Joutomaa, keskusten väheksytty elementti

Taannoisella Tallinnan retkellä kiinnitimme huomiota kahden lähekkäin sijaitsevan pääkaupungin Helsingin ja Tallinnan eroihin. Molemmat ovat satamakaupunkeja samoilla leveys- ja korkeusasteilla, oman maansa keskuksia. Paljon yhtäläisyyksiä kulttuurissa, mutta myös yhtälailla eroavaisuuksia. Erityisen silmiinpistävää oli kuitenkin tilan ja joutomaiden määrä. Oli huojentavaa kulkea satamasta suoraan Suomenlahden hoitamattomaan rantaan, jota ei oltu hyödynnetty mitään tiettyä tarkoitusta varten. Vaikk'ei siellä kukaan liikkunutkaan, tuo joutomaa oli yhtä avoin kaikille. Siellä liikkumiseen ei kohdistunut minkäänlaisia odotuksia mistään suunnasta. Ei tarvinnut varoa kukkaistutuksia, moottoriajoneuvoja tai kulkea merkittyä tietä pitkin. Kukaan ei tule tuputtamaan mainossälää käteen eikä kenenkään terassi valtaa muilta tilaa. Helsingistä tällaisia vapauden saarekkeita, henkireikiä, ei löydy yhtä helposti.

Joutomaa kuvaa hyvin urbaanin löytöretkeilijän sielunmaisemaa.

Suomalainen yhteiskunta on järjestelmällinen. Meillä on lakeja ja sääntöjä, joita me kansalaiset kuuliaisesti noudatetaan. Sen ansiosta monet asiat meillä Suomessa toimii selkeästi ilman ylimääräisiä viiveitä: bussit lähtevät laituristaan ajallaan, jonoissa ei etuilla eikä puutetta ole tarvikkeista. Ne ovat asioita, jotka huomaa ulkomailla reissaillessa. Etenkin paikoissa, joissa länsimaista täsmällisyyttä ja tehokkuutta ei ole samanlailla omaksuttu.

Venäjän puolella arvokkaita merenrantatontteja ei kaavoiteta automaattisesti rikkaimpien asuinkäyttöön.

Ennen kaikkea Suomessa on turvallista, mikä on hieno asia. Usein kuitenkin tuntuu siltä, että turvallisuusnäkökohdat sivuuttavat kaiken muun huomioimisen arvoisen. Tällainen yhteiskunnallinen paapominen näkyy keskustoissa muun muassa kallionkielekkeiden aitaamisella, autiotalojen purkamisena sekä kaiken luonnollisen ja villin raivaamisena. Toisin sanoen joutomaalle ei ole sijaa.

Arvoton ja väliaikainen maankaatopaikka on eristetty aidoilla.

Suomessa tehokkuus ja järjestelmällisyys ovat vallitsevia voimia. Ovathan ne osittain mahdollistaneet meidän nousun sodista ja pula-ajasta sotakorvauksien myötä monien mittareiden mukaan maailman edistyksellisimpiin maihin. Näitä samoja arvoja vaalitaan katukuvassa. Suomalaisia suorastaan riivaava tehokkuusajattelu näkyy jopa puistoissa, jossa pelkistetyt ja symmetriset muodot hallitsevat näkymää. Pahimpana esimerkkinä muistan TV:stä puutarhaohjelman, jossa neuvottiin suihkuttamaan painepesurilla sammaleet pois pihakivistä.

Toisen unelma on toisen kauhukuva. (Kuva: Oula Salokannel)

Toinen toistaan muistuttavat, kliiniset ja yllätyksettömät miljööt ovat tunnusmerkkinä jokaiselle modernille keskukselle sekä kaupan- että asuinalueelle. Vain teollisuudessa käytännöntarpeet voivat sanella yllättävämpiä luomuksia. Joskin nykyään Suomessa valtaaottava pienteollisuus tekee yhä useammasta tehtaasta siistin mutta halvan peltilaatikon näköisen. Luonnolla ja villiydellä ei ole sijaa kuin korkeintaan ruohokenttänä, trimmattuna pensaana tai kukkaistutuksena. Kaiken pitää olla hoidettua. Kontrollin painotus elää vahvana.

Rakentamaton joutomaa voi olla merkityksetön myös kapeakatseiselle urbaanille seikkailijalle.

Välillä olen aprikoinut olisiko tässä omakohtainen syy exploraation ja rappioromantiikan tarpeelle: vastapainon hakeminen muuten niin ennalta-arvattavalle ja yksipuoliselle ympäristölle. Tätä samaa aihetta käsittelee monisyisemmin Marko Leppäsen perustama esoteerisen maantieteen koulukunta ja sen sovellus periferiaterapia. Se ei kuitenkaan yksinään tee tästä harrastuksesta/elämäntavasta, niin intohimoista kuin se on. Vapauden ja välittömän tilan kokeminen on myös olennainen osa joutomaalla fiilistelyä. Joutomaa voi olla ainoa hengähdyspaikka hektisessä kaupunkimiljöössä. Se ei aseta rajoja eikä vaatimuksia. Se voi olla urbanisoituneelle matkaajalle lähempi kosketus luontoon kuin aarnimetsän korpi, joka voi äkkiseltään tuntua vieraalta ja hankalalta.

Ei niin pahaa, jottei jotain hyvääkin. Urbaani löytöretkeilijä ei lannistu joutomaiden vähyydestä. Nopeasti muuttuvissa kaupunkiympäristöissä suuret rakennus- ja purkutyömaat tai lumen- ja maankaatopaikat luovat joskus hetkellisiä joutomaita, joiden poikkeuksellisissa maisemissa voi seikkailija fiilistellä olevansa yksin muiden ulottumattomissa. Pako todellisuudesta voi siis olla lähempänä ja todempana kuin lähin videovuokraamo. Toisaalta se on myös tutustumista siihen todellisuuteen, joka sivullisilta koitetaan rajata.

Keskuksen sykkeessä, ylhäisessä yksinäisyydessä.