Luovutettu Karjala: Viimeistä kertaa osa 3

Päivä 3:

Heräsin aamulla kello 7:ltä. En kuitenkaan herätykseen. Edellispäivän rasitukset oli nukuttu pois ja menojalkaa vipatti. Aina niin rakas Viipuri odotti seinän ulkopuolella. Yritin tehdä aamutoimia mahdollisimman hienovaraisesti, jotta Timo ei heräisi. Toisaalta oli ehkä väärä hetki käyttää aikaa nukkumiseen, joten varovasti tiedustelin, josko hän olisi tajuissaan. Ja olihan hän. Ei kuulemma osannut nukkua kunnolla muualla kuin kotonaan. Ja niin enempiä aikailematta olimme pian ulkona Viipurin vanhan kaupungin kaduilla. Autoa emme tarvinneet, kaupungin lukuisat nähtävyydet olivat kävelymatkan etäisyydellä.

Sijaintimme oli Viipuri.

Vellu oli lähtenyt matkoihinsa vain hieman aiemmin. Hänen lapsensa syntymäpäiviä vietettiin samaisena päivänä eikä tietenkään niistä juhlista voinut myöhästyä. Samaisella tarmolla kuin hän oli vain reilu vuorokausi sitten liittynyt joukkoomme, häipyi hän nyt omia teitään takaisin Suomeen.

Niin kävelimme Timon kanssa lähimmän talon sisäpihalle. Viipurin vanhan kaupungin kortteleista löytyy uskomattomia näkymiä, kun uskaltautuu kaduilta porttikongien sisäpuolelle. Vaikka julkisivu olisikin jokseenkin edustuskelpoinen, sisäpihojen karuus saattaa olla kulttuurishokki. Parvekkeet, siis ne, jotka vielä sattuivat seinästä törröttämään, olivat romahduksen partaalla. Niiltä kasvoi heinää, sammalta ja puun taimia. Ikkunoita oli rikki, rappaus oli osittain rapissut alas ja sen alta paljastuneesta tiiliseinästä puuttui tiiliä. Rehellisesti oli vaikea silmämääräisesti arvioida oliko talo missä määrin hylätty tai asuttu. Ja olimme kuitenkin ydinkeskustassa.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyi paljon ympäristöstä. Kun vain oikein tarkkaan osasi katsoa, saattoi löytää palan Suomea. Esimerkiksi Torkkelinkadulla, siis vain kulman takana oli vuonna 1900 suunniteltu Kansallis Osake-Pankin talo. Kuten niin monien muidenkin lähiympäristön rakennusten tavoin, tämän jykevän kivitalon seinät olivat erittäin koristeelliset. Huomattavimpana ja tietysti symbolisesti merkittävänä on sen kulmaan koristeltu Suomen vaakuna, eli leijona sapelin päällä. Sen päällä on vuonna 1920 käytöstä poistettu suuriruhtinaskunnan kruunu. Viipurin suomalaista historiaa ei noin vain pyyhitäkään pois ja mitä olen ymmärtänyt, sitä eivät nykyiset viipurilaiset edes haluakaan - päinvastoin.

Kansallis Osake-Pankin talossa komeilee Suomen leijona.

Matka jatkui tämän jälkeen määrätietoisesti kohti Havin myllyjä, joiden tilanteeseen toivoin muutosta, sisäänpääsyä. Onnea ei kuitenkaan ollut matkassa, ovet olivat kiinni ja joku vartijan asemaa toimittava mummeli jo ehti tiedustella millä asialla olimme. Muuttui ystävälliseksi, kun kuuli meidän olevan suomalaisia ja varmasti oletti meidän olevan vain katsomassa nähtävyyksiä. Alueen teollisuutta tovin ihmeteltyämme siirryimme Taidemuseon kukkulalle, eli Etelävallille ottamaan yleiskatsauksen tienooseen. Eräs omituinen tapahtumakin siinä sattui. Nimittäin kierroksemme aikana joku oli jo ehtinyt kipata auton kyljelleen kadun poskeen myllyjä vastapäätä meidän huomaamatta. Täysin absurdia! Mutta toisaalta, tämä oli Venäjä, jossa kaikki on mahdollista.

Havin myllyt. (Kuva: Timo Puhakka)

Sisäpihaa.

Nappasimme kamppeemme hotellista ja nautimme hotellissa viimeisen aamiaisen. Tämän jälkeen hain pakollisen venäjäntuliaisen vaimolle, maatuskan, kauppahallista samalta myyjältä kuin aina ennenkin. Jäimme vielä vanhaan kaupunkiin pyörimään pyynnöstäni, ikään kuin heittämään hyvästit kaikelle niin rakkaalle. Pääosin liikuimme siinä Linnankadun Suomen puoleisessa päässä. Kävimme jopa Viipurin Linnan pihan kiertämässä, olihan edellisestä kerrasta peräti 9 vuotta. Hyvin vähän mikään oli muuttunut tuona aikana Viipurin vanhan kaupungin alueella, mikä oli tietyllä tapaa lohduttavaakin. Tämä on se Viipuri, johon rakastuin. Jos se muuttuisi, en tiedä miten suhtautuisin siihen.

Linnankadun hylätyn liikerakennuksen ympäriltä oli aita poistunut.

Torkkeli Knuutinpojan patsas ja Viipurin Linna. (Kuva: Timo Puhakka)

Myös Viipurin linnan länsipuolella oleva Siikaniemi on hyvin tutkimuskelpoista aluetta suomalaisturistille. Minulla oli sellainen kutina, että aika olisi nyt oikea sille. Jätimme auton maakunta-arkiston pihaan ja jalkauduimme jälleen. Suuntasimme ensin Siikaniemenkadun 3 asuintalolle, joista ainakin yksi oli varmuudella kokonaan hylätty. Oli ollut hylättynä monta vuotta eikä sisäänpääsyä löytynyt - kunnes nyt. Valitettavasti lukemistani lukuisista Viipuria ja sen rakennuskantaa esittelevistä teoksista huolimatta, mistään en ole löytänyt mitään faktatietoa juuri näihin taloihin liittyen. Mutta luultavasti ne ovat rakennettu jo 1800-luvun puolella, sillä rakennukset esiintyvät kyllä vanhoissa valokuvissa ja kartoissa. (Jälkikäteen lisätty: kyseessä olivat vanhat upseeritalot, jotka valmistuivat vuosina 1808-1809)

Kömmimme ikkunasta sisään, sillä avonaisen oven takana oli liikaa epämääräistä roinaa. Talosta löytyi kodittomien asuinsijoja. Patjoja, vaatteita, pulloja ja tyhjennettyjä einespaketteja. Muutama huonekalu ja vanhakantainen televisiokin mahtui mukaan. Kehenkään emme silti törmänneet. Talon toiselta kulmalta katto oli tullut jo sisään.

Siikaniemenkatu torin ja Mendtin talon kulmalta katsottuna.

Takapihalla rakennuksen kunto käy harvinaisen selväksi.

Seinään koverrettu kassakaappi.

Talo on kaksikerroksinen.

Yläkerrassa on väljempää ja valoisampaa.

Viipurinlahden puolella tutkittavia rakennuksia oli lisää aina rantaan saakka. Siikaniemihän oli muuttunut sotilasalueeksi siitä lähtien, kun Pyhän Annan kruunun linnoitusta alettiin rakentamaan 1700-luvun alkupuoliskolla. Siikaniemessä sijaitsi VirtuaaliViipurin tietojen mukaan ainakin Armeijakunnan asevarikko 2, Armeijakunnan 2. Divisioonan Esikunta, Armeijakunnan Huoltorykmentin esikunta ja Armeijakunnan Viipurin Komendattivirasto. Vanhan varuskunta-alueen rakennuksissa joka toisessa olivat ovet sepposen selällään. Suurimman, punaisen kasarmin raunion Maakunta-arkiston vieressä jätimme tällä kertaa huomiotta.

Päädyimme ensin lämpökeskuksen pihalle. Jännää siinä oli se, että muutoin kaikin puolin rikotun rakennuksen pihassa oli tuore hiilikasa ja avonaisesta ovesta kuului suhinaa. Ketään ei kuitenkaan näkynyt paikalla. Ilmeisesti tuo pieni, mutta tärkein osa rakennuksesta oli vielä käytössä. Rakennuksessa riitti silti vielä hylättyjä soppia tutkittavaksi.

Lämpökeskuksen ovet ja ikkunat kutsuvat sisään.

Lämpökeskuksen takaa löytyi kellertävä, puinen rakennus, joka oli viimeksi kai ollut armeijan jonkinlainen koulutustila. Pitkälti tyhjillään olevan rakennuksen lattioilla oli papereita ja jokunen tekniikkaan viittaava kirja. Lähimpänä rantaa oli puolestaan kokonainen autovarikko, sekin pitkällä hylättyvyyden tilassa. Varikko oli kuitenkin neuvostoaikainen. Yhtäkään ajoneuvoa tai mitään muutakaan ei siellä enää kukaan tohtinut säilyttää. Autiuden tunne oli vahva. Vain perimmäisen huoltorakennuksen olivat linnut omineet pesäkseen.

Puinen rakennus on auennut yleiselle pällistelylle.

Oven kyltti viittaa koulutustilaan.

Pitkähkössä rakennuksessa on toistakymmentä huonetta.

Varikolla puhaltelee avoimuuden tuulet.

Kalustohallissa on tilaa vaikka kokonaiselle autokolonnalle.

Huollon puoli.

Pieni paja rakennuksen perällä.

Rakennukset ovat numeroitu.

Kuin huomaamatta aamupäivä oli humpsahtanut jälleen kuin siivillä, vaikka tarkistettavia kohteita olisi riittänyt vielä. Etenkin erään juuri auenneen suomalaistehtaan kohtalo jäi kalvamaan. Mutta se olisi vienyt vähintään pari tuntia ja vaatinut hieman riskinottoa, joten päätimme jättää tuon seikkailun sikseen. Oli siis aika jättää Viipuri ja suunnata kohti Suomea.

Karusellin hypermarketista haimme lisää tuliaisia, paikallisia herkkuja kotiinvietäväksi muksuille kuluttaaksemme ylijääneet ruplat. Sorvalissa pysähdyimme viimeistä kertaa Viipurin puolella, koska halusin Timolle näyttää vielä vanhan makeis- ja makaronitehtaan. Vasiljeffien omistaman Pohjola-Koitto oy:n tehtaan toiminta siirtyi sotien jälkeen Hämeenlinnaan. Enää ei yritystäkään ole, mutta Sorvalissa sijaitseva vanha tehdas on vielä pystyssä suhteellisen hyväkuntoisena, mutta tyhjänä. Ränsistynyt tontti sijaitsee Saunalahden rannassa päätien varressa. Mikään ei ollut muuttunut 3 vuoden aikana, kun viimeksi Markon kanssa siellä poikkesimme.

Pohjola-Koitto oy:n makeis- ja makaronitehdas. (Kuva: Timo Puhakka)

Rakennus on kohtuullisen hyvässä kunnossa. (Kuva: Timo Puhakka)

Vieraat ovat jättäneet puumerkkinsä sen seinille. (Kuva: Timo Puhakka)

Kelit olivat olleet puolellamme reissun ajan. Vasta valloittavaa Saimaan kanavaa myötäilevää tietä kiemurrellessa alkoi taivas osoittaa synkkenemisen merkkejä. Olimme matkalla Nuijamaan raja-asemalle. Vaikka se kiellettyä onkin, otin vielä kuvia merkillisestä ei-kenenkään-maasta, joka niukasti mahtuu kahden maan välille. Toki teknisesti ottaen kanava-alue on Suomella vuokralla ja muutoin Venäjä hallitsee seutua, mutta silti kukaan ei käytännössä rajavartijoita lukuunottamatta tuolla liiku. Jos jossain luonto voi kukoistaa ilman suurempaa ihmisvaikutusta, niin on se tuolla rajavyöhykkeiden erämaissa. Siinä mielessä tuo on erittäin kiehtovaa seutua. Siihen unholaan saattaa myös uppoutua eräätkin merkit Suomen kaudelta.

Saimaan kanava ja Nuijamaa tähtäimessä.

Ei kenenkään maa Suomen ja Venäjän välillä.

Viimeinen tankkauspiste ennen Nuijamaata - ei muuta kuin tankki täyteen.

Saavuimme rajalle 13:45. Auto oli tietysti tankattu täyteen Venäjän puoli-ilmaista menovettä hieman ennen sitä. Puolentoista tunnin jonottelun jälkeen pääsimme asioimaan Venäjän rajaviranomaisten kanssa. Vain hieman aiemmin olin nakannut menemään kartat reissumme kohteista, etenkin Ensosta ja Ihmelaitoksesta, mahdollisina todisteina luvattomista vierailuista. Vaikka reissun aikana pariin otteeseen olimmekin niin sanotusti pakomatkalla, pääsimme rajan yli kohtaamatta minkäänlaisia hankaluuksia. Syvä huojennus valtasi mielen. Tuntui hyvältä olla Suomessa, vaikka samalla alkoi sataa kaatamalla. Timo heitti minut Lappeenrannan juna-asemalle, jonka lähistöllä evakko-isoäitinsä vielä asui. Saavuin alkuillasta kotiin. Vauhdikas reissumme oli ohi.

Yhteenveto:

• Reissu oli monivivahteinen ja yllättävä. Vähän kuin vuoristoradassa. Sopivassa määrin jännitystä ja nauttimista. Tähän olisi hyvä lopettaa.

• Hotelli Viipurissa kustansi 75€ kahdelta hengeltä ja kahdelta yöltä. Hintaa yölle henkilöä kohden kertyi siis alle 20€. Kaiken kaikkiaan omat kuluni reissussa jäivät tuliaisineen alle 80 euroon. Sopii siis juuri ja juuri näin persaukisenkin budjettiin.

• Timo oli miellyttävä uusi tuttavuus, jota ei tarvinnut jännittää. Harvoin tapaa ihmistä, jota ei voi kritisoida millään tapaa. Nyt en voinut. Hän oli huomaavainen ja asiallinen, mutta silti kovin seikkailunhaluinen. Timon hiotut kuvat täydensivät mukavasti tarinaa. Tämän tyypin kanssa pitää vielä järjestää reissu jonnekin.

• Vellu, ihan uskomaton tapaus. Tarmokas kaveri kerta kaikkiaan. Ilmestyi tyhjästä ja häipyi yhtä vikkelästi. Vaikea antaa kunnollista arviota yhden vuorokauden perusteella, mutta tekee hommat täysillä itseään säästelemättä. Ihan kullanarvoinen tapaus mehukkaiden tarinoiden ja seikkailuiden kannalta. Tämä kaveri pitää saada mukaan, kun yhteisreissuja mietitään.

• Skoda Yeti ajoi asiansa kuten pitikin. Eri planeetalta kuin ne 20 vuotta vanhat nippusiteillä korjatut kotterot, joilla yleensä tulee liikuttua. Valitettavasti nelivedolle ei löytynyt kuin kerran käyttöä eikä yöpymismukavuutta tullut lainkaan testattua.

• Luovutettuun Karjalaan jäi vielä roppakaupalla mielenkiintoisia kohteita. Rakkauteni Viipuriin tuskin sammuu koskaan. On vaikea lopettaa tähän, mutta jos Luoja suo, asiaan saatetaan palata paremmalla ajalla.

• Vanha reissukamu Kilpeläisen Marko muutti synnyinsijoilleen maatilalle Kuhmoon rauhoittamaan elämäänsä. Citikka meni paaliin, mutta "uusi" samanmerkkinen on jo hommattu. Kehotti suunnittelemaan reissua Vienan Karjalaan ensi vuodelle. Saa nähdä kuinka käy. Peukut pystyyn!

Linkit:

Idän reissut (Lue muista Idän reissuistamme)

Timon otoksia matkastamme ja monesta muusta mielenkiintoisesta reissusta voi seurata Instagramissa käyttäjää @teeteephoto

Luovutettu Karjala: Viimeistä kertaa osa 2

Päivä 2:

Edellinen ilta Championsissa oli pysynyt kohtuuden rajoissa. Aikaa ei ollut hukattavana, joten olimme Timon kanssa hotellimme Letuchaya Myshin aamupalalla heti ensimmäisinä 6:30 ja heti perään seuraamme liittyi myös eilen Viipuriin tupsahtanut Vellu. Pienen hotellin aamupala ei ollut kummoinen. Nakkia, perunoita, munaa eri muodoissa, muroja, puuroa, jogurttia, leipää ja sen päälle makkaraa, juustoa, kurkkua ja tomaattia. Lisäksi tietysti mehua, kahvia ja teetä. Perus, mutta riittävä tarpeisiimme. Henkilökohtaisesti ainakin varmistin tuhdisti ahmimalla sen, että ruokatankkauksen takia ei minun tarvitsisi tuhlata loppupäivän aikana aikaa eikä rahaa. Aamupalan voimistamina lähdimme kauppatorin kupeesta nostamaan automaatista ruplia ja pian nostimme kytkintä karistaaksemme Viipurin tomut jaloista, sillä tämä lauantai oli meidän ainoa kokonaan seikkailuun käytettävissä oleva päivä. Niin Vellun ottaessa paikan Skodan takapenkiltä suuntasimme oitis Pietarin suuntaan valtatie 10:lle, jota käyttäisimme pitkälti reittimme runkona tehden pistoja sinne tänne.

Ensimmäinen pisto oli tuota pikaa tosiasia, kun käännyimme Suur-peron suuntaan. Siellä houkuttimena toimi Peron entinen naulatehdas, joka toimi tiedettävästi vuosina 1876-1939. Kyrökosken mutkaan rakennettu naulatehdas valmisti naulojen ohella ainakin rauta-, messinki- ja kuparilankaa, kettinkiä, ruuveja ja muttereita. Vaikka naulatehtaan toiminta loppuikin sotiin, on tehdas pysynyt niin hyvässä kunnossa, että pakostikin sillä jotain käyttöä on ollut sotien jälkeenkin. Oikeastaan tehdas on tainnut "avautua" autioiden tilojen etsijöille vasta aivan viime vuosina. Monta kertaa tästäkin olin joutunut ohi ajelemaan ajanpuutteen ja toisaalta kohteiden runsauden vuoksi. Nyt oli meidän hetki kurkistaa tehtaan sisuksiin.

Peron naulatehdas Kyrökosken mutkassa.

Vellu se vaikutti alusta pitäen erityisen innokkaalta, suorastaan kärsimättömältä päästäkseen tutkimaan tehtaan rohjoa, jonka edustalta ohikulki heti aamusta jonkin verran kuorma-autoliikennettä. Timon ja minun vielä tunnustellessa ympäristöä ja valokuvatessa aikoinaan voimanlähteeksi valjastettuja kosken kuohuja, Vellu hiipparoi jo teollisuushallissa. Samalla, kun toivoin jonkinlaista yhteistä, harkittua käytäntöä siitä miten mennään kohteeseen sisään (sillä koskaanhan ei voi varmasti tietää, miten mahdollisesti hylättyihin mestoihin luvatta kulkeviin suhtaudutaan), niin samalla olin oikeastaan helpottunut, että meillä oli matkassa tuollainen toiminnan mies, joka pisti itsensä peliin ja raivasi meille empijöille tietä. Tämä jälkimmäinen käytäntö todistuikin päivän aikana varsin toimivaksi tavaksi edetä. Niinpä pian mekin Timon kanssa kapusimme ikkunoista sisään avariin ja autioihin halleihin.

Vellu tutkimassa tyhjentyneitä halleja.

Ullakolla on täysin avoin tila.

Kaasunaamareita leviteltynä lattialle tehtaan pajassa.

Naulatehdas oli riemastuttavan iso, mutta valitettavan tyhjä. Vain tehtaan toisessa päässä oli toimistohuoneissa papereita, muutama kaasunaamari ja roskaa lattialle levitettynä. Toisesta päästä oli myös pääsy aidatun alueen sisäpihan puolelle, mutta pihan perällä oleva rakennus näytti liian hyväkuntoiselta ollakseen hylätty. Vaikka sisäpihalla oli muita hylätyn näköisiä rakennuksia, jokin meissä sai pidättäytymään menemästä niihin. Se osoittautui jälkikäteen hyväksi ratkaisuksi, sillä juuri kun palasimme tehtaalta autolle, kiinni ollut portti avautuikin ja yllättäen sisäpihalta ilmestynyt auto oli tulossa meidän suuntaan.

Peron naulatehtaan ympäristö ei ole kokoaan hylätty.

Ei muuta kuin äkkiä nasta lautaan ja Skoda sai taas kyytiä. Emme palanneetkaan takaisin valtatien suuntaan vaan jatkoimme laatimani ohjelman mukaisesti Peron ankean neuvostoliittomaisen asutuskeskuksen läpi Kähäriin emmekä takanatulleesta autosta onneksi nähneet enää merkkejä. Kähärissä pysähdyimme kaupalla, jota vastapäätä joen penkalla törötti vanha suomalainen puinen mylly kuin ihmeen kaupalla säästyneenä sodilta, Neuvostoliitolta ja sen hajoamiselta, vandaaleilta ja palamiselta. Meille vetonaulana toimi kuitenkin kylän jättimäinen rauniokolhoosi. Noin kymmenkunta aavemaista karjasuojan rauniota seisoi tuolla tasaisella maalla valtavan jättiputkipellon ympäröimänä.

Suomalainen mylly on säästynyt Kähärissä.

Kähärin vetonaula: kymmenkunta kolhoosia. (Kuva: Timo Puhakka)

Vellu ihmettelemässä sisätiloja.

Yksi juoma astia on säästynyt kuin malliksi.

Kolkkoja ovat kolhoosin sisätilat. (Kuva: Timo Puhakka)

Ulkopuolella viidakkomaisesti levittäytyy vaaralliset jättiputket. (Kuva: TP)

Kolhoosien takana on myös potentiaalisen näköinen varikkoalue.

Palatessamme kolhooseilta takertui kengännauhani yhteen jokapuolella maasta sojottavista betoniraudoista. Kerran kamera oli kädessä, oli se myös pidettävä eheänä sillä seurauksella, että otin lähestyvän maan vastaan sillä toisella vapaana olevalla kädellä ja jalalla. Ylpeys, mutta myös polveni otti osumaa. Farkut rikki ja polvi verillä, mutta kamera ehjä. Onni onnettomuudessa.

Seuraavana meillä oli peräti puolen tunnin siirtymä Perkjärven seudulle. Ennen niin työlään trippimittailun korvasi nyt navigaattori, joten periaatteessa saimme vain istua perseellämme. Joskin silti en voinut olla pläräämättä neuroottisesti niitä muutamia hassuja karttoja, joita olin varmuuden vuoksi ottanut mukaani. Perkjärvellä oli markkinat, käytännössä muutama pöytä kylän läpi kulkevan tien varrella. Siellä myytiin ainakin hunajaa, vaatteita ja muuta rihkamaa. Emme silti pysähtyneet vaan suuntasimme Savikon tiilitehtaalle. Kohde, joka sekin oli sivuutettu aiemmin harmillisen monta kertaa.

Perkjärvi.

Savikon tiilitehdas perustettiin vuonna 1900, mutta toiminta loppui sotien alkaessa 1939. Enää itse tehdasta ei ole, sen tilalla on vain hiekkakenttä, jolla meidän vierailun ajankohtana työskenteli muutama mies kaivinkoneen kanssa. Jotain siihen kai oli rakenteilla. Vain piippu on jäljellä tehtaan epävirallisena muistomerkkinä sekä useampi tehtaan toimintaan kuulunut raunioitunut rakennus. Pari asuintaloa myös, joista toinen lienee ollut tehtaanjohtajan asunto ja toinen konttori. Niistä pienempi sijaitsee hieman syrjemmällä. Sen edustalla lojuu jonkun kesämökiksi viritelty parakki sekä Timon ilahdukseksi pari autonraatoa, Mosse ja Lada. Sieltä täältä lojuu Savikon omia tuotteita, tiiliä, nimellä varustettuna tietenkin. Muuta suomenkielistä emme sitten alueelta löytäneetkään.

Vellu vaeltelee raunioiden seassa.

Alueella riittää kierreltävää.

Mutta rakennukset ovat tyhjiä. (Kuva: Timo Puhakka)

Pari metsäautoa Timon iloksi. (Kuva: Timo Puhakka)

Isompi asuintaloista näytti kauempaa vielä mahdollisesti asutulta, mutta uteliaan ja uskaliaan Vellun johdattamana rakennuksen pihalle huonokuntoisuus kävi paremmin ilmi. Silti vain pariin huoneeseen on mahdollista päästä takaikkunan kautta. Suurin osa talon sisätiloista oli lukittujen ovien takana.

Lähes asutun näköinen pihapiiri. (Kuva: Timo Puhakka)

Sisäänpääsykin löytyy. Vellu on jo sisällä.

Savikon tiilitehtaan tuote.

Palasimme takaisin samaa reittiä Perkjärven kylään, jossa tutkailimme mahdollisia lisäkohteita. Päätien varressa toden totta olikin jotain. Ankean näköinen yksikerroksinen rakennus kätki kylän banjan, yleissaunan. Sisällä oli vielä koristeellisia ja värikkäitä huonekaluja ja laatoitusta silmäniloksi. Toinen ihmettelyn aihe oli laaja kettutarha-alue kylän reunalla. Betonimuurin takana kyyhöttivät ketut ankeina pienissä häkeissään, mutta samalla laajalti häkkirivistöjä oli tyhjillään eri asteisen lahoamisen tilassa. Sisään oli kuitenkin turhan riskaabelia yrittää. Niinpä matkamme jatkui jälleen päätiellä kohti etelää.

Hylätty banja. (Kuva: Timo Puhakka)

Seuraava pysähdyksemme oli Kanneljärven kunnan alueella Kuuterselässä. Kuuterselässä itsessään tuskin paljon kerrottavaa olisi, jos siellä ei olisi käyty legendaarista Kuuterselän taistelua kesäkuussa 1944. Suomalaisten vetäytymiseen päättynyt taistelu on hyvin kaikkien sotahistorian harrastajien tiedossa. Meitä tuonne veti sotaromu ja hylätty bunkkeri. Alueella on myös museoituja kohteita karttoineen ja infotauluineen, mutta me yritimme löytää jotain vähemmän tunnetumpaa bunkkeria. Haravoimme metsää ja löysimme juoksuhautaa, panssariesteitä ja vähän sotaromuakin, mutta mitään bunkkeria tai mitään siihen viittaavaa emme koskaan löytäneet. Kohteemme kartalla oli luultavasti väärin sijoitettu, joten ehkä sittenkin Kuuterselän suunnilla kannattaa pitäytyä museokohteissa. Kiehtovaa seutua tuo oli silti kaikkiaan.

Sotaromua, Kuuterselkä

Intoamme se ei silti lannistanut saapuessamme Raivolaan. Pysähdyimme sen joka kerta yhtä vilkkaaseen ja eläväiseen keskustaan, jossa Puhakan veljekset kiertelivät toria, kun minä menin tuttuun ravintolaan shafermalle. Nälkä ei ollut, mutta söin ikään kuin varastoon ja sain Puhakatkin ottamaan maistiaiset. Toki Raivolassa oli myös kohteita, tosin neuvostoaikaisia. Niistä ensimmäinen oli keskustassa sijaitseva elokuvateatteri. Rakennus oli aidattu ja verhottu rumentamasta katukuvaa. Sisäänpääsy ei silti tuottanut mitään ongelmia, sillä aitaan oli runnottu miehen mentävä rako. Vaikka kovin rikottu rakennus olikin, projektorihuoneiden lattialla lojui vielä filmiä ja kellarista löytyi jopa vanhoja elokuvajulisteita ja hinnasto.

Elokuvateatterisali on rikottu, irtaimisto revitty.

Yläkerran lattioilla lojui filmiä. (Kuva: Timo Puhakka)

Hinnasto ja julisteita kellarissa.

Raivolan seudulla on mainittavan suuri hylättyjen kesäleirien saaristo. Jopa ihan keskustan tuntumassa muutama vieretysten. Tosin täyttä varmuutta meillä ei niiden todellisesta käyttöasteesta ollut. Kilometrin pituinen kuoppainen tie sinne pakottaa taatusti raskaamman kaasujalankin vaihtamaan ykköselle ja tyytymään osaansa. Aikamme höykytystä kestettyämme näimme ensin venäläisten omakotitaloja, sitten datsoja ja lopulta alkoi näkymään rapistuvaa rakennusta peräjälkeen tien molemmin puolin. Ajoimme ensin tien perälle, jossa sielläkin oli oletettavasti lisää, mutta tuoreiden aitojen takana, jotka olivat varustettu tuoreilla kieltokylteillä. Palasimme hieman takaisinpäin sille helpoimmalle ja varmimmalle tiedetylle kohteelle. Oliko kerrostalo koskaan ollut käytössä vai ei, taisi jäädä vähän epäselväksi, mutta joka tapauksessa jäljellä oli pelkkä luuranko. Paikan erikoisuutena oli kuitenkin sen rauhallinen sijainti ja pihalle muodostunut maisemallinen lampi. Puuttui vain varusteet piknikille.

Tyhjä kerrostalo kesäleirien saaristosta.

Tien vastapuolella oli myös parempikuntoisen näköistä pytinkiä avonaisen portin takana. Ne alkoi veljeksiä kutkuttamaan, mutta tietyt ennusmerkit saivat minut pysyttäytymään aitojen ulkopuolella. Niinpä jäin suosiolla passiin, kun Puhakan pojat katosivat rakennusten taakse. Hetken kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, sillä leirin päärakennus oli kuin olikin asuttu.

Parhaiten säästyneitä leirirakennuksia pihapiirissä. (Kuva: Timo Puhakka)

Yksi kokonaankin säästynyt ja täysin autio kesäleiri sieltä löytyi. Ei aitoja, ei varoituskylttejä eikä vartiointia, vain pusikko suojana. Noin kymmenkunta rakennusta huvimajoista lähtien olivat täysin tutkittavissa. Jonkin verran irtaimistoa siellä oli myös. Yksi rakennuksista oli palanut maan tasalle ja toinen pelkkää tiilimurskaa vain, joten loppujenkin kohtalon hetket olivat eittämättä pian käsillä.

Toinen huvimajoista tien varrella. (Kuva: Timo Puhakka)

Koreita rakennuksia venäläisittäin pylväillä varustettuna.

Jotain oli palanut.

Juhlasali. (Kuva: Timo Puhakka)

Raivolassa houkutti vielä käytössä oleva armeijan alue, mutta oli ehkä parempi, että Puhakan veljeksiä ei sinne viety, olisivat saattaneet vielä hulluuksissaan yrittääkin sinne. Niin matka jatkui edelleen etelämmäs Vammelsuun seutuville. Matkalla saimme odotella tasoristeyksessä ohikulkevia junia aikamme. Pienen Vammelsuun tunnetuimpia nähtävyyksiä on varmasti Rakkauden hauta, jonka kerrotaan olleen aikoinaan Kannaksen valokuvatuimpia kohteita. Kerrotaan, että se on leskeksi jääneen aviomiehen muistomonumentti syöpään menehtyneelle vaimolleen. Edelleenkin nähtävää riittää, huvilan raunioita ja hautakivi. Meille suurin nähtävyys on rakkauden haudan vieressä sijaitseva, ruosteen syömä hyppyrimäki.

Hyppyrimäkien ympäri kiertää korkea aita, jonka ali ja yli on vedetty varmuuden vuoksi natolankaa. Kuinka ollakaan se ei estä meidän veljeksiä hinkumasta sisään. Sopiva rako nimittäin löytyy hetken etsimisen jälkeen ja piankos Puhakat olivat aidan toisella puolen. Olin jälleen sillä kannalla, että tästä tuskin mitään hyvää seuraa, joten jäin seuraamaan yllytyshullujen veljesten varovaista hapuamista alhaalta käsin.

Niin askel askeleelta he vain kipusivat ylöspäin. Raput ylös muodostuivat vain kolmesta ruosteensyömästä puolasta, jotka olivat kiinnitettyinä ruosteensyömiin tukirakenteisiin. Toki siellä ylempänä tuuli teki tehtävänsä ja heilutti samalla koko hökötystä. "Pelottaa, mutta pakko on mennä", näin fundeerasi Vellu kiivetessään samalla kun minä mietin, mikä saa isot, perheelliset miehet tekemään niin. No en kai minä ollut monessakaan asiassa pekkaa pahempi, mutta tässää kohtaa minun oli luovutettava. Seurasin alhaalla tilannetta jännittyneenä. Oletin ja odotin pian jostain alhaalta huutoa, kun joku heidät vain huomaisi, olivathan he hylätyssä hyppyrimäessä, korkeammalla ja näkyvämmällä kuin luultavasti kukaan muu Vammelsuussa.

Ruostunut hyppyrimäki Vammelsuussa. (Kuva: Timo Puhakka)

Tilanne alhaalta käsin.

Huipulla maisemat ovat verrattomat. (Kuva: Timo Puhakka)

Korkeammalle meno vaatii melkoista seikkailumieltä. (Kuva: Timo Puhakka)

Mutta niin vain mitään ei kuulunut. Kuin aika olisi pysähtynyt ja he saivat kokea nautintonsa rauhassa. Aikansa tasoilla taiteiltuaan ja olotilaansa fiilisteltyään laskeutuivat he turvallisesti maan tasalle.

Käänsimme katseemme kohti ihmelaitosta, joka oli kenties koko reissun odotetuin kohde. Sen takia, että meillä ei ollut käsitystä siitä, mitä siellä oli tehty. Tiesimme vain, että se oli aikanaan erittäin salainen koelaitos. Se oli erikoisen näköinen rakennelma torneja ja häkkyröitä, joita yhdisti ilmassa kulkevat sähköjohdot. Se sijaitsi kankaisessa mäntymetsässä, jossa aikoinaan asutusta ei ollut lähimainkaan. Moninkertainen piikkilanka-aita oli kiertänyt sitä laajalta alueelta, nyt suuri osa siitä oli ruostunut ja romahtanut. Mystisyyden ilmapiiri leijaili alueella.

Jätimme Skodan kauemmas vartioidulle puomille, sillä mitään selkeää kulkua sinne ei ollut eikä varsinaisesti muutakaan jättöpaikkaa lähietäisyydellä. Kävelimme metsän poikki kohdistaen kulkua älypuhelimen paikantimesta. Aurinko paistoi langettaen mäntyjen pitenevät varjot päällemme. Sitten näimme metsäaukean, jonka keskellä näkyi odottamiamme merkillisiä rakenteita. Saavuimme pari metriä korkean puisen aidan luo, joka oli merkkinä suljetusta alueesta. Tiirailimme rakennuksia ja etsimme aidasta sopivaa rakoa, joka löytyikin melko pian.

Ihmelaitos metsän rajasta. (Kuva: Timo Puhakka)

Lähemmäs emme silti tohtineet, sillä rakennukset olivat verrattain hyväkuntoisia ja niiden keskellä oli Audi parkissa. Muutoin hiljaisen tunnelman keskeytti myös jostain kantautuva koiran räksytys. Niin jatkoimme aidan viertä alueen toiseen päähän, josta metsikön takaa paljastui vielä massiivisempi rakennus.

Massiivinen laboratorio. (Kuva: Timo Puhakka)

Jälkikäteen selvisi, että nämä armeijan salamyhkäiset laitokset liittyivät jotenkin sähkömagneettiseen säteilyyn ja suurjännitteiden mallinnukseen. Tutkimuksen kohteena oli muun muassa, miten eri materiaalit reagoivat korkean jännitteen purkauksiin. Tämä metsän takaa kohoava järkäle oli kai jonkinlainen laboratorio myös. Se oli naamioitu tavalliseksi kerrostaloksi ikkunoineen, mutta kurkistus lasin läpi paljasti sisällä olevan paitsi synkkää, mutta myös avointa tilaa ja erikoisia laitteita.

Kiertelimme kolossia kuin kissa kuumaa puuroa. Lasit olivat kuitenkin ehjiä ja niiden takana lisäksi kalterit. Homma näytti toivottomalta. Ilmeisesti rakennus haluttiin toden teolla pitää suljettuna. Yksi mahdollisuus kuitenkin ilmeni. Yhdeltä laidalta puuttui ikkuna ja kalterit. Vain pari heikosti paikoillaan olevaa lankkua esti sisällepääsyn. Ei liene yllätys, että Vellu oli jo päättänyt mennä sisään, kun minäkin kohdalle ehdin. Rako oli pieni ja jonkun verran sai kiivetä ja taituroida, mutta sinne se vain katosi rakennuksen pimeyteen. Hetken odotettuamme hyppäsimme mekin sisään. 

 Eri muotoisia ja kokoisia esineitä, varaosia kai johonkin suurempaan.

Rakennuksen toisella laidalla on korkeampi tila.

Seuraavalla tasolla tai toisessa kerroksessa.

Sisällä oli viileää, pimeää ja hiljaista. Pyrimme välttämään ylimääräisiä ääniä. Tilanne oli jotenkin aavemainen ja jännittynyt. Tällaista kohdetta ei ole ennen nähty eikä varmasti tulla näkemäänkään. Ilkivallan merkkejä ei näkynyt. Erilaisia sähkötarvikkeita lojui milloin missäkin. Rakennuksen toisella laidalla oli erikoisia telineitä ja avoin, korkea tila, jossa avorappuset ylettyivät aina kattoon asti. Keskellä taas suljetumpi tila, jonka keskellä oli jokin suurempi pyöreä rakennelma, johon oli kiinnitetty mittareita ja muita sähkölaitteita. Ylimpänä oli laaja avoin tila ja nosturi järeampien laitteiden siirtelyä varten.

Keskellä on jonkinlainen isompi pyöreä rakennelma. (Kuva: Timo Puhakka)

Keskellä oleva pyöreä rakennelma ulottuu alas asti. (Kuva: Timo Puhakka)

Siinä riittää pojilla ihmeteltävää.

Nosturin ohjaamosta.

Tunnelma alkoi olla vapautunut, kun rakennus oli lähestulkoon kierretty. Siirryimme vielä alakerran tutkimattomaan kolkkaan, jossa oli pari huonetta, josta löytyi mittaristoja ja koneiden osia. Kävimme keskustelua ja olimme jo lähdössä pois, kun yhtäkkiä kuului kovaäänistä molotusta venäjänkielellä. Ensi alkuun emme olleet varmoja kuuluiko sisältä vai ulkoa. Jähmetyimme paikoillemme pimeään käytävään kuuntelemaan saisimmeko selvää mistä kyse.

Ihmelaitoksen laitteistoa.

Äänensävy ei ollut mitenkään ystävällismielinen - päinvastoin. Kuulimme kuinka ainakin kaksi miestä kävi keskenään keskustelua ja sitten hiljeni. Hetken kuluttua alkoi rymistely. Peltejä paukuteltiin rakennuksen toisessa päässä. Yrittivät kai savustaa meitä ulos luomalla vaikutelman, että liikkuivat rakennuksen sisällä. Emme kuitenkaan niin helppoon langenneet. Hiivin pimeyden turvin lähemmäs sitä avointa ikkunaa Puhakan veljekset perässäni nähdäkseni minkälainen vastaanottokomitea meillä oli vastassa. Olimme hetken kuluttua näköetäisyydellä ainoaan pakoreittiimme, hankalakulkuiseen ikkunaan, josta ulos kömpiminen olisi taatusti hidasta.

Silloin jälleen tuohon aukkoon paukahti isokokoisen näköinen venäläismies mesoamaan, jähmetyimme paikoillemme pimeyteen. Hän ei huomannut meitä pimeässä, vaikka meillä oli häneen suora näköyhteys reilun 10 metrin päässä. Erotin vain aukosta miehen pään ja kirosanan "Bljaat!" raivokkaan sössötyksen keskeltä. Veljekset supisivat keskenään ja kuulin Vellun puhuvan aseesta, vaikka en sellaista kenelläkään nähnyt. Sekunnit ja minuutit kävivät pitkiksi. Veljekset olivat aikeissa antaa periksi ja antautua. Itse olin odottavalla kannalla, mutta en aikonut heitä estääkään eikä äänekkäälle keskustelulle ollut juuri mahdollisuutta. Juuri ratkaisevalla hetkellä miehen pää katosi aukosta. Kuulimme hänen asettelevan lautoja takaisin ikkunaan esteeksi ja pian auton kaasuttavan matkoihinsa.

Mietimme vielä hetken vaihtoehtoja hivuttautuen samalla lähemmäs ainoata pakoreittiä. Olihan mahdollista, että joku heistä jäi kytikseen ulkopuolelle. Vellu kurkkasi ulos ja kun ketään ei näkynyt, oli aika toimia. Ikkunasta ulos ja sassiin! Vellu ensin, sitten minä ja lopuksi Timo. Otin Timon kameran kannettavakseni. Vellu jäi vielä korjailemaan lautoja entisiin asemiinsa, mikä oli jälkikäteen ajatellen hyvin oivallettu. Sitten painettiin pää kolmantena jalkana metsään. Otettiin ns. ritolat. Veljekset keskenään, minä hieman omillani kameravarusteiden kanssa. Syöksyin piikkilanka-aidan välistä saaden kuitenkin verta vuotavan vekin hiusrajan yläpuolelle.

Mäntymetsä ei ollut erityisen suojaisaa, joten juoksimme vielä hyvän matkaa kadotaksemme näkyvistä. Poistuimme isommalta uomalta, jossa meni jokin tien tapainen. Jostain kuului edelleen koiran haukunta. Kuljimme metsän suojassa kuin kaukopartiolaiset ikään. Valmistimme myös vaihtoehtoisia suunnitelmia, mikäli portilla sijaitsevan automme vieressä oltaisiin meitä odottelemassa. Yritin pyyhkiä veristä otsaani puhtaaksi, jottemme näyttäisi epäilyttäviltä. Näimme kuitenkin jo kaukaa, että reitti näytti selvältä. Ja kun autoon päästiin, päätimme ajaa pysähtymättä kauas alueelta.

Ohjelmaa ja kohteita olisi riittänyt vielä Terijokea myöten, mutta pitkästä päivästä ja jännityksestä voipuneina suuntasimme kohti Viipuria. Monenlaiset ajatukset risteilivät päässämme. Oliko tämä yksi naula lisää meidän arkkuun? Oliko auton rekisterinumero otettu ylös? Miten meidän kävisi seuraavana päivänä rajalla? Päivän tapahtumia kerrattiin jälleen Championsissa, jossa veljekset ylen anteliaasti tarjosivat juomat minulle kuten olivat edellisenä iltanakin tehneet. Olinhan jälleen kerran persaukisen asemassa.

Kolmen kopla, matkalla kohti Viipuria.

Linkit:

Luovutettu Karjala: Viimeistä kertaa osa 2

Idän reissut