Syrjäseutu vaimenee

Se on lokakuun viimeinen päivä. Syrjäseudun tarina on lopussa. Toistamiseen. Kuten arvata saattaa, reissut syrjäseuduille eivät tähänkään lopu. Mitä jatkossa, siitä ei ole mitään varmuutta. Kerrottakoon kuitenkin, että uudet reissut Suomen rajojen niin sisä- että ulkopuolelle ovat jo idean tasolla olemassa. Palaako Syrjäseutu-blogi enää esittelemään niitä, se on kimurantimpi juttu. Vain aika näyttää. Nyt on aika vetää henkeä sekä keskittyä nykyisyyteen että tulevaan. Kiitän kaikkia lukijoita ja kiinnostuneita kiinnostuksesta. Kiitän myös reissukumppaneitani sekä reissujen toteutuksesta että reissukertomusten rakentamiseen liittyvästä avustuksesta. Tällä haavaa se on kiitos ja kuitti.

Viro: Harjumaa osa 3

Päivä 3:

Heräsin luonnostani kohtalaisen aikaisin aamusta. Herätyskelloja en tarvinnut, sillä tietoisuus ympärillä olevista seikkailuista sai minut reissussa aina jalkeille ennen aikojani. Vaikka oli varhainen aamu, kesäkuinen aurinko oli jo noussut kohtalaisen korkealle. Annoin Urbanex Ninjan lepäillä ja lähdin kävelymatkan etäisyydellä olevaa kalankasvattamoa tutkimaan, jonka Urbanex Ninja oli jo edellisenä iltana todennut olevan tyhjillään. Sen pääportti oli kiinni ja vartiointiliikkeen tarra oli näkyvästi esillä. Rakennukset olivat silti selkeästi vailla suurempaa käyttöä. Kaikki oli, vanhaa laulua mukaillen, ihanasti rempallaan. Asfaltin raot puskivat heinää ja korroosio tunkeutunut laitoksen metalliosiin.

Kalankasvattamon portti oli kiinni ja lukittu.

Lähdin kiertämään laitosta rannan kautta, mutta sain heti pian seuraa kahdesta miehestä, jotka saapuivat lujaa pakettiautolla pysäköiden portin ulkopuolelle. En kehdannut suoraan harppoa kalankasvattamon pihalle, vaan jäin notkumaan sijoilleni pienelle sillalle ja katsomaan, mitä he aikoivat. Morjenstin heille tere ja sain saman vastauksen takaisin. Vähän kulmien alta he minua pälyilivät, mutta eipä heitä oleskeluni paljon tuntunut häiritsevän. Heillä oli vene sillan alla ja sinne he lastasivat kalastusvälineitään ja olivat muutamassa minuutissa merellä. Kun he olivat silmänkantamattomissa, luikahdin vääntyneen aidan välistä kalankasvattamon pihalle.

Kalastajien vene sillan alla.

Piha oli odotetusti autio ja ihastuttavan vandalisoimaton. Tarkemmin ottaen mitään ilkivallan merkkejä ei näkynyt. Sellaiselle on yleensä myös syynsä, mikä sai tietysti minut samalla vähän varuilleni. Vaikka syrjässä oltiin, niin tuholaiset löytävät aina kohteensa ennemmin tai myöhemmin. Rakennusten ovet olivat pääosin suljetut, mutta ainakin yhden hallin ovet repsottivat auki. Sisällä oli jotain laitteistoa ja rehukärry. Myös pihalla lojui monenlaisia kärryjä rapistumassa.

Perimmäisen rakennuskeskittymän pienelle sisäpihalle tallustellessani olin saada paskahalvauksen. Koira alkoi raivokkaasti haukkua ihan vieressäni, mutta mitään ei näkynyt vaikka kuinka päätäni pyörittelin. Pian tajusin, että ääni kantautui tyhjästä teollisuushallista, jonne se oli suljettu vahtikoiran virkaa toimittamaan. Paskamaisen kuihduttava homma, jota en soisi millekään elävälle olennolle. Sellaisen pitäisi olla laitonta. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan tuota kurjaa kohtaloa enempää, sillä tilanteesta oli päästävä irtaantumaan mahdollisimman pian vihaisen omistajan tai sen apulaisen varalta. Otin jalat alleni. Kenties hän asui siinä lähellä. Sillalla vastaan tulikin pieni joukko vanhuksia. Hiljensin vauhtia kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja tervehdin heitä ystävällisesti. Hetimiten tajusin heidän olevan vain kaltaisiani uteliaita turisteja. Vain kiinnostuksen kohteet olivat erilaiset. He jatkoivat kävelyään rannanmyötäisesti.

Koira se jaksoi jatkaa läyskytystään vielä tullessani takaisin autolle. Läyskytys kantautui taatusti aina läheiseen kylään asti. Urbanex Ninja oli jo jalkeilla ja katseli aavaa merta takakontistansa. Mainitsin hänelle tapahtuneesta, joten into kalankasvattamon uusintatutkimuksiin lässähti hänelläkin. Idyllinen lokaatio ei kuitenkaan hoputtanut jatkamaan matkaa. Pakkasimme vetelästi kamppeemme ja pälyilimme vielä hetken upeita maisemia. Koira jäi jatkamaan väsymätöntä konserttiaan jättäessäme niemenkärjen.

Viiden tähden yöpaikkamme.

Palasimme eilisiltaiselle kohteelle. Päivänvalossa kuvien räpsiminen ja paikkojen koluaminen on aina helpompaa. Toki ei niinkään tunnelmallista. Tämä oli kuitenkin sen laatuinen paikka, josta halusi saada lisää selvyyttä. Rakennus oli osa sotilastukikohtaa, jota alettiin rakentaa seudulle 1950-luvun puolivälin paikkeilla. Koko Haran lahtihan oli vahvasti militarisoitu. Vastarannalla sijaitsi kuulu sukellusvenetukikohta, jossa piipahdimme Danielin kanssa pari vuotta sitten. Käsittääkseni sielläkin on tätä nykyä lipunmyyntikoju. Täällä sellaista ei onneksi vielä ollut eikä tämä totta puhuen ollut niin uniikki kohteenakaan. Ei ollut ristin sielua. Sen verran rakennusta oli kuitenkin töhritty ja vandalisoitu, ettei sekään ihan huomiotta ollut jäänyt.

Aloitimme pitkän rakennuksen uudistetusta päästä, jota oli korotettu peräti 4-kerroksiseksi. Muutoin rakennus oli toimi pääosin kahdessa kerroksessa lukuunottamatta katolle sijoitettuja tähystyspaikkoja - tai siltä ne ainakin näyttivät. Tarkkaa tietoa rakennuksen käyttötarkoitukesta ei ollut, mutta huhuja liikkui monenlaisia: vartiointiasema, tutkimuskeskus, koulutuskeskus, venäläisten sotilaiden majapaikka. Totuus varmaan lienee jossain näiden välimaastossa, sillä emme löytäneet rakennuksesta juurikaan mitään historiaan viittaavaa ja netin "tietolähteet" oli jätettävä omaan arvoonsa.

Rakennuksen pohjoispääty on nelikerroksinen.

Katolle oli päästävä. (Kuva: Urbanex Ninja)

Sisätiloja oli moukaroitu.

Käytävät olivat pitkiä.

Äänisuojattu ovi.

Päärakennuksen lisäksi puolen kilometrin sisään mahtui kokonainen kasarmikylä koostuen lähes 30 rakennuksesta. Kylä oli jakautunut kahteen. Toisella puolen oli seitsemisen asuinkerrostaloa ja pari koulua. Toisella puolen piikkilanka-aidoin suljettu asevoimien alue. Niiden välissä sitten urheilu- ja leikkikenttä. Aloitimme asuinalueesta. Kerrostalot olivat sisällöllisesti mielenkiinnottoman oloisia. Emme käyneet kuin toista hieman läpi.

Osa taloista on vielä asuttuja.

Etummaiset ovat täysin hylättyjä.

Kujan perimmäisin rakennus oli ehdottomasti mielenkiintoisin. Ulkoapäin vaatimaton talo oli lasten koulu. Se oli sisällöllisesti kiinnostava lähinnä propagandististen seinämaalausten vuoksi. Tässä sotilaskylässä, jos missä, muokattiin lapsista ja nuorista kunnollisia sosialisteja ja Neuvostoliiton ylpeitä kansalaisia.

Liikuntasali toimi myös elokuvateatterina tarkoin valituille filmeille.

Toimeliaat ja etevät neuvostokansalaiset hymyssä suin.

Sosialistiset neuvostokansat tanssivat tasa-arvoisesti sulassa sovussa.

Kylän toisella laidalla sijaitsi piikkilanka-aidoin varjeltu sotilasalue vahtikoppeineen. Sen verran kauan alue on ehtinyt olla vailla käyttöä, että rakennuksista, niiden katoista tai piikkilanka-aidastakaan ei paljon ollut jäljellä. Koko alue oli täysin villiintynyt eikä minkäänlaista toimintaa alueella enää esiintynyt. Osa rakennuksista oli keinotekoisten kumpareiden maastoamia, ilmeisesti räjähdevarastoja.

(Kuva: Urbanex Ninja)

Taaimmaisena oli isohko lämpölaitos. Sen takaa kuului jotain älämölöä, joten hiippailimme varoen lähemmäksi. Älämölö paljastui radion pauhannaksi, joka tuli pöheikön suojissa sijaitsevalta mökkialueelta. Lämpölaitos oli kurjan näköinen murju, jonka sisätiloissa oli avara halli täynnä tiilimurskaa.

Sotilaskylän hylätty lämpölaitos.

Vaikka lämpökeskus olikin kylmillään, lämpöä riitti. Vain perässä inisevät hyttyset estivät riisumasta pitkähihaista päältä. Kylässä olisi voinut kierrellä vielä enemmänkin, mutta rakennukset olivat niin pitkälle raunioitumisen tilassa, että mielenkiintoa perinpohjaisille tutkimuksille ei meillä riittänyt. Kello oli kiirinyt jo yli puolenpäivän ja illansuussa lähtevä lautta pakotti meidät aloittamaan paluun kohti Tallinnaa.

Ajelimme kansallispuiston läpi takaisin päätielle. Tienvarren myymälästä haettiin vähän juotavaa, sillä mukana tuomamme vesivaramme oli käytetty. Lämpöä oli riittänyt koko matkan ja nesteytyksestä oli pidettävä huolta, jotta jaksaisimme rutistaa täysillä loppuun saakka. Nälkä ei niinkään vaivannut, vaikkemme juuri mitään olleet syöneetkään.

Matkan varrella oli lisäksi ehkä se eniten odottamani kohde. Vanha kaivos. Kaivoksessa aloitettiin louhimaan fosforiittia 1920-luvun alussa, mutta tulipalon seurauksena kaivos suljettiin seuraavan vuosikymmenen lopulla ja fosforiteollisuus siirtyi Tallinnan lähelle Maarduun. Teollisuusrakennuksen rauniot ovat edelleen olemassa samoin kuin matalat tunnelit. Tunneleilla on mittaa muutamia satoja metrejä. Kerrotaan, että lepakot horrostavat niissä.

Saavuimme soratietä alueelle, jonka vierellä kohosi viidakkomainen jyrkänne. Autosta noustessa tunnelmaa vahvisti lukemattomien lintujen visertely ja raakkuminen. Rehevä kasvusto oli osin peittänyt teollisuusrakennuksen raunion. Sen takaa nousi polku ylös jyrkännettä. Vaikka nousua ei kovin paljoa ehtinytkään tulla, kihosi hiki pintaan pitkähihaisessa.

Jalostamon rauniot.

Vastapainoksi saavuimme tunnelin suulle, josta hönki viileää ilmaa. Kaivoimme valaisimet esille, sillä tunneleissa oli alkua lukuunottamatta pilkkopimeää. Korkeutta tunnelilla oli maksimissaan parisen metriä, sillä 185 senttisen runkoni suoristaminen täyteen mittaansa onnistui vain harvassa kohtaa. Tunneli haarautui heti alussa kahteen suuntaan. Tunnelin pohja oli toisaalla osittain vedenpeittämä, mutta eteenpäin pääsi kuivin jaloin hyppelemällä pahimpien paikkojen yli. Lepakoista ei ollut tietoakaan, mutta parit sammakot vipelsivät karkuun edestämme.

Tunneli haarautui jälleen. Nyt sivulle kääntyvä haara oli silminkantamattomiin vesittynyt. Jatkoimme siten kuivempaa tunnelia edemmäs. Viileys helli mukavasti, mutta kumarassa kävely piti lämpöä yllä. Mitä pidemmälle tunnelia etenimme, sitä matalammaksi ja rankemmaksi se myös kävi. Lopulta tunneli muuttui niin ahtaaksi, että konttasimme tiukimpia kohtia päästäksemme eteenpäin. Homma alkoi tuntua järjettömältä viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasimme katosta romahtaneen ainesta maahan. Emme olleet erityisen huolissamme sortumisvaarasta, mutta yhä kapeneva tunneli ei liennyt enää vaivan eikä riskin arvoinen.

Kaivoksen suuaukko.

Parhaimmillaan kaivostunnelissa on korkeutta jopa 2 metriä.

Vedellä osittain täyttynyt tunnelinhaara.

Päätimme kokeilla vielä luolan suuaukolta katsoen toista suuntaa. Se oli alusta kuiva, mutta pidemmälle mennessä vesittynyt enemmissä määrin. Kuljimme niin pitkälle kuin lyhytvartisissa kengissä kärsi. Kenkäni tosin olivat jo hörpänneet vettä, mutta ennen pitkää saappaita olisi tarvittu. Minulla oli autossa pari tällaisia tapauksia varten, mutta niin houkuttelevilta tunnelit eivät vaikuttaneet, että olisin hakenut ne sieltä. Olimme nähneet tarpeeksi.

Tunneli jatkuu pidemmälle kuin raaskimme kulkea.

Ajoimme rannikon myötäisesti pikkuteitä kohti Tallinnaa, sillä päätien maisemat oli jo nähty eivätkä ne pahemmin puhutelleet. Vaikka mitään seikkailunnälkää herättävää emme sattumoisin nähneetkään - satama-alueella sijaitsevia siiloja lukuunottamatta, niin komeasti kumpuilevaa seutua oli Tallinnan itäpuoli. Maisemat alkoivat näyttää jälleen tutulta tasaisessa Lasnamäessä, jonka Prismasta haimme jotain kotiinviemistä.

Ostokset saatiin tehdä rauhassa, sillä tällä kertaa kiirettä ei ollut. Se oli mukavaa ja suorastaan harvinaista niillä roadtripeillä, joita itse olen ideoinut. Toki tällaisia tilanteita varten olin aina varustautunut niin sanotuilla vaihtoehto- tai extrakohteilla, joita voitaisiin kierrellä tilaisuuden salliessa. Tylsää hetkeä ei siten ehtisi tulla. Laivan lähtö oli 18:30 ja meillä oli pari tuntia aikaa vielä käytettävissä.

Niin menimme Urbanex Ninjan ehdotuksesta Lentosataman (Lennusadam) nurkille etsimään hylättyä laivaa, jonka hän oli siellä joskus nähnyt. Käppäilimme pitkää laituria pälyillen mahdollisia laivanraatoja, mutta romulaivat olivat yhtä lukuunottamatta siirretty maisemaa rumentamasta. Ja se ainoa ruosteensyömä oli laiturin päässä aidalla eristetyllä osalla.

Patarei ja Linnahall, Tallinnan kiehtovimpia mestoja.

Ei pelkästään laituria ollut siistitty vaan koko Lennusadam ja sitä ympäröivä Kalamaja on käynyt läpi viime vuosina suuria muutoksia. Uudisrakennukset näyttävät vielä kiehtovalta vanhojen hallinröttelöiden seassa, sillä kontrasti rakennusten välillä on häkellyttävän suuri. Muutoksen tuulet puhaltavat siellä kuitenkin vääjäämättä. Patarein muuri vartiotorneineen merenpuolelta on purettu kokonaan, piha on siistitty ja ihmisiä vilisee joka puolella. Ennen suljetut satamat ovat tänä päivänä avointa aluetta. Onkohan ensi kerralla enää mitään jännää jäljellä?

Telakkahalli on avoinna.

Kalamajan teollisuusrakennukset ovat saamassa uutta käyttöä.

Nyt on ehkä vielä parasta aikaa käydä tutkimassa vanhan maailman jäänteitä, sillä alueen luonne ja tunnelma muuttuu jatkuvasti. Jos minulta kysytään, jännästä turvallisempaan ja samalla tylsempään suuntaan. Köyhälistön alueesta varakkaiden alueeksi. Painopiste periferiasta keskusmaiseksi, jos puhutaan Esoteerisen maantieteen termein. Onneksi kuitenkaan kaikkea vanhaa ei aiota purkaa. Osa rakennuksista näyttää jäävän niin sanotusti muistomerkiksi alueen historiasta. Tosin ainoa mikä niistä luultavasti tulee säästymään on seinät, sillä kuten ajan hengen mukaan kaikki muu modernisoidaan maksajan tarpeiden mukaan. Se on ehkä niiden ainoa tapa selviytyä puretuksi tulemisen sijaan edes jossain muodossa. Jos olisi halunnut dokumentoida meneillä olevaa muutosta ja nähdä kaiken urbaania löytöretkeilijää kiinnostavan, olisi pitänyt käydä täällä useammin. Vähintään kerran tai pari vuodessa.

Yritetiin vielä seikkailun saralla jotain pientä. Telakan halli oli kutsuvasti avoinna, mutta kauempana ukko töllisteli meitä vartiokopista niin hartaasti, että luovuimme ajatuksesta käydä sisällä. Periaatteessa sehän oli vain tyhjä halli. Remontin alla oli monia rakennuksia, jonne olisi voinut päästä sisään, sillä oli sunnuntai ja työmiehet vapaalla. Mutta näkemättä jäivät tällä erää. Rakennuksiin jätetyt työkalut ja -koneet nostivat kynnystä sisäänmenoon. Mikäli vartija sattuisi yhyttämään paikalta, olisi seliteltävää tuplasti enemmän. Näin reissun loppusuoralla se ei enää tuntunut riskin arvoiselta.

Tehdas kunnostuksen alla.

Jotain sentään tavoitettiin vielä seikkailun saralla. Nimittäin aiemmin muureilla varjellun tehtaan muurit olivat poissa ja sinne ylettyi nyt yleinen katuverkosto. Sieltä pihan perältä paljastui väestönsuoja. Eikä mikään vähäisen näköinen. Rinteeseen oli upotettu jykevän näköinen ovi, jonka päälle asetettu heppoinen levy jostain syystä. Itse ovi oli iloksemme rakosellaan ja levyä siirtämällä sisään oli mahdollisuus päästä. Uteliaisuuteni sai minusta vallan, joten luikahdin sisään. Urbanex Ninja tyytyi jäämään ulos ja varmistamaan, että pääsen uloskin.

Ovensuussa sieraimiini tunkeutui pilaantuneen lihan löyhkä, mikä hieman nosti pulssia. Kärpäset pörräilivät villisti, kun askel askeleelta kävelin edemmäs. Monenlaista senkin pienen hetken aikana ehti käydä mielessä, mutta selitys löytyi nopeasti. Siellä todella oli lihaa rasioissa, jotka oli jätetty sisäpuolelle mitä ilmeisimmin ruoaksi kodittomia kissoja tai koiria varten. Ei sen kummempaa. Toki edelleen jännitin sitä, mikäli sisällä olisi näitä mahdollisesti pelokkaita eläimiä, jotka saattaisivat kokea minut uhkana. Niin pimeää siellä oli kuitenkin, ettei ilman valaisinta siellä olisi edes kissa nähnyt eteensä.

Kiersin väestönsuojaa kohtalaisen ripeään tahtiin. Aikaa pitkille valotuksille ja kameran asetteluille oli niukanlaisesti, joten jätin koko kuvaamisen välistä. Vaikka mitään ei oltu rikottu ja kalusteitakin oli, niin mitään ennennäkemätöntä se ei ollut. Vihreitä sävyjä oli paljon, sen muistan. Oikein sellaista neukkutyyliä se oli useamman huoneen verran. Ihan kelpo paikka siis silti.

Palasimme takaisin Lennusadamalle, jossa automme oli parkissa. Lennusadaman lentokonehangaari oli siis kunnostettu merimuseoksi. Sen sisällä oli kahvila, jonka terassilla Urbanex Ninja nautti kahvit. Vastapäätä on myös rakennuksen luuranko, jonka pihamaalla oli jokunen vuosi sitten enemmänkin armeijan kalustoa aina tankeista lähtien. Enää oli vain pari perävaunua jäljellä, joista toisen sisällä oli jotain radiokamaa. Sekin rakennus oli riisuttu niin, että vain lattiat ja seinät olivat enää pystyssä. Hieno rakennus se silti oli, joten toivottavasti se restauroidaan arvokkaasti uudelleen.

Rakennuksen kuori Lennusadamaa vastapäätä.

Kello oli ihmetellessä tikittänyt siihen pisteeseen, että meidän oli aika siirtyä laivaan ja kotimatkalle. Harjumaata oli kierretty mielestäni kiitettävästi kolmen päivän aikana. Löydettiin paljon uutta ja jännää alueilta, joiden parhaat palat piti olla jo nähdyt. Urbanex Ninja oli tyytyväinen reissun antiin ja minä olin tyytyväinen siihen kuinka vaivatonta yhteisreissaaminen oli. Viro oli kolmatta kertaa näyttänyt parastaan. Mikä hulluinta näiden reissujen aikana, ei oltu kierretty kuin oikeastaan vain pohjois-Viroa idästä länteen ja kaikkea siltä väliltä. Toki Viron asutus on nimenomaan pohjoisrannikolle painottunut kuten kohteetkin, joten saattaa olla, että seuraava reissu tehdään etelämmäs tai johonkin toiseen maahan. Mutta se on taas uuden tarinan paikka sitten se.


Linkit:

Idän reissut

Viro: Harjumaa osa 2

Päivä 2:

Heräsin Pakrin rantatörmällä Paldiskin niemessä ennen kello 8:a. Komeat merimaisemat lävähtivät silmille heti pakun oven avatessa. Päivä oli valkenemassa kirkkaana. Muutama pilvenriekale taivaalla leijui. Kävin heittämässä vedet. Takaisin palatessa Urbanex Ninja oli jo jalkeilla ja ajeli koneella leukaan noussutta parransänkeä pois. Ei huolenhäivää. Lähtökohdat päivälle olivat siis mitä mainioimmat.

Hyppäsin rattiin, sillä mitään aamupalaa ei ollut eikä sellaiselle ollut heti mitään tarvettakaan. Kovin montaa metriä emme ehtineet edes ajaa, kun hoksasin talon, johon olin kiinnittänyt huomiota jo pari vuotta sitten. Sitä oli tutkittava lähemmin. Heinikon ja ryteikön takana olleelle rakennukselle ei ollut järkevää reittiä. Sellainen kuitenkin löytyi takaa metsäautotien kautta kävellen.

Mikään ihan tavallinen talo se ei ollut. Sisällä oli sali ilmeisesti jollekin sähkölaitteistolle ja päättelimme talon liittyvän jonkinlaiseen radio- tai lähetintoimintaan. Talon katolla oli jonkinlainen tähystyskoppi, mutta tikkaat ja rappuset oli hävinneet. Jonkinlaisella konstailulla sinnekin olisi päässyt, mutta tyydyin vain kohottautumaan luukulle sen verran, että näin vaivoin tilojen olevan siellä mielenkiinnottomia. Alakerrassa oli muutamia kalusteita, tuolia, pöytää ja sen sellaista. Talon päätyyn, oven yläpuolelle oli koristeltu vuosiluku 1950.

Mystinen radiotalo.

Kurkistus sisään.

Kiertelimme myös Paldiskin aina yhtä eksoottista keskusta autolla. Paljon siellä oli potentiaalisia kohteita. Muun muassa massiivinen kulttuuritalo ja muutamia kivitaloja, jotka kaikki olivat edelleen yhtä säpissä ja yhtä hankalasti tavoitettavissa kuin edellisellä kerralla. Ilman toiminnallista tavarasatamaa kaupungin yleisilme olisi varmasti paljon karumpi. Haimme kaupasta hieman juotavaa ja purtavaa. Venäjää kauppatädit pääasiallisesti siellä puhuivat, mutta lyhyt asiointi taisi kohdallani useaan otteeseen venyä peräti kolmikieliseksi aloittaen tervehtimällä viroksi, jatkamalla venäjäksi ja kun kielitaito ei enää riittänyt korvaten puuttuvat sanat suomeksi. Jotenkin aina kaupasta selvittiin hyvässä hengessä ja tarvittavat tuotteet mukana. Sitten jatkoimme ulos kaupungista kohti Rummua, jonne oli noin 20 kilometrin siirtymä.

Paldiskin kulttuuritalo. Hiljaiselta näyttää.

Paldiskissa on runsaasti hylättyjä rakennuksia.

Hieman ennen Rummua poikkesimme Padisen raunioluostarilla. Restauroidun kartanon hoidetussa pihassa nökötti linnamainen luostarin raunio, jota on konservoitu muun muassa asentamalla kattoja suojaksi. Vaikka luostari onkin suosittu turistinähtävyys, on sen pimeät ja kapeat käytävät ihan jänniä ja kiertämisen arvoisia. Myös luostarin torniin pääsi portaita pitkin, jotka eivät ainakaan Suomessa täyttäisi turvallisuusmääräyksiä. Kiipeäminen palkitsi 360 astetta ympäriinsä avautuvilla maisemilla. Myös seuraava kohteemme, Rummun tuhkamäki, näkyi horisontissa.

Padisen luostari.

Tornista näkyy kauas. Horisontissa Rummun tuhkamäki.

Rummun vetovoimaisimpana paikkana voidaan yksiselitteisesti pitää sen lakkautettua vankilaa ja louhosta. Toiminta alkoi jo 1938. Kaivoksesta louhittiin marmoria ja kalkkikiveä. Työvoimana käytettiin tietysti vankeja. Viron itsenäistyessä kaivostoiminta hiipui. Kaivoksen on vähitellen annettu täyttyä vedellä jopa niin hövelisti, että osa kaivoslaitteistosta jäi uppeluksiin. Sittemmin sukeltajat ovat olleet kiitollisia tästä välinpitämättömyydestä jopa niin, että Rummusta on muodostunut kansainvälisesti tunnettu sukelluskohde. Itse vankila suljettiin vasta Joulukuussa 2012, joten sen vieläkin jykevä natolanka-aita, vartiotornit ja rakennukset ovat huomattavasti paremmassa kunnossa kuin vedellä peittyneen louhoksen.

Parin metrin korkuinen liuskekivimuuri kiertää edelleen louhosta. Portti sen sijaan oli auki, mutta siellä oli kuhinaa. Ihmisiä, aivan kuin jossakin tapahtumassa. Halusimme koittaa löytää oman reitin, välttää tuon kuhinan. Ajelimme kuoppaista tietä vesittyneen louhoksen vastarannalle, emmekä varmasti olleet ainoita saman idean saaneita. Siellä muuri rakoili jo, mutta varoituskyltit puhelinnumeroineen olivat sielläkin vastassa. Kurkkasimme alueelle ja päädyimme ajamaan takaisin porteille selvittämään tapahtuman luonnetta.

Rummun louhos vastarannalta.

Siellä oli pari nuorta, tyttö ja poika, myymässä lippuja. Olin varautunut asioimaan niin suomeksi, venäjäksi kuin viroksikin, mutta helpoiten kommunikaatio sujui lopulta englanniksi pojan kanssa. Kävi ilmi, että mitään tapahtumaa ei ollut. Vierailijoita riitti ilmankin ja heiltä kultaiseltakin perittiin 3 euron sisäänpääsy. Kysyin miksi. Vastaus oli ennalta-arvattava. Alueen ylläpito maksaa. En kehdannut enää kysyä, mitä ylläpito käytännössä tarkoitti, sillä rakennuksia se ei ainakaan näyttänyt koskevan. Varmasti vastuukysymykset, onnettomuuden sattuessa, painoivat myös hinnassa. Tietysti maksoimme vaivaiset 3 euron liput, sillä sisälle mielimme ilman turhaa ninjailua tai kiinnijäämisen pelkoa. Truu- eli tosiharrastajat olisivat tietysti käyttäneet ylimääräisen puoli tuntia pusikoissa salaa rymyämiseen päästäkseen alueelle. Ja jotkut suomalaisharrastajat kuulemma näin olivat tehneetkin viikkoa aiemmin jättäen auton hiekkatien varteen sillä seurauksella, että autoon oli murtauduttu ikkuna rikkomalla.

Ajoimme auton tuhkämäen juurelle parkkiin. Siellä oli jo arviolta toistakymmentä autoa valmiiksi. Jokunen Suomen kilvilläkin. Jos autossa on pari tai enemmänkin matkustajia, kertyy Rummusta vastaavalle firmalle 3-eurosia päivän mittaan ihan sievoinen summa. Useimmat alueelle tulijat olivat levittäytyneet viheriäisenä kuultavan järven rannalle, mutta myös sukelluspaikalla oli englantia polottavaa sakkia. Täällä, toisin kuin monissa hylätyissä paikoissa, ei roskia lojunut ympäristössä, mikä lienee sen aiemmin mainitun ylläpidon ansiota.

Rauniot olivat toissijaisia, sillä eniten meitä houkutti vuorimaisen jylhä tuhkamäki, joka oli muodostunut siihen kaivostoiminnan jätteestä. Emme tietenkään olleet ainoita vuorelle kohoajia, mutta saimme kivuta omassa rauhassa. Reittejä oli monta, onnistuimme valitsemaan sen vähiten hankalimman. Rantahiekalta näyttävä aines on kovaa, joten kiipeäminen oli miellyttävää ilman että jalka olisi luisunut tai uponnut siihen.

Liikunta sai veren kiertämään ja pienen pintahien siinä sai auringon paahtaessa, mutta ylhäällä puhalsi vilvoittava tuuli. Maisemat paranivat metri metriltä. Lopulta saimme ihailla niin louhosta, vankilaa kuin Rummun kylääkin lintuperspektiivistä. Näkymät olivat kertakaikkisen majesteettiset ja olosuhteet sellaiset, että siellä olisi viihtynyt pidempäänkin. Se jokseenkin kismittänyt sisäänpääsy, kolme euronen, tuntui lopulta aika vaatimattomalta siihen nähden, mitä Rummulla oli tarjottavaan. Urbanex Ninjakin oli otettu eleistä päätellen.

Jos jossain kannattaa ottaa selfieitä, niin täällä.

Ja tietysti sankarikuvia tuhkamäen valloittajista. (Kuva: Urbanex Ninja)

Rummun keskus.

Aidatun vankilan alueella näkyy myös raunioita.

Louhoksen vesi vihertää näyttävästi.

Eikä homma siihen loppunut, vaikka Rummua esittelevissä kuvissa nähdään yleensä vain valtava jätevuori ja avolouhos hiekkarantoineen. Joko ihmiset ovat tietämättömiä, osaamattomia tai heitä ei vain kiinnosta, mitä kaikkea alueella on tarjottavanaan. Minua taatusti kiinnosti myös vankityövoimalla toimineet tuotantolaitokset rakennuksineen. Niissä riittikin sitten kierreltävää. Ainakin 13 rakennusta oli avoimesti tutkittavissa vankilan vieressä. Vaikka ne olivatkin täysin raunioina, oli alueen laajuus jälleen häkellyttävää. Asfaltin rikkoutuneista raoista ja teollisuushallien lohjenneista lattioista puski jo puiden taimet hyvää vauhtia. Keskellä tietä päivystävä rusakko luikki karkuun. Lokit parveilivat levottomasti kattojen päällä, sillä olimme astuneet nyt heidän valtakuntaansa. Tyhjiä ja autioituneita kujia kulkiessa mieli sukeltaa tahtomattaankin dystooppisiin sfääreihin. Kaltaiseni tavan tallaajakin voi kuvitella olevansa suurempikin seikkailija, kun puitteet ovat kohdillaan. Jumankauta mikä fiilis!

Autioitunut teollisuusalue.

(Kuva: Urbanex Ninja)

Liikuimme aivan yksin autioituneella tehdasalueella. Vasta aivan perällä vastaamme kävelivät mies ja nainen, jotka taisivat olla paikallisia. Erään tehtaan katolta urkimme myös suljetun vankilan puolta. Sinnekään sisäänpääsy ei olisi ollut mahdoton homma. Sisäänpääsyä suurempi ongelma lienee maasturilla aluetta kiertävä vartija ja sen saksanpaimenkoira, joka jolkotteli vapaana auton edellä. Oliko kierros sattumaa vai olivatko lähteneet liikkeelle meidän pelottaessa lokit taivaalle levottomasti kaartelemaan, sitä en tiedä. Tästä syystä vankila sai jäädä meidän osalta. Olen kyllä kuullut tarinoita kanssaharrastajilta, että siellä on tullut yölläkin äkkilähtö. Ilmeisesti jotain bisnestä siellä vielä tehdään eikä asiattomia vieraita katsota hyvällä.

Siellä ne ovat, koira ja vartija maasturissaan.

Vankilan suoja-aidat ovat pääosin hyvässä kunnossa edelleen.

Useamman tunnin seikkailu Rummun louhos- ja vankila-alueella tuli päätökseen. Kello oli 15:n paikkeilla. Olimme käyneet kaiken läpi vankilaa ja vedenalaisia kohteita lukuunottamatta. Kierros oli vienyt meistä mehut ja levähdimme ansaitusti autolla juomatankaten ja jotain pientä mutustellen. Se oli kaikki sen kolmen euron arvoista ja enemmänkin, minkä pääsylippuun uhrasimme.

Ajoimme portista ulos suoraan tien toiselle puolen parkkiin, sillä siinä oli vielä yksi autioitunut kerrostalo ja vähän matkan päässä lisääkin. Urbanex Ninjaa se ei enää jaksanut kiinnostaa, joten kehotin häntä jäämään autoon lepäämään. Itse olin edellisestä kohteesta voimaantunut ja täynnä hyvää fiilistä, joten kävin nopeasti talon läpi. Sen verran tylsä kokemus se kuitenkin oli, ettei siitä sen enempää. Urbanex Ninjan torkut jäivät täten vähälle.

Rummun kylällä ankeus sen kuin jatkuu.

Rummun lähistöllä sijaitsee Ämarin neuvostoaikaan perustettu lentotukikohta, joka on edelleen täysin käytössä. Sinne ei ole asiaa, mutta Ämarin kylä vaikutti kiinnostavalta pikkukylältä, jota olisi ehkä kannattanut huolellisemminkin suhata läpi. Me ajoimme kylän laidalle katsomaan menehtyneiden MIG- ja Sukhoi-lentäjien hautausmaata. Erikoista kyseisessä paikassa oli se, että hautakivet olivat osittain tehty hävittäjien osista. Neuvostoliiton lentäjäsankareiden kuvat ovat painettu siivenpalasiin. Miehet olivat menehtyneet palveluksessa. Kylän väestö koostuu luultavasti edelleen entisistä neuvostosotilaista ja heidän perheistään. Hautausmaan lähistöllä on myös pari auton- ja talonraatoa. Erikoislaatuinen pisto kaikkiaan.

Sankarilentäjien hautausmaa Ämarissa.

Hautakivet hakevat vertaisiaan.

Punatähdillä varustettuja tavanomaisempia hautoja.

Hylätty neukkukuormuri GAZ 51 hautausmaan vieressä.

Suuntasimme seuraavaksi itään päin. Olin jostain bongannut hylätyn radioasema, jota myös suomalaiset Abandoned Nordicin jäsenet ja netistä löytyvän kuvamateriaalin perusteella monet muutkin olivat käyneet kuvaamassa. Rakennus on 1950-luvun taitteesta. Jatko-osa sille rakennettiin reilu 20 vuotta myöhemmin. Asema suljettiin ennen vuosituhannen vaihdetta, mutta ilmeisesti siellä on pidetty radiomuseota senkin jälkeen. Tietoa löytyy ihan intterwepistä enemmänkin, mutta google kääntäjän tulokset on sen verran epämääräisiä, etten niitä uskalla tähän enempää siteerata.

Jätimme auton tien laitaan ja saavuimme jämäkän näköiselle portille, joka näytti olevan kiinni. Olimme jo etsimässä vaihtoehtoista reittiä, kunnes tarkempi silmäily paljasti lukon olevan pois paikaltaan. Ketään ei näkynyt missään, joten saimme kiertää rakennuksia vapaasti.

Kesken vierailumme jähmetyin kuitenkin etupihalle lehtien suojaan, sillä kuulin askeleita portin suunnasta. Olimme saamassa seuraa. Tuntui uskomattomalta, ettei näin komeasta rakennuksesta kukaan enää halunnut pitää huolta, joten oletin jonkun naapurivahdin tulevan katsomaan millä asialla olimme. Huoli vaihtui nopeasti huojennukseksi, sillä saapujat olivat vain pari paikallista teinityttöä pyörinensä. Mitään suojeltavaa rakennuksessa ei muutenkaan ollut, sillä sisätiloiltaan se oli tyhjä. Meistä välittämättä teinit alkoivat soittaa jotain amerikkalaisräppiä kovalla volyymillä rakennusten sisällä. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että arvostus rakennusta kohtaan heillä oli täysi nolla. Rakennusten sisään oli myös tuherrettu kaikenlaista graffitintynkää ja nimeä, vaikkei sitä esimerkiksi Abandoned Nordicin kuvista käykään ilmi. Eli missään nimessä koskemattomasta paikasta ei voinut puhua. Uhmakas räppi ei kuitenkaan sopinut taustamusaksi meikäläisen fiilistelyille, joten kun Urbanex Ninja oli saanut kuvauksensa suoritettua, häivyimme paikalta räpin säestämänä.

Portti on kiinni, mutta lukitsematon.

Radioaseman julkisivu on näyttävä.

Sama takapuolelta.

Sisätiloja koristaa ruutulattiat.

Hylätyn rakennuksen kolkkoa estetiikkaa.

Avara sali toisessa kerroksessa.

Neukkulogoa katonrajassa.

Loppupäivän olisi voinut käyttää pelkkään siirtymiseenkin seuraavalle isommalle kohdekeskittymälle, mutta maisemien seuraaminen ja eri paikkojen näkeminen oli koko homman suola - eivät pelkät hylätyt rakennukset, vaikka kuvakavalkaadimme niistä pääasiassa koostuukin.

Matkan varrella oli paljon pientä ihmeteltävää ja pyrimme valikoimaan kiinnostavimmat niistä. Ensin kuitenkin päätimme päivällistää. Minun teki pizzaa mieli ja sitä myös saimme. Pysähdyimme Sauen kaupungissa reilun 20 kilometrin päässä Tallinnassa Peetris pizzalla. Otin vegetarianan ja Urbanex Ninja kinkkupizzan. Nälkään nähden se olisi voinut maistua paremmaltakin, silä fiilis jäi keskiverroksi. Lämmin ruoka ja tauko teki silti hyvää. Pisto Sauessa ei muuten ollut mitenkään mieleenpainuva kokemus.

Sen sijaan Nõmmen laaja sairaala-alue jäi mieleen ylväistä rakennuksista ja ihanteellisesta, puistomaisesta ympäristöstään. Jos muuttaisin Tallinnaan, voisin kuvitella viihtyväni juuri siellä. Toki siellä oli pari parantolaa tyhjilläänkin, mutta niin perusteellisesti rakennukset oli tilkitty, ettei ikkunoista tai ovista ollut toivoakaan päästä sisään ilman avaimia. Myös pallokamera seurasi herkeämättä liikkeitämme alueella, joten vilkutin vartijoille ja kohteille hyvästit.

Nõmmen sairaala-alueella on edelleen toimintaa.

Vastapäätä on suurehko hylätty sairaala.

Sivummalla vielä toinen. Ovet tiukasti säpissä.

Jatkoimme Tallinnan esikaupunkialueilla kohde itää tullen jo puretun vedenpuhdistamon tontille. Houkuttimena toimi sen säästyneet kaksoistornit, mutta niissäkään ei lopulta kovin paljon nähtävää ollut. Ne oli poltettu jo ajat sitten. Lähinnä vain tiilikuoret olivat jäljellä.

Torninjäänteet teollisuusalueen laidalla.

Reissun toinen vesiputous oli sitten Jägalassa. Viron leveimmäksi mitattu vesiputous on lähes 8 metriä korkea ja yli 50 metriä leveä. Lähistöllä oli myöskin joissain UE-piireissä palvotun Andrei Starkovskin elokuvan Stalkerin kuvauspaikka, Jägala Joan voimalaitos. Minuun tuo elokuva ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Ei ainakaan siinä määrin, että evääni sen takiani olisin siihen suuntaan liikuttanut. Toisekseen ennen raunioitunut vesivoimala oli käsittääkseni nykyään siistitty käyttökelpoiseksi.

Viron levein vesiputous Jägalassa.

Niinpä suuntasimme vielä idemmäs metsästämään auringonlaskua ja sopivaa yöpymispaikkaa Lahemaan kansallispuiston suunnalta. Ohitimme rannikolla sijaitsevan idyllisen näköisen pienen kaupungin jatkaen kohden niemen kärkeä.

Rantaa myötäilevää tietä pitkin ajellessa alkoi vähitellen valjeta se, miksi täällä oltiin. Raunioita ja hylättyjä taloja alkoi vilisemään niin rannan kuin metsän puolella. Niin teki mieli pysähtyä jokaisen röttelön kohdalla. Vähitellen Urbanex Ninjakin havahtui eikä enää komean portin ohi tohdittu ajaa, mielenkiinto otti meissä vallan.

Houkutteleva portti. Jotain kujan päässä pilkottaa.

Kasvillisuuden ympäröimä pitkä rakennus.

Sitä on jatkettu.

Pitkä ja monikerroksinen rakennus rannan tuntumassa oli erikoisen houkutteleva, mutta koska aurinko oli jo lähes laskeutunut taivaanrannan taa, päätimme jättää kohteen seuraavaan päivään. Niin lyhyen ajomatkan jälkeen saavuimme niemen kärkeen, jonka aurinko oli värjännyt oranssin eri sävyillä. Siellä meitä odotti esteetön merinäköala, jonka kruunasi Neuvostoliiton raunioitunut rajavartiotorni. Ei muuta kuin auto parkkiin ja pian molemmat meistä juoksivat maanisesti ympäri rantaa yrittäen löytää mahdollisimman upeita kuvakulmia niin auringonlaskusta kuin tuosta autiotornista.

Hylätty rajavartiotorni Suomenlahden rannassa.

Auringon painuttua mailleen, vetäydyimme autoon pitkäkseen eikä unta tarvinnut kauaa odotella.

Linkit:

Viro: Harjumaa osa 3

Idän reissut