Reissukertomus: Päivän autiotalo

Pidän syksystä. Se on hienoa aikaa. Ei ole liian kuuma tai kylmä eivätkä itikat vaivaa. Parhain ruska-aika on jo mennyttä. Ei se haittaa. Oikeastaan vain parempi. Ruskassa on jotain liian kliseemäistä. Silloin ovat liikkeellä valokuvaajat, jotka haluavat postikorttimaisia kuvia. Pidän maisemasta enemmän ruskan jälkeen, kun maisema on lakastuneempi. Kuolleempi. Vähemmän teeskentelevä.

Tänään oli hyvä päivä käydä autiotalolla, jota olin kytännyt aina ohimennessäni jo muutaman vuoden saamatta koskaan aikaiseksi käydä sisällä. Se oli pääkaupunkiseudun ulkopuolella, mutta silti vain vartin ajomatkan päässä vanhan tien varressa. Vastaantulevaa liikennettä tiellä on aamulla vielä runsaasti. On tiistai. Ihmiset on matkalla töihin. Minä en. Olen liikkeellä yksin.

Talo on vain parikymmentä metriä tuosta tiestä, mutta silti niin puiden ja pensaikon suojassa, että se jäisi hätähousuilta huomaamatta. Jätän auton kauemmas metsätien varteen puomille, joka on suljettu. Kierrän talolle takakautta metsän suojissa, ettei vastapäisille naapureille vahingossakaan juolahtaisi mieleen minun olevan jonkin sortin pahantekijä. Halusin olla rauhassa. Kukaan ei epäile metsään tallustelijoita, jonne toiset menee lenkille ja toiset sieneen, kuka minnekin.

Ketään ei enää näy. Vain autotien kohina muistuttaa minua vallitsevasta todellisuudesta. Saavun pusikon kautta pihamaalle ja sen viljelyksille. Talo on erikoisen näköinen ja nyt silminnähtynä taatusti hylätty. Joku taitelijasielu on jo ehtinyt väkertää graffitinkin talonperustaan, ettei vaan pääsisi unohtamaan olevansa pääkaupunkiseudun läheisyydessä. Pihalla on muutama rakennus: autotalli, lahonnut vaja ja kauempana tien läheisyydessä mitä ilmeisimmin koirakoppi. Autotallista ei löydy hartaasti toivomaani autonraatoa. Se on tyhjä, pakoputkea ja jonninjoutavaa roinaa lukuunottamatta. Välttelen näkymistä autotielle ja pujahdan liikenteen tauotessa sisään etuovesta.

Kohde olisi voinut toki olla vakuuttavampikin, totean astuessani sisään. Ei tuota juurikaan enää kenenkään kodiksi tunnistaisi. Talon tavarat ovat levällään lattioilla. Kaikki arvokas, jos sellaista on ollutkaan, on jo viety pois. Autiotalojen romukerääjät ovat varmasti kiertäneet täälläkin vuosien saatossa "pelastamassa" pelastettavan. Sen, kuka pelastaa ja mitä, voi nähdä monella tavoin. Omasta kannastani asian suhteen en ole varma, mutta näiden tavaroiden päätyessä jonkun hamstraajan yksityiskokoelmiin, on vaikea nähdä näitä pelastajia ainakaan hyväntekijöinä.

Liikkuessa on vaikea olla tallomatta tavaroita. Koita tässä nyt sitten pitää kiinni UE:n eettisistä säännöistä ja olla rikkomatta mitään, kun jalkojen alla koko ajan rutisee jotain. Paljasta lattiaa ei paljoa näy. Kaiken moskan seassa on kirjoja, vaatteita, kenkiä, kippoja, kuppeja, palasia jonkun elämästä. Jonkun, joka luultavasti on jo siirtynyt tuonpuoleiseen. Yritän saada niistä tolkkua.

Talossa on kolme kerrosta. Alimpana kellari ja ylimpänä ullakko. Vain keskikerros vaikuttaa elämiseen soveltuvalta. Sen pieni lisäsiipi on jäänyt kesken. Talo on muutenkin hyvin alkeellinen. Pienillä varoilla rakennettu. Sisustuksesta ei juurikaan voi puhua.

Ullakolla on paljon vanhoja lehtiä. Niin sanoma- kuin aikakausilehtiäkin. Jotkut niistä puoli vuosisataa vanhoja - jopa vanhempiakin. On helppo ymmärtää miksi autiotalot vetävät ihmisiä puoleensa. Niissä on helpompaa löytää elämänmakuista historiaa kuin mistään muista kohteista. Nuo lähihistorialliset ulkomuseot tarjoavat katsauksen tavallisten ihmisten vuosikymmenten takaiseen arkeen. Lehdet, niiden mainokset, kalusteet, astiat, kirjeet ja valokuvat antavat rehentelemättömän kuvan, jota ei ole tarkoituksenmukaisesti ja valikoiden laitettu esille kävijää varten.

Sekametelisoppa, josta ei ensisilmäyksellä löydy mitään kiinnostavaa.

Ennenkuulumattomia yhtiöitä ja tuotteita, joihin törmää vain autiotaloissa.

Sekalaista tavaraa pöly- ja likakerroksen peitossa.

Huvudstadsbladet vuodelta 1959.

Kauan sitten lopetettu ruotsalainen aikakausilehti.

Kaikesta päätellen talossa on asunut ainakin naispuoleinen ihminen, joka pitää lukemisesta. Hän on osannut ruotsia ja ehkä ollut suomenruotsalainen. Laskeudun ullakolta keskikerrokseen tarkastelemaan muita huoneita tarkemmin. Tunnelma muuttuu erilaiseksi. Se on jotain vaivaannuttavan ja hermostuneisuuden väliltä. En osaa selittää syytä. Ehkä se on niitä alitajuntaan liittyviä mystisiä asioita, joita voi tulla vaikkapa äänimaailmasta tai vääränlaisesta valaistuksesta. Tämän talon ikkunoissa oli nimittäin valon estävät säleiköt ja talo oli epätyypillisen synkkä siitäkin syystä. Tai ehkä se johtui vain tee-se-itse kalusteiden viimeistelemättömyydestä ja muusta epämääräisestä tavarasta. Talosta ei oikein saanut otetta. Oli vaikea kuvitella sen elämää, sillä johtolankoja tämän elämän avaamiseksi puuttui kosolti.

Keittiön sekasortoa.

Tuntemattoman herrasmiehen kuva keittiön lattialla.

Kuin huomaamatta kului tunti tai parikin. Oli aika siirtyä kellarikerrokseen puista portaikkoa pitkin, joka on jäänyt maalaamatta ja lakkaamatta. Kellari on kerroksista siistein paikka, jos rojun määrää mitataan. Se on pitkälti tyhjä ja pimeä. Vain kasa hiiltä ja halkoja on kerätty kellarin toiseen päähän. Yhdessä huoneessa on leivinuuni ja pannuhuoneessa ruostunut kattila. Jostain vesi on vuotanut sisään, sillä katto on hapertunut ja antanut periksi läväyttäen kerrosten väliset purueristeet keskelle lattiaa, mutta kellari vaikuttaa muuten kuivalta.

Kellarin katto on laho.

Kulutan aikaani valokuvaten tilaa. Asettelen lamppuja niin, että pitkistä valotuksista tulisi näyttävemmän näköisiä. Yritän käyttää puista lankun palasta kohdistaakseni taskulampun valokeilaa ylemmäs, mutta se nauloineen murenee käsiini kuin epätodellisessa unessa. Huomaan, että muukin maassa oleva puutavara on eheästä ulkonäöstään huolimatta yhtä haurasta. Tämän jälkeen nousen takaisin ylös ja poistun rakennuksesta kevein askelin, mieli virkistyneenä.

Haastattelu: Tuulahdus menneisyydestä - mitä tapahtui FUE:lle?

Finnish Urban Exploders on nimi, joka ei ehkä suurimassa osassa lukijoista herätä yhtään mitään. Harvojen mieliin jäänyt helsinkiläisperäinen nuorten miesten joukko perusti kuitenkin sivuston, joka oli luokassaan historian toiseksi ensimmäinen Suomessa. Vuosituhannen vaihteessa, ryhmän syntymisen aikoihin, kukaan ei nimittäin tiennyt termistä urban exploration. Ei ainakaan kukaan tavan tallaaja. Harvalukuinen harrastajajoukkokin oli vielä autuaan tietämätön toisistaan. Vain dm-gallery oli ainoana suomalaisena UE-sivustona netissä.

Eräässä pienimuotoisessa, sekalaisten seikkailijoiden kausi-iltamien yhteydessä tapaan sattumalta miehen, joka kuului tähän maineikkaiseen ryhmään. Kiinnostus on molemminpuolista, sillä vain paria kuukautta aiemmin olen julkaissut UE-sivustojen historiikin, jossa sivutaan myös FUE:ta. Sen on myös mies noteerannut. Sovimme tapaamisesta kuukauden päästä, mutta sitä ei asiaankuulumattomista syistä koskaan tapahtunut. Vuotta myöhemmin saamme sovittua vihdoin tapaamisen retken yhteyteen, joka sijoittuu vanhalle linnakesaarelle.

Nyt on tuo hetki. Olen innoissani. Olen pääsemässä jälleen käsiksi suomalaisen UE-historian alkuhämäriin. Aikaan, jolloin UE oli itsetarkoituksetonta puuhastelua vailla vertailupohjaa, ja aikaan, jota en itse kokenut. Mieluisaa on myös, että molemmat olemme innostuneet seikkailusta, jota kutsumme vanhan koulukunnan eksploraatioksi. Mennään ilman suuria etukäteissuunnitelmia tutkimaan, mitä alueella on tarjottavanaan. Eli etsimään jotain sellaista, mistä emme ole edes vielä tietoisia. Kohde on kyllä tuttu, mutta omalta kohdaltamme huonosti ruodittu.

Saavumme vesiteitse saarelle. Mukaamme on liittynyt kolmaskin kaveri, Syrjäseudun vanha tuttu, Heikki. Illan alkaessa hämärtämään vaellamme kolmen koplana kohti saaren eteläisimpiä osia etsien vanhoja tunneleita, joista osa on peitetty. Syksyinen pimeys luo tutussakin paikassa sanoinkuvaamatonta vierauden tuntua ja jännitystä. Tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista. Ensimmäinen tunneli löytyykin pienen hapuilun jälkeen. Pienestä syvänteestä löydetyn tunnelin aukko johtaa viistosti syvemmälle.

Tutkimassa maanalaista tunnelia.

FUE lyhennettä käyttäneen joukon sivut hävisivät kuin varoittamatta ajan saatossa eikä ryhmän jäsenistöstä kuulunut sen jälkeen mitään. Retkellämme oli aika ottaa selvää tästä. Mitä oikein tapahtui?

Syrjäseutu: Miten ajauduitte UE:n pariin?

Willow: Sen on pakko olla joko 2001 tai 2002. Oltaisiinkohan me vahingossa törmätty joihinkin autiotaloihin... Niin joo! Nyt muistan. Me luettiin jostakin, että joku oli käynyt Kanadassa jossain entisellä tutka-asemalla tai ohjustukikohdassa. Sitten mekin lähdettiin komppaamaan tätä meininkiä. Ensimmäinen paikka taisi olla joku Vuosaaren vedenpuhdistamo, jota käytiin pariin kertaan etsimässä. Sitten muistan, että nuorena pyörittiin Vuosaaren telakalla monta kertaa. Se oli aika jännä paikka. Se oli niinku puoliksi hylätty siihen aikaan. Ja Tattarisuo! Sehän on ihan maaginen paikka. Siitä se homma lähti käyntiin sitten.

SS: Ketä kuuluu FUE:en?

Willow: Siihen kuului ihan meidän lähipiiri. Olisko 3-4 kaveria. Koottiin silloin sellainen ryhmä ja kaikilla ryhmillä piti siihen aikaan olla nimi. Puhutaan kuitenkin 2000-luvun alkupuolesta. Meidän tällaisena ideologina oli silloinen dm-explorers eli Spivey Pointin tyypit. Sitten mekin ajateltiin, että meidän pitää keksiä jokin nimi. Muistan, että keksittiin hienot roolinimetkin. Mulla taisi olla Willow. Sitten pari kaveria keksi jotain vähän vaikeampia.

Willow tunnelinhaarassa.

SS: Milloin sivut perustettiin?

Willow: Se on varmaan ollut 2002 tai 2003 viimeistään, koska viimeisin päivitys oli siltä vuodelta. Nythän se saitti on kadonnut lopullisesti.

SS: Olitteko yhteyksissä muihin harrastajiin kuten dm-explorersiin?

Willow: Joo, olimme yhteyksissäkin heihin. Suunniteltiin jopa yhteisiä retkiäkin, mutta muistaakseni silloin se kaveri, johon oltiin yhteyksissä, asui Tampereen seudulla. Se taas oli siihen maailman aikaan kaukana. Autoa ei ollut. Vaihdettiin sähköposteilla kohteitakin, mutta käsittääkseni ne ei silloin koskaan käyneet pääkaupunkiseudulla.

Sitten tuli The Silent The Complete* ja oltiin siihenkin yhteyksissä. Vaihdettiin ehkä pari sähköpostia joskus. Sillä oli enemmän sellaisia taiteellisia valokuvia. Se komppasi samoja paikkoja, jotain taisteluhautoja Kontulan maastossa, missä me oltiin käyty, niin sehän oli kova juttu. Me tiedettiin, että se oli paikallinen tyyppi, mutta ei me tavattu koskaan.

Turusta nousi uusia tyyppejä. Sitten tuli joku Turun Urban eksplaatio...

SS: Turun kaupunkieksploraatio?

Willow: Just. Senkin muistan, että reagointiin, että tommonenkin pumppu nykyään on. Muistelen, että oltaisiin vuosia sitten käyty chatissa jossain ircissä heittämässä, että me oltiin FUE:stä. Sitten ne oli vaan, että: "Aaa, kyllä me muistetaan teidät..."

Se oli hauskaa, että sellainen skene siihen silloin syntyi. Sitä ennen oli ollut vaan pari saittia, siinä kaikki.

Nousimme rantatörmälle evästämään.

SS: Sitten sivut ja FUE katosivat. Mitä tapahtui?

Willow: 2004 me tehtiin vielä isohko päivitys saitille. Kirjoitettiin se englanniksi. En kyllä ymmärrä miksi. Varmaan tavoiteltiin jotain hienoa. Niin, me liityttiin siihen maailman urban exploration ringiin. Oliskohan se Ninjalicious pitänyt sitä. Sitten me käytiin jossain foorumilla kyselemässä, josko voisi tarkastaa meidän sivuston englanninkielen tason. Sinänsä se oli hauskaa, että jenkkiläiset sanoi sen olevan ihan hyvä, ok ja mielenkiintoinen, mutta sitten joku suomalainen haukkui meidät ihan pystyyn, ettei kannattaisi ollenkaan tehdä näitä, jollette kerran osaa sitä. Se tyyppi oli vaihto-oppilaana Japanissa, joka oli sattumalta törmännyt meidän sivustoon. Se oli kyllä käsittämätöntä.

Me tehtiin vielä yksi iso päivitys ja me siirrettiin sivusto broidin palvelimelle, mutta se palvelin jysähti. Meillä ei oltu mitään back uppeja tehty, joten meiltä hävisi siinä muutama kohde. Se oli vielä sellaista aikaa, että erosin mun kavereista, kun muutin paikkakunnalta pois ja ne meni inttiin. Ne kertoi sieltä vielä, että täällä olisi hyviä kohteita. Mutta sitten elämä vei eri teille. Koulut erityisesti. Facebookissa hyvin harvoin saatetaan olla yhteydessä vielä.

Koskemattoman oloinen suojahuone.

SS: Seuraatko tai harrastatko itse vielä UE:ta?

Willow: Tottakai tottakai! Mikä mun mielestä eroa entiseen on siinä, että enemmän siitä on tullut valokuvaamista. Valokuvauksen taito, taso ja kuvien jakaminen on ihan uutta. Mikä on myöskin erikoista on tyttöjen mukaantulo. Silloin meidän aikoihin ei olisi tullut pieneen mieleenkään, että oltaisiin törmätty näissä puuhissa tyttöihin tai naisiin. Kyllä siis seuraan joo.

SS: Miten suomalainen UE on mielestäsi muuttunut sitten FUE:n ajoilta?

Willow: Kyllä mä sanoisin, että parempaan suuntaan. Mun mielestä netti ja sosiaalinen media on avannut ihan uuden kanavan. Ihmiset kokoontuu ryhmiin ja retkeilee yhdessä. Se on uutta ja se on hyvä. Se varmasti rohkaisee lisää siihen. Tottakai se on mennyt enemmän mainstreamimpaan suuntaan. Pitäisi kai nyt sanoa, että skene nyt pilalla, mutta mä en lähde siihen. Porukka tekee sen oman näköisekseen. Sinne on tullut paljon nuorempaakin porukkaa eikä sitä voi ohjata. Ne tekee sitä omalla tavallaan. Tietenkin ne eettiset säännöt, jotka on ollut voimassa ties mistä asti, on edelleen käyttökelpoisia. Ongelma on vaan, että kun se kohde jaetaan niin laajasti, että siitä on tullut enemmän itseilmaisun väline siitä kohteessakäymisestä.

SS: Kiitos, eiköhän pistetä pakettiin.

Willow: Kiitos retkestä.

*The Silent The Complete oli Tuomas Romun sivusto, joka oli kotoisin Salosta. Haasteltava viitannee paikallisella tyypillä helsinkiläiseen Kimmo Nummelaan, jolla oli samoihin aikoihin sivusto nimeltä Silent Wall.

Urbexin top 10 varusteet

Yksi urbexin hienouksista on siinä, että sen ei tarvitse olla välineurheilua. Ainakaan varusteiden puute ei estä harrastuksen aloittamista. Toki ne helpottavat tutkimista monella saralla. Harrastuksen laajentuessa niitä monesti harrastajille kerääntyy, sillä on kohteita, joissa varusteet on välttämättömiä. Esimerkiksi kiipeillessä tai laskeutuessa saatetaan tarvita kiipeilyvälineitä tai tikkaita, joita ilman kohde jäisi inhimillisten kykyjen saavuttamattomaksi. Vetisessä kohteessa saappaat tai jopa kahluusaappaat helpottaa menoa kummasti. Moottorisoidun kulkuvälineen käyttö lienee ainoa järkevä tapa saavuttaa syrjäiset kaukokohteet. Pimeissä kohteissa taskulamppu on käytännössä ehdoton.

Urbaaniin löytöretkeilyyn kuuluvia varusteita ajatellessani ensimmäisenä mieleen tulee kamera kuin itsestäänselvyytenä. Sitä se ei kuitenkaan ole kaikille harrastajille. Valokuvaus on lähinnä harrastukseen liittyvä lisä. Hyvin näkyvä sellainen. Paikkojen etsimiseen, löytämiseen tai niihin pääsemiseen, siis itse harrastukseen, valokuvauksella harvoin on mitään tekemistä. Kamera ei siten ole varuste pakollisimmasta päästä. Joskin tunnetaan tapauksia, jossa kohteita valvovat tahot ovat suhtautuneet kohdetta valokuvaaviin suopeasti ja antaneet heidän touhuta rauhassa. Tämä todennäköisesti usein siitä syystä, että valokuvaajia ei ensimmäisenä mielletä varkaiksi tai vandaaleiksi. Toisaalta tunnetaan tapauksia, jolloin valokuvaus on koettu häiritsevänä seikkana.

Kameraa oleellisempia varusteita ovat muun muassa vaatetus, valpas mieli sekä jokin yhteydenpitoväline ulkomaailmaan. Ennen kuin alkaa erikoisempia varusteita hamstraamaan, kannattaa seurata minkätyyppiseksi harrastus muodostuu ja tehdä hankinnat myöhemmin tarpeen mukaan. Seuraavassa vasta-alkajille vinkkejä ja luettelo asioista, joista kokemukseni mukaan on ollut eniten hyötyä. Varusteita ei ole numeroitu tärkeysjärjestyksen mukaan.


1. Vaatetus

Valmistautuessani retkeen kuin retkeen, mietin ensimmäisenä vaatetusta. Mitään yhtä ainoaa oikeanlaista vaatetusta ei ole. Tilanteetkin tapahtuu joskus ennaltavaroittamatta. Yleensä tavallinen, niin kutsuttu normivaatetus, riittää. Suunnittelun suodessa oikeanlaiset vaatteet määräytyvät retken sekä kohteen luonteen, sään ja muiden olosuhteiden mukaan. Soluttautuessa johonkin käytössä olevaan paikkaan vaatimuksena on ympäristöön soveltuva, huomaamaton asu, joka voi olla mitä vain pikkutakista huomioliiveihin ja haalareihin riippuen kohteen luonteesta. Vähemmän salaisen agentin hommista ja enemmän hylätyistä kohteista viehättyneet voivat määrittää asunsa vapaammin. Silloin on mahdollista kiinnittää huomio asusteiden muihin ominaisuuksiin kuten suojaavuuteen, sateenpitävyyteen, heijastavuuteen ja yleiseen kestävyyteen.

Ns. normivaatetus herättää ehkä vähiten huomiota. (Kuva: Daniel)

2. Maalaisjärki

Maalaisjärki eli käytännön ajattelu voi olla yhtä toiselle ja toista toiselle. Oli päätös sitten mikä tahansa, sen seuraaminen lienee ainoa vaihtoehto paikoissa, joita ei ole turvatarkastettu eikä valmiiksi reititetty. Paikoissa, joissa yllätys saattaa muhia seuraavan kulman takana. Minnekään ei tule rynnätä suin päin, vaan tiedustella, tutkia ja havainnoida, sitten tehdä tilanteen vaatiessa toimintasuunnitelma, joka saattaa tapahtua sekunnin murto-osissa ikään kuin huomaamatta.

3. Taskulamppu

Taskulamppu ei aina ole pakollinen väline, mutta silti sitä tarvitaan niin usein, että sen voi melkein luokitella ehdottomaksi. Harva kohde tai sen kätköt makaa aavan taivaan alla metsäautoja ja avolouhoksia lukuunottamatta. Kun kyse on jostain ihmisen rakentamasta, on se usein katettu. Sähkövaloja harvoin kohteissa on, ja, jos onkin niiden sytyttäminen on riskaabelia. Turvallinen liikkuminen pimeissä tiloissa vaatii siksi keinovalaistusta. Harrastajien tiedetään kantavan useampiakin varalamppuja, ettei kaikki olisi yhden varassa.

Ilman keinovaloa tunnelit olisivat ahdistavia paikkoja.

4. Yhteydenpitoväline

Yleensä se on puhelin. Vakavemmissa ongelmatilanteissa on hyvä saada tavalla tai toisella yhteys ulkomaailmaan. Loukkuun jääminen etäisissä paikoissa, joihin muut ihmiset harvoin eksyvät, voi olla kohtalokasta. Toinen hyväksi todettu konsti on ilmoittaa tutulle reissukohteensa sijainnin. Joskin tällöin välittömän avun saaminen on hankalaa ja epävarmaa.

5. Kartta

Nykyajan puhelin saattaa sisältää tämän. Kartta itsessään ei ole välttämättömyys, lähinnä apu. Itse karttaa tärkeämpää on olla kartalla, selvillä omasta sijainnistaan. Mitä laaja-alaisempi kohde, sitä hyödyllisemmäksi sijainnin tiedostaminen muodostuu. Pariisin sokkeloisiin katakombeihin tiedetään lukuisia ihmisiä eksyneen löytämättä ulospääsyä.

6. Kulkuväline

Moottorisoitu kulkuväline on käytännön kannalta usein järkevin valinta, jos liikutaan kauemmaksi omilta kulmakunnilta. Huomion välttämiseksi kulkuvälineen valintaa ja sijoittamista kohteen läheisyyteen kannattaa miettiä etukäteen. Kulkuvälineistä pyörä on todettu käteväksi lyhyillä matkoilla sen hiljaisuuden ja helpon jemmattavuuden vuoksi.

Vanha kunnon neliveto kulkee maastossa kuin maastossa.

7. Käsineet

Käsineet ovat osa vaatetusta. Jälleen kerran eivät pakollisia, mutta hyödyllisiä. Varsinkin rappioituneissa paikoissa, joissa tarvitaan käsien tukea kuten kiipeillessä käsineet ovat mukava lisä. Ne suojaavat tikuilta, teräviltä kulmilta, lasinsiruilta, lialta, kosteudelta ja kylmyydeltä. Hanskat voi valita käyttötarkoituksen mukaan. Ne eivät paina tai vie paljoa tilaa ja siksi sellaiset kulkee helposti mukana kaiken varalta.

8. Jalkineet

Yleisesti urbaanit löytöretkeilijät suosivat tukevia kenkiä: maihinnousukenkiä ja vaelluskenkiä. Saappaita suositaan sankassa pusikossa ja kosteilla alustoilla. Toisaalta vaativaan kiipeilyyn edellä mainitut eivät ole ehkä paras vaihtoehto. Jalkineita ja niiden ominaisuuksia on moniin tarpeisiin. Hyviin jalkineisiin kannattaa satsata varsinkin pidemmillä reissuilla.

Naulaanastumissuoja on hyödyllinen ominaisuus rikkoutuneissa paikoissa.

9. Nestetankkaus

Nestetasapainon säilyttäminen, eli juominen, on tärkeämpää kuin syöminen. Juomaa kannattaa varata, jos retki on pidempi ja fyysisesti raskas. Riittävä nestetankkaus auttaa jaksamaan ja olemaan valppaampi.

10. Ensiapupakkaus- tai tarvikkeet

Harvoin oikeasti näitä kannetaan mihinkään, mutta pidemmillä reissuilla kulkee helposti autossa tai muussa kulkuvälineessä mukana. Hieman kuin monitoimityökalu, sitä harvoin tarvitsee, mutta silloin, kun sitä tarvii, se tulee todella tarpeeseen.

Tarinoita mestoilta osa 3

Urbaanien löytöretkeilijöiden matkan varrelle on sattunut monenlaista. Etenkin harrastuksen alkuvaiheissa toiminta on hapuilevaa ja epävarmaa. Ei oikein tiedetä itsekään aina millä asialla ollaan tai miten muut suhtautuvat joutomaille suuntautuvaan epämääräiseen vaellukseen. Kysymykset kuten onko se laillista ja mitä siitä seuraa, huomaako kukaan, vellovat päässä. Alussa homma eteneekin pitkälti tunnustelemalla.

Tampereella vaikuttava mieshenkilö, Siderocks, muisteli nuoruuden ensimmäisiä seikkailujaan:

"Kun olin vielä nykyistäkin lapsellisempi, 90-luvulla, perheellämme oli kesämökki Oulun Hiukkavaarassa. Hiukkavaara oli tunnettu myös siitä että siellä sijaitsi toinen Oulun kasarmeista. Kuinka ollakaan, kasarmin alueita sijaitsi myös alle kilometrin päässä mökiltämme. 

Eräänä päivänä nuoren meikäläisen uteliaisuus voitti pelon ja hiivin alueelle aidassa olevasta reiästä. Tällä nimenomaisella aidatulla alueella ei näkynyt olevan paljoa toimintaa, joten sain touhuta rauhassa. Alueella oli ilmeisesti järjestetty varusmiestoimintaa, koska löysin maasta suuria määriä räkäpäiden hylsyjä. Etsin ehjiä ja keräsin niitä talteen.

Jälkeenpäin uskaltauduin useasti alueelle hiippailemaan ja keräilemään räkäpäitä. Eräällä kerralla onnistuin jopa pääsemään sisälle varastorakennuksiin ja löysin dynamiitin. Jos muistikuvani eivät hirveästi valehtele, se tosiaan oli aito dynamiittipötkö.

Rationaalisesti asiaa pohdittuani päädyin ainoaan mahdolliseen vaihtoehtoon: laitoin dynyn taskuun. Mikä aarre! Riemuni jäi kuitenkin lyhytikäiseksi koska mökille päästyäni, kaikista piilotusyrityksistäni huolimatta, isäni löysi dynamiitin. Muistan selkeästi kuinka vihainen isä oli. En tiedä, miten hän hankkiutui pötköstä eroon, mutta ainakaan en saanut nauttia aarteestaani enää pitempään.

Sama uteliaisuus vie allekirjoittanutta vielä tänäkin päivänä tutkimaan ympäristöä. Ainakin olen oppinut läksyni ja nykyään otan kohteista vain valokuvia."

Dynamiittia!

Oppia ikä kaikki. Yhtä onneton on myös seuraava tapaus. Suomen UE-foorumilla, Q-elementsissä, tuore käyttäjä nimimerkillä Putkajäbä tilittää seuraavaa:

"Kyllä, on tullut nukuttua putkassa UE-harrastuksen tiimoilta. Ja ihan selvinpäin, hylätyn kohteen tutkimisen myötä. Joku oli kaiketi nähnyt mustiinpukeutuneen jäbän hiippailemassa ikkunasta sisään ja soittanut varmuuden vuoksi poliisit.

Siinä vaiheessa kun näin suuren taskulampun valon ja kuulin sellaista "SINÄ SIELLÄ PYSÄHDY" -huutoa, niin totta helkkarissa jalat alle vaan. Sain karistettua poliisit juoksemalla, minkä jälkeen alkoi kissa ja hiiri -leikki. Piileskelin milloin missäkin ja katselin kun heidän autonsa pyöri alueella. Jossain vaiheessa (liian aikaisin) lopetin piileskelyn ja kävelin suoraan väijytykseen. Luulin nääs ettei ne koko yötä jaksa väijyä alueella.

Siinä se sitten oli. Vietiin ensiksi asemalle ja kyseltiin mikä on homman nimi, laitettiin sitten putkaan nukkumaan ja yön aikana sedät päättivät etten ole syyllistynyt mihinkään rikokseen ja päästivät menemään. Selvästi ollut tavoitteena vaan antaa läksytys.

Tästä keksin nimimerkkini."

Yhteenottoja kohteita valvovien tahojen kanssa voi omalla toiminnalla vähentää, mutta harvemmin kokonaan välttää. Esimerkiksi autioituvan maaseudun valokuvaajan, Petri Volasen, pitkälle tielle on mahtunut yhtä sun toista. Hänet tunnetaan sivustonsa Autiot & Unohdetut ohella luontokuvista muun muassa kirjassa Paratiisi ja onpa hänet jonkun lehden haastattelussakin nähty. Kanta-Hämeen pikkukylistä pääasiassa koostuva kohdeapaja on tarjonnut kymmenittäin autiotaloja ja rakennuksia miehen kuvataiteellisten visioiden toteuttamiseen. Niistä pääosa on toteutunut vähemmällä vaivalla, mutta monivuotisen harrastushistorian varrelta löytyy myös tällainen tapaus:

"Meikäläisen harrastusmalliin kuuluu kait melko perinteinen autiotalojen etsintä. Toisin sanoen kulutan jokaista reissua kohti tuntikaupalla aikaa suunnitellen Kansalaisen karttapaikan avulla kierroksen joka sisältää mahdollisimman paljon ennenkokemattomia pikkuteitä, niitä kapealla punaisella merkittyjä. Mittaan montako kilometriä mitäkin tietä ajan ja merkitsen ylös minne sen jälkeen käännyn. Koska lähiseutujen tiet on tullut jo isoimmilta osin tutkittua, alkaa keskivertoreissun pituus pyörimään jossain puolentoista sadan kilometrin tienoilla. Kuten kuvitella voi, tuollaisen kierroksen suunnittelu pikkuteitä myöten todellakin ottaa aikaa. Etukäteisodotukset ovat tietenkin kovat ja mikäli todellisuus osoittautuu toisenlaiseksi, pettymys sen mukainen.

Valokuvaaminen on minulle äärimmäisen tärkeä osa tätä hulluutta ja siihen taas en kykene ilman yksinäisyyttä ja rauhaa: siksi teenkin reissuni lähestulkoon aina yksin ja jätän epävarmat tai liian lähellä asuttuja sijaitsevat autiotalotkin väliin.

Ainakin yleensä. Kertaalleen olen sortunut siihen että reissun tuntemattomien teiden osuuden lähetessä loppuaan, suurten odotusten uuden löytämisestä vaihtuessa jo jonkinlaiseen pettymykseen ja kun se kymmeneskin mutkan takaa häämöttänyt harmaa seinä osoittautui pelkäksi heinäladon seinäksi, on se miltei viimeisellä hetkellä vastaan tullut ilmiselvästi hylätty, mutta miltei asutun kyljessä, villiintyneen puutarhan keskellä ollut harmaa, avoikkunainen mökki käynyt liian kiinnostavaksi ohittaa.

Kuva: Petri Volanen

Auto parkkiin, varovainen vilkaisu siitä avoimesta ikkunasta: ilmiselvä autiotalo, vain yksi tuoli keskellä lattiaa. Vielä viimeinen epäröinti, mutta ajatus sen tuolin kuvaamisesta kiehtoo siinä määrin että sisälle on kiivettävä. Kuvaan sitä tuolia, taustalle saa vielä puutarhan kuolleen omenapuun joka sekin on näyttävinään hyvältä ikkunaruutujen vanhan, valuneen lasin läpi. Innostun.

Mökki on pieni, vain kaksi huonetta. Toisessa on vanha pöytä ja pöydän päällä vanha radio. Kuvaan sitäkin. Ja sitten se kuuluu, sen avonaisen ikkunan luota karjaistu ”ONKO SIELLÄ PERKELE VARKAITA” huuto. Kelaan että helvetti, nythän tämä hankalaksi meni, talvikin tulossa ja yleensä routa yrittää jossain vaiheessa ajaa autiotalossakin killittelevän porsaan kotiin. Väliovi eteiseen on lukossa joten uloskaan ei pääse kuin siitä ainoasta avonaisesta ikkunasta. Kävelen sen ikkunan luo, ulkopuolella on vanha patu pirunmoisen karahkan kanssa. Kelaan, että pitkää piiritystä ajatellen taidan olla voiton puolella ikäni puolesta ja totean tyynen kohteliaasti että ”ei, vaan kuvaaja”. Patu tuijottaa sen näköisenä että kusettaako se – perkeleen pitkäparta-pitkäletti ja mustat vaatteetkin vielä, mikä lie narkkari… vaikka on sillä kyllä jalustan päässä kamera. Selitän mitä olen tekemässä, että olen kuvannut jo vuosien ajan näitä maaseudun unohdettuja, tallettanut sitä katoavaa historiaa. Kerron, että haen todellakin vain kuvia, en koske mihinkään, en muuta mitään ja kuvatkin ovat vain kuvia vailla sijaintitietoja. Hissuksiin äijä alkaa rentoutua ja karahkakin laskee alas. Päätän hypätä ikkunasta ulos.

Kuva: Petri Volanen

Karahka ei kumahda kallooni. Juttelemme. Selviää että vanha patu on naapurista ja että tämän mökin perikunta on sille velkaa ohikulkevan tien ylläpidosta. Jutellaan lisää. Jutellaan politiikasta, työttömyydestä ja maaseudun muutoksesta. Patu alkaa vaikuttaa aina vaan asiallisemmalta tapaukselta. Jossain vaiheessa kuulen lähistöllä tapahtuneen sota-aikana pahan rautatieonnettomuuden joka oli tuonkin mökin pojan vienyt, hauta löytyy vieläkin hautuumaalla. Ennen poislähtöäni saan vielä vihjeen eräästä toisestakin autiotalosta.


Muutaman vuoden päästä päätän järjenvastaisesti palata. Tilanne on taas sama: äijä karjuu ikkunan takana karahkan kanssa, mutta rauhoittuu ja kertoo hämääntyneensä kun taisin olla viimeksi liikkeellä toisella autolla. Patua tosin ihmetyttää se, etteikö tuollaista mökkiä muka saa yhdellä kertaa kuvatuksi. Selitän kuinka maisema muuttuu, valokin on toisenlaista. Taas erotaan sovussa, äijä toivottaa jopa hyviä kuvia mutta jää kurkkimaan kotipihansa liiterin nurkan takaa.

Kuva: Petri Volanen

Päätän rauhoittaa paikan ainakin seuraavaksi vuosikymmeneksi ja kuka ties mikäli se vielä silloinkin pystyssä on, käydä ensin kysymässä sieltä naapuritalosta, että sopiiko kuvata."

Petri Volasen kertomus päättää tarinasarjamme tähän. Tarinoidenjanoisten kannattaa tutustua myös Q-elementsin runsaaseen antiin. Joskin ne ovat siellä pienen etsimisen takana. Syrjäseudussa tullaan myös myöhemmin jatkamaan tarinoiden kerrontaa. Siihen asti, seikkailuntäyteistä syksyä.

Linkit:

Tarinoita mestoilta osa 2