkien keskittymä kuvattuna nyt jo räjäytetyltä englantilaiskalliolta.

Sörnäisten satamaan johtavat kiskot sivuuttavat purettavana olevan varastorakennuksen Kalasatamassa (2009).

Sataman laboratorio ehti palvella maahanmuuttajien vastaanottokeskuksena ennen purkamistaan.

Perinteistä UE-kohdetta edustaa yksi monista sataman entisistä rakennuksista.

Hylätyn rekan perävaunu on vielä lastissa.

Siinä missä Sörnäistenniemelle nousee jo uutta infrastuktuuria, odottaa muu alue vielä muutosta. Eritoten varsinaiseksi Kalasatamaksi mieltämäni alue, joka on Itäväylän sillan kaupungin puoleisessa päädyssä pohjoispuolella, elää omaa, miltei ghettomaista elämäänsä. Hylättyjä autoja, vallattuja rakennuksia, purkujätettä, lasinsirpaleita, isoja työkoneita ja proomuja. Maisema on kuin kasarileffasta. Ei ihme, että Aki Kaurismäen Mies vailla meinneisyyttä kuvattiin juuri täällä. Samaiset maisemat on taltioitu myös useille tuoreille suomalaisille musiikkivideoille.

Kulkuvälineet, erityisesti autonromut, ovat antaneet leimansa Kalasataman ympäristölle viimevuosina. Kun Tattarisuon hylättyjen autojen varasto alkoi puhkua ahtaudesta, avattiin Kalasatamaan väliaikaisvarasto. Jatkuvasti vaihtuvat romuautot ovat tallentuneet myös kameran muistikortille.

Rakennusorientoitunut, yksittäistä kohdetta etsivä exploraaja luultavasti missaisi koko Kalasataman. Sillä sen hienous piilee nimenomaan alueen toivottomassa, mutta avoimessa ja vapaassa hengessä. Se on periferia, jota ei voi hoitaa ennen kuin se on kokonaan pyyhitty maantasalle. Kalasatama semmoisenaan kuin se on ollut tai on nyt, on tiensä päässä. Muutaman vuoden päästä kaikki näkyvä on sliipattua, historiatonta, keinotekoista, uudisrakennettua ja tasapäistettyä asuntomessualuetta. Joskus kuulee ihmisten muisteltavan vanhoja ja menetettyjä kaupunginosia, jotka ovat jääneet mieliin hienoina ja unenomaisina. Tässä on nyt yksi sellainen. Näe ja koe vielä, kun on mahdollisuus.

Joutomaa, keskusten väheksytty elementti

Taannoisella Tallinnan retkellä kiinnitimme huomiota kahden lähekkäin sijaitsevan pääkaupungin Helsingin ja Tallinnan eroihin. Molemmat ovat satamakaupunkeja samoilla leveys- ja korkeusasteilla, oman maansa keskuksia. Paljon yhtäläisyyksiä kulttuurissa, mutta myös yhtälailla eroavaisuuksia. Erityisen silmiinpistävää oli kuitenkin tilan ja joutomaiden määrä. Oli huojentavaa kulkea satamasta suoraan Suomenlahden hoitamattomaan rantaan, jota ei oltu hyödynnetty mitään tiettyä tarkoitusta varten. Vaikk'ei siellä kukaan liikkunutkaan, tuo joutomaa oli yhtä avoin kaikille. Siellä liikkumiseen ei kohdistunut minkäänlaisia odotuksia mistään suunnasta. Ei tarvinnut varoa kukkaistutuksia, moottoriajoneuvoja tai kulkea merkittyä tietä pitkin. Kukaan ei tule tuputtamaan mainossälää käteen eikä kenenkään terassi valtaa muilta tilaa. Helsingistä tällaisia vapauden saarekkeita, henkireikiä, ei löydy yhtä helposti.

Joutomaa kuvaa hyvin urbaanin löytöretkeilijän sielunmaisemaa.

Suomalainen yhteiskunta on järjestelmällinen. Meillä on lakeja ja sääntöjä, joita me kansalaiset kuuliaisesti noudatetaan. Sen ansiosta monet asiat meillä Suomessa toimii selkeästi ilman ylimääräisiä viiveitä: bussit lähtevät laituristaan ajallaan, jonoissa ei etuilla eikä puutetta ole tarvikkeista. Ne ovat asioita, jotka huomaa ulkomailla reissaillessa. Etenkin paikoissa, joissa länsimaista täsmällisyyttä ja tehokkuutta ei ole samanlailla omaksuttu.

Venäjän puolella arvokkaita merenrantatontteja ei kaavoiteta automaattisesti rikkaimpien asuinkäyttöön.

Ennen kaikkea Suomessa on turvallista, mikä on hieno asia. Usein kuitenkin tuntuu siltä, että turvallisuusnäkökohdat sivuuttavat kaiken muun huomioimisen arvoisen. Tällainen yhteiskunnallinen paapominen näkyy keskustoissa muun muassa kallionkielekkeiden aitaamisella, autiotalojen purkamisena sekä kaiken luonnollisen ja villin raivaamisena. Toisin sanoen joutomaalle ei ole sijaa.

Arvoton ja väliaikainen maankaatopaikka on eristetty aidoilla.

Suomessa tehokkuus ja järjestelmällisyys ovat vallitsevia voimia. Ovathan ne osittain mahdollistaneet meidän nousun sodista ja pula-ajasta sotakorvauksien myötä monien mittareiden mukaan maailman edistyksellisimpiin maihin. Näitä samoja arvoja vaalitaan katukuvassa. Suomalaisia suorastaan riivaava tehokkuusajattelu näkyy jopa puistoissa, jossa pelkistetyt ja symmetriset muodot hallitsevat näkymää. Pahimpana esimerkkinä muistan TV:stä puutarhaohjelman, jossa neuvottiin suihkuttamaan painepesurilla sammaleet pois pihakivistä.

Toisen unelma on toisen kauhukuva. (Kuva: Oula Salokannel)

Toinen toistaan muistuttavat, kliiniset ja yllätyksettömät miljööt ovat tunnusmerkkinä jokaiselle modernille keskukselle sekä kaupan- että asuinalueelle. Vain teollisuudessa käytännöntarpeet voivat sanella yllättävämpiä luomuksia. Joskin nykyään Suomessa valtaaottava pienteollisuus tekee yhä useammasta tehtaasta siistin mutta halvan peltilaatikon näköisen. Luonnolla ja villiydellä ei ole sijaa kuin korkeintaan ruohokenttänä, trimmattuna pensaana tai kukkaistutuksena. Kaiken pitää olla hoidettua. Kontrollin painotus elää vahvana.

Rakentamaton joutomaa voi olla merkityksetön myös kapeakatseiselle urbaanille seikkailijalle.

Välillä olen aprikoinut olisiko tässä omakohtainen syy exploraation ja rappioromantiikan tarpeelle: vastapainon hakeminen muuten niin ennalta-arvattavalle ja yksipuoliselle ympäristölle. Tätä samaa aihetta käsittelee monisyisemmin Marko Leppäsen perustama esoteerisen maantieteen koulukunta ja sen sovellus periferiaterapia. Se ei kuitenkaan yksinään tee tästä harrastuksesta/elämäntavasta, niin intohimoista kuin se on. Vapauden ja välittömän tilan kokeminen on myös olennainen osa joutomaalla fiilistelyä. Joutomaa voi olla ainoa hengähdyspaikka hektisessä kaupunkimiljöössä. Se ei aseta rajoja eikä vaatimuksia. Se voi olla urbanisoituneelle matkaajalle lähempi kosketus luontoon kuin aarnimetsän korpi, joka voi äkkiseltään tuntua vieraalta ja hankalalta.

Ei niin pahaa, jottei jotain hyvääkin. Urbaani löytöretkeilijä ei lannistu joutomaiden vähyydestä. Nopeasti muuttuvissa kaupunkiympäristöissä suuret rakennus- ja purkutyömaat tai lumen- ja maankaatopaikat luovat joskus hetkellisiä joutomaita, joiden poikkeuksellisissa maisemissa voi seikkailija fiilistellä olevansa yksin muiden ulottumattomissa. Pako todellisuudesta voi siis olla lähempänä ja todempana kuin lähin videovuokraamo. Toisaalta se on myös tutustumista siihen todellisuuteen, joka sivullisilta koitetaan rajata.

Keskuksen sykkeessä, ylhäisessä yksinäisyydessä.

Linkit: UE magazine

Syrjäseudun ylläpito on käyttänyt muutaman viime päivän vapaat hetket paneutumalla urban explorationiin lehtien kautta. Siis seikkailujen ohella tietenkin. UE-lehti ei ole mikään uusi idea - ainakaan Amerikassa, mutta tuore UE Magazine tarjoaa laadukkaasti ajankohtaista ja monipuolista materiaalia useilla haastatteluilla, kuvilla ja retkitarinoillaan. Lehti on ilmeisesti kansainvälinen lähtökohtaisesti, mutta kirjoitukset ovat keskittyneet pitkälti länsimaihin. Eritoten USA:an, Kanadaan ja britteihin.

Suomalaisille lehti tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan kansainväliseen UE-toimintaan. Lehden voi tilata paperiversionakin, mutta - mikä parasta - sen voi lukea ilmaiseksi netissä.

UE Magazine - kotisivu

uemag-lehdet - luettavissa netissä

Reissukertomus: Vaasan 13 tuntia

Alkuvuonna 2008 elin vapaaherran elämää Tampereella. Itseni lisäksi ainoana huolehdittavana minulla oli vanha kissa. Olin paria kuukautta aikaisemmin keskeyttänyt elektroniikka-asentajan opinnot ja sillä hetkellä työtön. Tekniikka ei ole koskaan ollut minun vahvinta alaa. Jäi minulle koulusta kuitenkin käteen VR:n opiskelijakortti, joka oikeutti puolet halvempaan lippuun. Vapaana ja autottomana poikamiehenä minulla oli tapana lähteä oman fiiliksen mukaan ex tempore-junamatkalle yöksi jonkin suurehkon kaupungin keskustaan kohteita etsimään ennalta potentiaaliseksi tiedetyille alueille.

UE-ryhmä nimeltä Wasa Underground piti tuohon aikaan näyttävää blogia ja sai huomiota jopa paikallisessa mediassa. Vaasassa oli samoihin aikoihin isoja teollisuuslaitoksia tyhjillään ja purettavana, joista kyseinen poppoo oli julkaissut kuvia. Oli toimittava heti tai kohteet jäisivät näkemättä. Niinpä lähdin helmikuussa junalla Vaasan talviseen yöhön varusteena vain välttämättömät: kamera, taskulamppu ja vesipullo. Parin tunnin junamatkan istuttuani saavuin Vaasaan kello 22 tienoilla. Olin melkoisen keltanokka harrastajana ja intoa täynnä. Mutta ennen kohteille suunnistamista tankkasin itseni paikallisessa pikaruokalassa, sillä se jäisi luultavasti ainoaksi "kunnon" ruoaksi ennen aamua.

Vaikka viikonlopun riennot olivatkin keskustassa parhaimmillaan, se ei häirinnyt minua, sillä kohteet olivat sen ulkopuolella vanhalla teollisuusalueella. Kaikki 5 erillistä ja hylättyä teollisuusrakennusta sijaitsivat kilometrin sisään toisistaan. Vastaavaa harvoin pääsee todistamaan ainakaan Suomessa. Aikomuksenani oli tarkistaa ensimmäisenä 2 purettavaa teollisuuskompleksia, koska aamulla purkumiehet saattaisivat aloittaa hommansa. Yöllä saisi puuhastella rauhassa, jos vain toimisi vaitonaisesti.

Ensimmäisenä lähestyin Pohjanmaan Lihan - Österbottens Kött korttelinkokoista teurastamoa, jota oli jo alettu purkamaan. Teurastamoiden kuuluisi olla kai karmivia, tunteita aiheuttavia, luonnottomia laitoksia, mutta urbaanin löytöretkeilijän silmin koin sen rauhoittavaksi tekijäksi. Se tarjosi suojaa ja lämpöä tuulelta ja pakkaselta sekä runsaasti tutkittavaa.

Purettavaksi määrätyn teurastamon purkutyöt olivat keskeytetty täksi yöksi.

Kellaritiloissa oli vielä runsaasti vanhaa mainosmateriaalia ja arkistoja liittyen teurastamon toimintaan. Teurastamotilat koneineen olivat pitkälti jo purettuna ja yläkerran toimistotilat "taidegalleriana" eli spreijattu maalilla.

Saniteettitilat olivat olleet pidempäänkin heitteillä ruosteesta päätellen.

Kellareiden maalipinta oli pahasti lohkeillut.

Konehuone.

Teuraille löytyi viileä leposija useista kylmähuoneista.

Teurastamon koneista viimeisimmät.

Vandalisoidut yläkerran toimistotilat olivat saaneet uutta väriä pintaan.

Firman herkkuja kasvisten siivittämänä. Kuva löytyneestä mainoslehtisestä.

Tavaraa vuosien takaa olisi voinut tutkailla pidempäänkin, mutta tehtävää oli vielä paljon ennen auringonnousua. Suomen Rehun 50 metriset siilot odottivat valloittajaansa. Teurastamo oli vienyt aikansa ja kello alkoi lähennellä kolmea. Reitti sisään oli hyvä valita huolella, sillä samalla tontilla puksuttava leipätehdas vaikutti vielä aktiiviselta. Erään kulman takaa oli suora yhteys puretun seinän kautta sisätiloihin. Rehutehdas oli massiivinen kolossi ja kaukaa näkyvä maamerkki vaasalaisille. Kerroksia oli pitkälle toistakymmentä. Avoimesta pohjakerroksesta oli hyvä päästä nopeasti yläkerroksien suojiin.

Kuunvalossa ei taskulamppua tarvinne.

Kuilun pohjalta. Ylös pääsee vain kipuamalla rappusia.

Vanhan valvomon vanhentunut kontrollipaneeli.

Putkiviidakkoa oli karsittu.

Huipulla tuulee. Vastaavaa näköalatasannetta Vaasaan tuskin ihan heti nousee.

Jälleen oli kaksi ja puolituntinen vierähtänyt kuin siivillä. Kello oli 5:15, kun lähdin kohti seuraavaa teollisuuskohdetta. Lyhyen kävelyn jälkeen saavuin kadulle, jossa kohde oli. Vastapuolella uusia, mutta halvannäköisiä kerrostaloja ja toisella puolella osittain siistinnäköinen, mutta levytetty, 3-kerroksinen teollisuusrakennus. Kiersin avoimelle sisäpihalle, joka paljasti karun todellisuuden: graffitia, töhryjä, rikottuja ikkunoita ja avoimia ovia. Aikoinaan lokasuojia valmistanut tehdas oli nyt täysin heitteillä.

Lokasuojatehdas kadulta nähtynä.

Sisäpihan synkkä näkymä kertoo jo paljon.

Pesualtaat ovat kadonneet.

Rakennus oli pääosin tyhjiä halleja.

Ullakolla oli vielä jäänteitä irtaimistosta.

Aamu alkoi sarastamaan tehtaan kierrettyäni ja kello näytti seitsemää. Raitis ulkoilma ja kiireisyys kohteilla oli pitänyt mielen virkeänä. Varsinaista aikatauluahan ei ollut, mutta jossain vaiheessa fyysiset rajat kai tulisivat vastaan. Uutta piristettä tarjosi pitkään hylättynä ollut Vaasan Sähkömylly-Wasa Elektrokvarn AB, jonka nimi näkyy edelleen rakennuksen julkisivulla. Se aloitti toimintansa 1920, mutta siirtyi vain 4 vuotta myöhemmin Vaasan Höyrymyllyn omistukseen. Vanha mylly oli maatasolta hyvin suljettu, mutta kuin kohtalon ohjastamana sen viereen parkkeerattu tikasauto tarjosi minulle nousun varasto-osan välikatolle ja sieltä avonaisen luukun kautta sisään.

Muutamaa tuntia ennen vierailtu Suomen Rehu paistatteli taustalla jylhänä.

Sisäpihan puolta.

Runnellusta julkisivustaan huolimatta sisätilat olivat ruosteenpeittämiä, mutta vakaita.

Osa kojeistosta oli palanut ja osa vain jäänyt ruostumaan.

Klassinen kohde oli kierretty puolessatoista tunnissa. Sisällä liikkuessani oli ulkona viimein tullut kirkasta ja työntekijät saapuneet työpaikoilleen. Aika ajoin jouduin pysähtymään kuunnellakseni, kun autonovien sulkemisen äänet viereisellä pihalla kuulostivat siltä kuin joku olisi liikkunut rakennuksessa yhtäaikaa kanssani.

Viimeinen kohde tarkastamatta. En ollut enää parhaassa iskussani. Tunsin sen luissa ja ytimissä, mutta jäljelle jäänyt suojeluskunnan talo, sittemmin teurastamo ja ties mitä muuta, sai minut venymään kohteen pihapiiriin.

Uudet asuintalot ympäröivät jo tätäkin rauniota.

Vuonna 1939 valmistunut Viljo Rewellin suunnittelema Valkolinna on entinen suojeluskuntatalo. Rakennus oli huonokuntoinen, mutta suojeltu ja siksi säästynyt toistaiseksi purkutoimilta. Sisäänpääsy ei ollut yhtä yksinkertaista kuin aikaisemmissa kohteissa, sillä pytinki oli huolellisesti levytetty. Ovet ja ikkunat vaneroitu ehkä yhtä tai kahta lukuunottamatta, jotka sijaitsivat kakkoskerroksessa. Vain talonmiehen asunto kellareineen oli avoinna. Homma vaikutti hieman epätoivoiselta kunnes sain puun kautta kammettua itseni katolle. Avoimena paistatellut ovi osoittautui johtavan vain hissin konehuoneeseen. Vieressä sijainneesta kattoluukusta oli pujotettu kapea köysi. Niin kapea, ettei sitä pitkin voisi kiivetä ylös, mutta alas laskeutua kylläkin. Viimeisenä mahdollisena sisäänkäyntinä päätin laskeutua köyttä alas sisätiloihin. Laskeutuminen oli kivulias. Talvihanskoissa ei olisi ollut pitoa muovista köyttä laskeutuessa, joten pelkän käsivoimien varassa laskeutuminen aiheutti ikävät nirhaumat kämmenien ympärille, johon köyttä pujotin. Alhaalla odotti palkinnoksi totutun karut näkymät ja vapaa pääsy koko rakennukseen.

Synkkä kellari tuoksui UE:lle.

Kylmiöitä teurastamoajoilta.

B-luokan kauhuelokuvien tunnelmaa oli viritetty sisätiloihin.

Sisätilojen alkuperäisen irtaimiston sietokyky oli lopuillaan.

Kello oli tasan 12, kun hyppäsin avoimesta ikkunasta takaisin kadulle. Hiljaisen ja aution yön jälkeen tuntui miltei koomiselta palata takaisin ihmisten ilmoille. Lopen uupuneena suoristin kiiruusti pian lähtevään junaan, jonne ehdin kuin ehdinkin. Massiiviset, yli 13 tunnin non stop-exploraatiot Vaasassa oli saatu päätökseen. Ruoka- tai lepotaukoa en ollut itselleni suonut. Vasta junassa ehdin rauhoittua ja miettiä kaikkea kokemaani. Vielä vuosia myöhemminkin muistelen reissua erityisellä kaiholla. Hyvien muistojen saattelemana palasin myöhemmin Vaasaan kokeilemaan, josko voisin kokea jotain vastaavaa. Vastaavaa en kuitenkaan saavuttanut enkä taida saavuttaakaan enää. Olosuhteet olivat muuttuneet. Wasa Underground kohteineen oli kadonnut.