Reissukertomus: Vaasan 13 tuntia

Alkuvuonna 2008 elin vapaaherran elämää Tampereella. Itseni lisäksi ainoana huolehdittavana minulla oli vanha kissa. Olin paria kuukautta aikaisemmin keskeyttänyt elektroniikka-asentajan opinnot ja sillä hetkellä työtön. Tekniikka ei ole koskaan ollut minun vahvinta alaa. Jäi minulle koulusta kuitenkin käteen VR:n opiskelijakortti, joka oikeutti puolet halvempaan lippuun. Vapaana ja autottomana poikamiehenä minulla oli tapana lähteä oman fiiliksen mukaan ex tempore-junamatkalle yöksi jonkin suurehkon kaupungin keskustaan kohteita etsimään ennalta potentiaaliseksi tiedetyille alueille.

UE-ryhmä nimeltä Wasa Underground piti tuohon aikaan näyttävää blogia ja sai huomiota jopa paikallisessa mediassa. Vaasassa oli samoihin aikoihin isoja teollisuuslaitoksia tyhjillään ja purettavana, joista kyseinen poppoo oli julkaissut kuvia. Oli toimittava heti tai kohteet jäisivät näkemättä. Niinpä lähdin helmikuussa junalla Vaasan talviseen yöhön varusteena vain välttämättömät: kamera, taskulamppu ja vesipullo. Parin tunnin junamatkan istuttuani saavuin Vaasaan kello 22 tienoilla. Olin melkoisen keltanokka harrastajana ja intoa täynnä. Mutta ennen kohteille suunnistamista tankkasin itseni paikallisessa pikaruokalassa, sillä se jäisi luultavasti ainoaksi "kunnon" ruoaksi ennen aamua.

Vaikka viikonlopun riennot olivatkin keskustassa parhaimmillaan, se ei häirinnyt minua, sillä kohteet olivat sen ulkopuolella vanhalla teollisuusalueella. Kaikki 5 erillistä ja hylättyä teollisuusrakennusta sijaitsivat kilometrin sisään toisistaan. Vastaavaa harvoin pääsee todistamaan ainakaan Suomessa. Aikomuksenani oli tarkistaa ensimmäisenä 2 purettavaa teollisuuskompleksia, koska aamulla purkumiehet saattaisivat aloittaa hommansa. Yöllä saisi puuhastella rauhassa, jos vain toimisi vaitonaisesti.

Ensimmäisenä lähestyin Pohjanmaan Lihan - Österbottens Kött korttelinkokoista teurastamoa, jota oli jo alettu purkamaan. Teurastamoiden kuuluisi olla kai karmivia, tunteita aiheuttavia, luonnottomia laitoksia, mutta urbaanin löytöretkeilijän silmin koin sen rauhoittavaksi tekijäksi. Se tarjosi suojaa ja lämpöä tuulelta ja pakkaselta sekä runsaasti tutkittavaa.

Purettavaksi määrätyn teurastamon purkutyöt olivat keskeytetty täksi yöksi.

Kellaritiloissa oli vielä runsaasti vanhaa mainosmateriaalia ja arkistoja liittyen teurastamon toimintaan. Teurastamotilat koneineen olivat pitkälti jo purettuna ja yläkerran toimistotilat "taidegalleriana" eli spreijattu maalilla.

Saniteettitilat olivat olleet pidempäänkin heitteillä ruosteesta päätellen.

Kellareiden maalipinta oli pahasti lohkeillut.

Konehuone.

Teuraille löytyi viileä leposija useista kylmähuoneista.

Teurastamon koneista viimeisimmät.

Vandalisoidut yläkerran toimistotilat olivat saaneet uutta väriä pintaan.

Firman herkkuja kasvisten siivittämänä. Kuva löytyneestä mainoslehtisestä.

Tavaraa vuosien takaa olisi voinut tutkailla pidempäänkin, mutta tehtävää oli vielä paljon ennen auringonnousua. Suomen Rehun 50 metriset siilot odottivat valloittajaansa. Teurastamo oli vienyt aikansa ja kello alkoi lähennellä kolmea. Reitti sisään oli hyvä valita huolella, sillä samalla tontilla puksuttava leipätehdas vaikutti vielä aktiiviselta. Erään kulman takaa oli suora yhteys puretun seinän kautta sisätiloihin. Rehutehdas oli massiivinen kolossi ja kaukaa näkyvä maamerkki vaasalaisille. Kerroksia oli pitkälle toistakymmentä. Avoimesta pohjakerroksesta oli hyvä päästä nopeasti yläkerroksien suojiin.

Kuunvalossa ei taskulamppua tarvinne.

Kuilun pohjalta. Ylös pääsee vain kipuamalla rappusia.

Vanhan valvomon vanhentunut kontrollipaneeli.

Putkiviidakkoa oli karsittu.

Huipulla tuulee. Vastaavaa näköalatasannetta Vaasaan tuskin ihan heti nousee.

Jälleen oli kaksi ja puolituntinen vierähtänyt kuin siivillä. Kello oli 5:15, kun lähdin kohti seuraavaa teollisuuskohdetta. Lyhyen kävelyn jälkeen saavuin kadulle, jossa kohde oli. Vastapuolella uusia, mutta halvannäköisiä kerrostaloja ja toisella puolella osittain siistinnäköinen, mutta levytetty, 3-kerroksinen teollisuusrakennus. Kiersin avoimelle sisäpihalle, joka paljasti karun todellisuuden: graffitia, töhryjä, rikottuja ikkunoita ja avoimia ovia. Aikoinaan lokasuojia valmistanut tehdas oli nyt täysin heitteillä.

Lokasuojatehdas kadulta nähtynä.

Sisäpihan synkkä näkymä kertoo jo paljon.

Pesualtaat ovat kadonneet.

Rakennus oli pääosin tyhjiä halleja.

Ullakolla oli vielä jäänteitä irtaimistosta.

Aamu alkoi sarastamaan tehtaan kierrettyäni ja kello näytti seitsemää. Raitis ulkoilma ja kiireisyys kohteilla oli pitänyt mielen virkeänä. Varsinaista aikatauluahan ei ollut, mutta jossain vaiheessa fyysiset rajat kai tulisivat vastaan. Uutta piristettä tarjosi pitkään hylättynä ollut Vaasan Sähkömylly-Wasa Elektrokvarn AB, jonka nimi näkyy edelleen rakennuksen julkisivulla. Se aloitti toimintansa 1920, mutta siirtyi vain 4 vuotta myöhemmin Vaasan Höyrymyllyn omistukseen. Vanha mylly oli maatasolta hyvin suljettu, mutta kuin kohtalon ohjastamana sen viereen parkkeerattu tikasauto tarjosi minulle nousun varasto-osan välikatolle ja sieltä avonaisen luukun kautta sisään.

Muutamaa tuntia ennen vierailtu Suomen Rehu paistatteli taustalla jylhänä.

Sisäpihan puolta.

Runnellusta julkisivustaan huolimatta sisätilat olivat ruosteenpeittämiä, mutta vakaita.

Osa kojeistosta oli palanut ja osa vain jäänyt ruostumaan.

Klassinen kohde oli kierretty puolessatoista tunnissa. Sisällä liikkuessani oli ulkona viimein tullut kirkasta ja työntekijät saapuneet työpaikoilleen. Aika ajoin jouduin pysähtymään kuunnellakseni, kun autonovien sulkemisen äänet viereisellä pihalla kuulostivat siltä kuin joku olisi liikkunut rakennuksessa yhtäaikaa kanssani.

Viimeinen kohde tarkastamatta. En ollut enää parhaassa iskussani. Tunsin sen luissa ja ytimissä, mutta jäljelle jäänyt suojeluskunnan talo, sittemmin teurastamo ja ties mitä muuta, sai minut venymään kohteen pihapiiriin.

Uudet asuintalot ympäröivät jo tätäkin rauniota.

Vuonna 1939 valmistunut Viljo Rewellin suunnittelema Valkolinna on entinen suojeluskuntatalo. Rakennus oli huonokuntoinen, mutta suojeltu ja siksi säästynyt toistaiseksi purkutoimilta. Sisäänpääsy ei ollut yhtä yksinkertaista kuin aikaisemmissa kohteissa, sillä pytinki oli huolellisesti levytetty. Ovet ja ikkunat vaneroitu ehkä yhtä tai kahta lukuunottamatta, jotka sijaitsivat kakkoskerroksessa. Vain talonmiehen asunto kellareineen oli avoinna. Homma vaikutti hieman epätoivoiselta kunnes sain puun kautta kammettua itseni katolle. Avoimena paistatellut ovi osoittautui johtavan vain hissin konehuoneeseen. Vieressä sijainneesta kattoluukusta oli pujotettu kapea köysi. Niin kapea, ettei sitä pitkin voisi kiivetä ylös, mutta alas laskeutua kylläkin. Viimeisenä mahdollisena sisäänkäyntinä päätin laskeutua köyttä alas sisätiloihin. Laskeutuminen oli kivulias. Talvihanskoissa ei olisi ollut pitoa muovista köyttä laskeutuessa, joten pelkän käsivoimien varassa laskeutuminen aiheutti ikävät nirhaumat kämmenien ympärille, johon köyttä pujotin. Alhaalla odotti palkinnoksi totutun karut näkymät ja vapaa pääsy koko rakennukseen.

Synkkä kellari tuoksui UE:lle.

Kylmiöitä teurastamoajoilta.

B-luokan kauhuelokuvien tunnelmaa oli viritetty sisätiloihin.

Sisätilojen alkuperäisen irtaimiston sietokyky oli lopuillaan.

Kello oli tasan 12, kun hyppäsin avoimesta ikkunasta takaisin kadulle. Hiljaisen ja aution yön jälkeen tuntui miltei koomiselta palata takaisin ihmisten ilmoille. Lopen uupuneena suoristin kiiruusti pian lähtevään junaan, jonne ehdin kuin ehdinkin. Massiiviset, yli 13 tunnin non stop-exploraatiot Vaasassa oli saatu päätökseen. Ruoka- tai lepotaukoa en ollut itselleni suonut. Vasta junassa ehdin rauhoittua ja miettiä kaikkea kokemaani. Vielä vuosia myöhemminkin muistelen reissua erityisellä kaiholla. Hyvien muistojen saattelemana palasin myöhemmin Vaasaan kokeilemaan, josko voisin kokea jotain vastaavaa. Vastaavaa en kuitenkaan saavuttanut enkä taida saavuttaakaan enää. Olosuhteet olivat muuttuneet. Wasa Underground kohteineen oli kadonnut.