Inkerinmaa osa 4

2. Päivä:

Heräsin yöllä Krasnoje Selossa ääniin. Automme oli piirittänyt joukko nuoria venäläismiehiä, jotka puhua polottivat innokkaasti jotain ja naureskelivat. Auton kyljestä kuului kumahdus. Potkaisiko joku? Hätkähdin ja nostin pääni. Samassa Marko nostamatta päätään murahti jotain kuuluvasti ja pojankollit säntäsivät vilkkaasti tiehensä. Ehdin näkemään vain valkoisen bemarin takavalot. Tilanne oli ohi. Päätämme sillä enempää vaivaamatta simahdimme uudelleen uneen.

Lopulta heräsimme vasta aamulla. Kello näytti kahdeksaa. Krasnoje Selossa, eli inkeriläisille Kraassinassa tai Kraasselassa, aurinko oli noussut muutamien pilven riekaleiden seuraksi taivaalle. Historian valossa Krasnoje Selo on tunnettu ainakin keisariperheen puuhuviloista. Inkeri-teeman ja hylättyjen kohteiden puolesta en ollut löytänyt mitään erityisen kutkuttavaa kohdetta vierailtavaksi. Muutama hylätty asuintalo, aitojen taakse jäänyt rikottu kasarmialue sekä koulu. Viimeksi mainittu, yöpymispaikkaamme lähinnä sijainnut vasaralla ja sirpillä koristelu koulu oli lopulta ainoa, jota kävimme ensi töiksemme tarkastelemassa.

Sisäänkäynnin yläpuolelle on koristeltu neuvostosymbolit.

Koulu on pitkälti palanut.

Koulun jälkeen palasimme vielä eiliselle ostarille hakemaan aamupalaa. Modernissa kaupassa oli sekin etu, että Marko sai ostettua sieltä kortillaan toisin kuin monista muista paikoista. Kenttäaamiaista nautittiin siten siinä kaupan parkkipaikalla. Sieltä lähdimme suuntamaan syvemmälle Inkerinmaalle. Kohtalokas virhe oli kuitenkin tapahtua heti alkuunsa, kun pysähdyimme kaupalta tullessamme liikennevaloihin. Ihmettelimme vieressä ja takana olevien pakettiautojen tööttäilyä ja viittoilua, joka oli selkeästi meille tarkoitettu. Viimein hokasin nousta ulos autosta ja katsoa, mistä on kyse. Olin jättänyt tulevien päivien reittiohjeet, karttani auton katolle. Kiittäminen oli näitä korkeammalta näkeviä pakettiauton kuljettajia, joita ilman loput matkastamme olisi voinut mennä pipariksi. Meillä oli onnea matkassa.

Tuota pikaa olimme jälleen matkalla ja saavuimme pieneen Vennäin-Vuisakan kylään. Sen megakohde oli jättiläismäinen suurkanala, joka käsitti lähes 100 teollisuusrakennusta. Niistä valtaosa tietysti hylättynä. Wikipediassa sen kerrotaan tuottaneen parhaimmillaan peräti 2 miljoonaa broileria vuodessa. Kuinka ollakaan tälle mittavalle kohteelle ei kuljettu noin vain. Törmäsimme heti alkuunsa vartijaan. Lupaa aitojen sisäpuolelle ei herunut. Jotain toimintaa siellä kai siis vielä pidettiin. Myös alueen länsilaidalla päivysti vähintään kaksi vartijaa portilla. Täten luovuimme ajatuksesta suurkanalan tutkimisesta.

Osa Vennäin Vuisakan suurkanalasta sijaitsee aitojen takana.

Taaempana on lisää entistä suurempia, hylättyjä laitosrykelmiä.

Vennäin Vuisakan pohjoispuolella sijaitsi myös Hietamäen seurakuntaan kuulunut, inkeriläisten asuttama Suomen Vuisakan kylä, joka kuuleman mukaan tuhoutui toisessa maailmansodassa. Inkeriläisen kansan Inkerinmaata oli ylipäänsä vaikeaa löytää enää maastosta. Inkerinmaahan pääsi tutustumaan paremmin kirjojen kautta. Niitä olin tosiaan innokaasti lukenut. Muun muassa Maria Kajavan Pitkä taival, Reijo Rautajoen Vaietut, Anita Konkan Musta passi, Jouko Sihvon Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta, Mikko Savolaisen Inkerinmaa: joka on, mutta ei ole sekä Ella Ojalan Pitkä kotimatka ihan vain muutamia mainitakseni. Viimeksi mainitun teoksen tapahtumat sijoittuvat osin juuri Vennäin Vuisakalle. Kylän ortodoksiselta hautausmaalta löytyikin raunioituneen kirkon lisäksi muutama mahdollisesti inkeriläistaustaisen henkilön hoidettu hautakivi.

Ortodoksisen kirkon raunio Vennäin Vuisakalla.

Rehkolaisia ja Heinonen hyvinhoidetussa haudassaan.

Vladimir Adamovits Karjalaisen hautakivi nojaa irrallisena aitaa vasten.

Siellä me nyt olimme kirjojen tapahtumien keskipisteessä, vain vuosikymmenet oli välissämme. Kuinka sitten suomalaiset päätyivät tänne pitkälle Suomenlahden eteläpuolelle? Miksi heitä ei enää näy eikä kuulu? Siitä kerromme tarinan seuraavassa osassa.

Linkit:

Inkerinmaa osa 5

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut

Inkerinmaa osa 3

OSA 3:

Aurinko oli hyvää vauhtia laskemassa Pietarin keskustassa. Toisaalta se helpotti kulkua, sillä liikenteen määrä väheni suhteessa hämärän lisääntymiseen. Toisaalta taas hämäryys hankaloitti sekä havainnoimista että kohteissa liikkumista. Suurkaupungin keskustan kohteissa muihin asiattomiin kulkijoihin törmääminen on samalla yhä epämiellyttävämpää. Sen lisäksi väsymys ja nälkä alkoivat vaikuttaa myös reissun kulkuun liittyvään päätöksentekoon.

Ajoimme Vasilinsaaren kautta etelää kohti. Sivuutimme Amiraliteetin mahtavan telakka-alueen, jonka perusti kukas muukaan kuin Pietari Suuri 1704. Vuoden 2007 Turun Sanomien mukaan telakalla on rakennettu hurjat 2600 alusta, joista 303 oli sukellusveneitä. Telakasta ei korkeiden muurien takaa näy paljoakaan. Näimme myös vilaukselta Uuden Hollannin saaren, joka oli viime vuosiin asti suljettua sotilasaluetta. Ränsistynyttä, mutta kunnostuksen alla elävää saarta on avattu asteittain yleisölle.

Marko patongin puikoissa mahtavassa Pietarissa.

Nälkä kurni jo vatsassa, mutta miljoonakaupungissa ei vain tuntunut tulevan sopivaa ruokapaikkaa vastaan. Yhden stalovajan edessä pysähdyimme. Olimme jo ovesta sisällä, kun huomasimme liian fiinin yleisilmeen, asiakkaita hienoissa puvuissa. Katumus takoi pian takaraivossa. Pietaria on aiemmin pidetty kalliina matkakohteena, mutta romahtaneen ruplan kurssi on tasoittanut menoa. Hintahaitari on silti suuri. Katsoimme täten paremmaksi poistua ennen kuin oli liian myöhäistä.

Edessämme oli jälleen muutama teollisuuskohde. Ensimmäinen niistä oli 1900-luvun alussa perustettu viinatehdas, joka ei rupuisuudestaan huolimatta ollut edes hylätty. Kanaalin sillalta avautuivat kuitenkin näyttävät maisemat tehdasalueelle. Seuraava kohde oli puolestaan hieman vanhempi, Leningradin liimatehdas. Sitä oli alettu kunnostaa. Kolmas sitten oli Venäläis-Amerikkalainen kumitehdas Obvodnyi kanavan rantakadun varrella. Julkisivu on lähes 600 metrin mittainen, mutta minkäänlaista mahdollisuutta sisäänpääsyyn ei siitä kohden ollut.

Satama-aluetta.

Viinatehtaasta tupruttelee savua, tehdas toimii.

Kumitehdas Obvodnyi-kanavan varrella on massiivinen ja käyttämätön.

Kumitehdas on kuitenkin selkeästi käyttämättömänä, joten kiersimme aluetta sen mitä autolla pääsi. Sen itäpuolella oli lisää hylätynoloisia rakennuksia, joten ajoimme parkkiin ja jalkauduimme. Kävelimme pätkän pitkin teollisuusrataa, jonka varrella oli muun muassa 1902-1904 rakennettu asuintalo. Kuusikerroksinen asuintalon runko oli kärsinyt tuhopoltoista. Sisäänpääsylle ei näkynyt suoranaisia fyysisiä esteitä. Sisätilat vaikuttivat kuitenkin roskaisilta ja synkiltä, luultavasti noesta mustuneilta. Hämyisen näköistä sakkia norkoili radan varrella. Osa oli etelästä saapuneita laittomia siirtolaisia, jotka asuivat vaatimattomissa työmaaparakeissa. Näistä arvaamattomista tekijöistä johtuen sisätilojen tutkiminen ei lopulta napannut kumpaakaan meistä.

Hämyistä teollisuusrataa kumitehtaan takana.

Radan varressa ollut suurikokoinen kerrostalo on synkän näköinen ilmestys.

Tämäkin tilkitty komistus on 1900-luvun alusta.

Niin matkamme kulki edelleen kohti etelää. Olimme kuitenkin jo matkalla poispäin Pietarin ytimestä. Pari kolme kohdetta oli jäljellä illalle, mutta yön lähestyessä vääjäämättä joutuisimme tekemään karsintaa. Ennen kehäteiden ulkopuolelle siirtymistä matkallamme oli vielä yksi pakollinen kohde, Ushakovin kylpylä. Kiertelimme ja kaartelimme sekavia yksisuuntaisia katuja, joilla pysäköinti oli kielletty kunnes useamman yrityksen jälkeen löysimme paikan naapuritalon pihasta.

Matkalla bongattua. Suuren ja mahtavan muisto seuraa vieläkin. (Kuva: Marko)

Kylpylä oli rakennettu vuosien 1928-1930 aikana. Ohikulkeneet sivulliset, nainen ja hyvin humaltunut vanhempi mies, ihmettelivät uteliaisuuttamme rakennusta kohtaan. He päivittelivät rakennuksen kohtaloa ja kertoivat, että se oli toiminnassa vielä vuosituhannen alkuun saakka. Rakennuksen vandalisoimista ei ole estänyt edes sekään seikka, että poliisiasema on sijoitettu sen naapuriin. Poliisiautoja on parkkeerattu sikin sokin rakennuksen pihalle. Astelimme rohkeasti sisään, sillä minkäänlaisia elonmerkkejä ei ollut tontilla havaittavissa. Sisällä erotti selkeästi pesu-, pukeutumis- ja saunatiloja, vaikka ryytyneestä rakennuksesta lähes kaikki irtoava olikin viety.

Ushakovin kylpylän julkisivua.

Mitä ilmeisimmin saunaosastolta.

Kuvaaminen alkaa pimeydessä käydä hankalaksi.

Pesutiloja.

Vastapäätä kylpylää, tien toisella puolen, oli myös jälleen yksi konstruktivismin aikakaudella rakennettu suuri kerrostalo, joka oli ikkunaton ja sisältä tummunut. Sitäkään emme sen koommin lähteneet kiertelemään. Kello tikitti jo 23:n paikkeilla. Aurinko oli laskenut jonnekin taivaanrannan taakse, vaikka sen valo vielä kajastikin tummuneessa maisemassa.

Jättiläismäinen, autio kerrostalo.

Markolla oli nyt todella nälkä. Niin että hän oli jopa luopunut toiveestaan päästä iltakaljoille. Minä puolestani elin kiihkeintä UE-kiimaani kohkaten jatkuvasti seuraavista kohteista, mutta pakko oli tulla vastaan. Väsyneenä ja nälkäisenä ei sopinut kenenkään pitkään toimia. Ei etenkään ajurina Pietarin melskeessä. Pietarin ulosmenoväylille saapuessamme meno liikenteessä yllättäin vilkastuikin. Pietari ei kai koskaan nuku. Niin me jätimme pari, suuruusluokassaan jättikokoista teollisuusrakennusta tuleville reissuille ja suunnistimme edelleen etelään. Tarkemmin ottaen kohti Krasnoje Seloa, jossa arvelimme olevan sopivan rauhallista yöpymiseen, joka perinteisesti tapahtuu meidän kesken patongin tavaratilassa.

Parin harhautumisen jälkeen saavuimme kuin saavummekin oikealle tielle. Matkaa Krasnoje Seloon ei ole kuin toistakymmentä kilometriä. Matkalla pysähdyimme vain kerran, kun huomasimme McDonaldsin tien varressa. Koskaan emme ole reissuillamme monikansallisen yhtiön palveluihin sortuneet, mutta Markolla oli todella nälkä. Sen lisäksi, ehkä perimmäisinä syynä, Markolla oli rahahuolia. Hän ei saanut rahaa nostettua eikä perinteisissä venäläisissä ruokapaikoissa ole mitään takeita ulkomaisen kortin toimivuudesta. McDonaldissa sen pitäisi toimia. Toistaiseksi olimme kuitenkin minun käteisvarojeni varassa. Vaan mäkkäripä ei ollutkaan auki. Valot oli päällä, henkilökunta ahersi ja ihmisiä istui sisällä syömässä, mutta ovet olivat lukittu juuri ennen meidän saapumista.

Matkalla poispäin Pietarista.

Oli pimeää. Liikenne ja mainosvalot valaisivat enää tietä, kun saavuimme Krasnoje Seloon. Siellä oli suuri, uudenoloinen ostoskeskus auki. Saimme sieltä savukkeita ja eväitä matkalle. Varsinainen iltapala saatiin kuitenkin kauppakeskuksen vastapäätä shaferma-kioskista. Ahnaasti tungimme venäläisen kebabin sisuksiimme, jonka jälkeen etsiydyimme seuraavan kohteen tuntumaan. Puiston takaa parkkipaikalta löytyi sopiva soppi, jonne asettauduimme. Raivasimme perätilan rojuista ja asettauduimme sinne polvet notkolla makuulle. Keskikesän lempeä ilma tuuditti meidät tilanahtaudesta huolimatta nopeasti unien maille.

Reitti Pietarista Krasnoje Seloon.

Shaferma-kioski Krasnoje Selon ostarin vieressä.

Tarina jatkuu seuraavassa osassa...

Linkit:

Inkerinmaa osa 4

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut

Inkerinmaa osa 2

OSA 2:

Siestarjoki jäi taakse. Ilta oli saapumassa. Ajoimme rannikkoa myöten kohti Pietaria. Lienee sanomattakin selvää, että Pietarin synty nivoutuu yhteen Pietari Suuren aikaan. Harvoin silti tulee maallikkona ajatelleeksi sitä, että Pietari on kohtuullisen nuori kaupunki Venäjän ja Euroopan mittakaavassa. Pietari Suuren valloittaessa Nevanlinnan vuonna 1703 hävitettiin samalla sen ruotsalais-suomalainen 2000 asukkaan kaupunki. Sen päälle on kasvanut se kaupunki, joka nyt Pietarina tunnetaan.

Reittimme Pietariin. Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Pietarin seutu oli hyvin soista seutua ja on vieläkin siellä, minne ihminen ei ole rakentanut. Nevanlinnaa lukuunottamatta asutus oli harvaa. Vain muutamia suomalaisia kalastajia eleli mökeissään. Ei mikään ideaali maaperä, mutta sinne Pietari Suuri halusi rakentaa tukikohdan ja väylän Eurooppaan. Alkoi suuruusluokassaan ennennäkemätön rakennusprojekti, johon vain suuruudenhullu keisari kykeni. Pietari rakennettiin seurauksista välittämättä. Se oli kannaksenkarjalaisille muutaman vuosikymmenen kestävä massiivinen siirtotyömaa, mutta samalla se nieli lukemattomien vankien ja työmiesten hengen.

Pietari Suuri pani hösseliksi. Vuonna 1712 siitä tuli keisarikunnan pääkaupunki ja 1725 siellä asui jo arviolta vähintään 40 000 asukasta. Näin monista kanaaleistaan lempinimen saaneesta Pohjolan Venetsiasta muodostui Venäjän hallinnollinen ja myöhemmin myös kulttuurinen keskus. Vasta vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, kun keisarikunta oli syösty vallasta, Moskovasta tuli Neuvosto-Venäjän pääkaupunki 1918. Tällöin Pietarin väkiluku oli romahtanut reilusta 2 miljoonasta alle miljoonaan noustaakseen taas vuosisadan loppua kohden eksponentiaalisesti. Leninin kuoltua 1924 Pietarin nimi muutettiin Leningradiksi. Stalinin aikakaudella Leningradista tuli teollistamisohjelman keskus.

Toisessa maailmansodassa silloista Leningradia kohtasi historiansa suurin tragedia. Saksa piiritti Leningradia kolmisen vuotta. Hyökkäykseen yhtynyt Suomi lisäsi painetta pohjoisesta päin, mutta ei suostunut tunkeutumaan itse kaupunkiin, mikä osoittautui jälkikäteen viisaaksi ratkaisuksi. Pommitetussa kaupungissa oli tukalat oltavat. Ruokaa säännösteltiin, mutta monet kuolivat nälkään. Piirityksen aikana kuoli ainakin 600 000 ihmistä, joista useimmat oli siviilejä, joita ei oltu evakuoitu ajoissa rintaman tieltä. Sodan jälkeen tuhoutunutta Pietaria uudelleenrakennettiin vanhaa kunnioittaen. Se on pysynyt Venäjän kakkoskaupunkina aina nykyhetkeen saakka. Neuvostoliiton hajottua nimi palautettiin kansanäänestyksen jälkeen Pietariksi.

Venäläinen rööki savusi autossa taukoamatta, krapulahiki oli puskenut valtoimenaan Markon T-paidan läpi, mutta mikä tärkeintä, hän oli selvänä ratissa. Hän oli ajanut pyynnöstäni Mainilasta lähtien, sillä olin hautonut ideaa, jonka moni luultavasti olisi ampunut heti alas. Suunnitelma oli nimittäin ajaa iltahämärissä Pietarin, tuon 5 miljoonan asukkaan metropolin, läpi katsastaen muutaman kohteen mennessä. Minun ollessa kartanlukijana, piti Markon pysyä ajokuntoisena, sillä Pietarin kadut ovat uskomattoman ruuhkaisia ja navigoiminen siellä keskittymistä vaativaa. Ihmiset käyttävät pelkästään työmatkoillaan useita tunteja ruuhkissa jonottamiseen.

Miljoonakaupunkiin saapuminen on jännittävää. Ohitettuamme inkeriläisperäisen, Lahti-nimisen kaupunginosan, alkaa massiivisten kerrostalojen loputtomantuntuinen viidakko. Monet niistä ovat luultavasti jo suunnitellun käyttöikänsä ylittäneet ja uutta rakennetaan jatkuvasti. Ensimmäiset raitiovaunut bongataan heti Lahden takaa. Liikenne kasvaa asteittain, mitä lähemmäksi kaupungin ydintä saavumme. Viimeistään siinä vaiheessa, kun saavumme Nevan suistolle ja sen lukemattomien kanavien, siltojen ja saarien sisäpiiriin, alkavat ruuhkat. Kaistojen lisääminen ja teiden rakentaminen ei enää auta eikä tilaa ole. Autoja on liikaa liian pienellä alueella. Sen sijaan, että panostettaisiin joukkoliikenteeseen, pelastajaksi on kaavailtu läntistä ohitustietä, joka rakennetaan pääosin korkealle ilmaan valtavien pilarien päälle, jotka on juntattu mereen. Venäjä on jättimäisten projektien maa. No, sitä odotellessa...

Suurkaupungin tunnelmaa auton tuulilasin läpi...

...ja uuvuttavia ruuhkia.

Ajaminen Pietarissa on stressaavaa. Venäläinen liikennekulttuuri on paranemaan päin, mutta taso on vielä huomattavan alhaalla. Onneksemme olen onnistunut reitin suunnittelussa niin, että pahimmat ruuhkat ovat vastaantulijoiden kaistalla. Yllättävän sutjakkaasti ilman mainittavia harhautumisia saavumme Patsassaaren neule- ja trikootehtaan alueelle. Firma oli 1850-luvun puolivälissä alkunsa saanut, mutta tietysti Neuvostoliiton aikana tämäkin tehdas kansallistettiin ja nimettiin Työn punaisen lipun mukaan Красное Знамя. Vaatteiden ja kankaiden valmistuksen ohella alettiin valmistaa sitten myös sotilasasuja ja ammuksia. Nykyään yksityistynyt yhtiö toimii Viipurissa. Tyhjäksi jääneet tehdasrakennukset ja voimala ovat rakennettu 1920- ja -30-luvuilla. Rakennukset ovat suojeltuja, mutta romahdusvaarassa.

Teollisuusalueen erikoisin rakennus on 1926-1928 rakennettu voimala.

Se tuli tunnetuksi arkkitehtuurillisesti ja Pietarin teollistumisen symbolina.

Riutunut neuvostosymboli punatähti roikkuu vielä itsepäisesti seinässä.

Voimalan sisätiloihin ei ollut mahdollista tutustua ilman suurempaa riskinottoa, mutta voimalasta katsoen tien toisella puolen oli ryytyneen oloinen tehdas, jonne sentään pääsi sisään. Ikkunan kalterit oli murrettu. Yläkerroksiin emme lähteneet. Joku tai jotkut mäiskivät tavaroita sen ylimmissä kerroksissa, mikä ei sinänsä järkyttänyt, mutta osa lattioista oli romahtanut syystä tai toisesta. Kiertelimme sen, mitä raaskimme. Tehdasta vastapäätä sijaitsi myös 1800-1900-lukujen taitteessa rakennettu asuintalon luuranko.

Tehdas on valtava.

Lähempää sen huonokuntoisuus paljastuu.

Sisäpihalla paikat on kuin pommin jäljiltä. Irtosälää on rutkasti.

Lattiatasot ovat osittain romahduksen partaalla.

Rappuset jätämme suosiolla välistä.

Vanhempi, "huputettu" asuintalo tien toiselta puolen.

Oli mukava huomata, että myös Marko oli aivan pähkinöinä heti ensimmäisistä kohteista. Siitäkin huolimatta, että pari seuraavaa kohdetta jäivät työmaa-aitojen taakse. Molemmat niistä oli rakennettu 1900-luvun alkupuoliskolla. Toisesta en koskaan päässyt selvyyteen, mitä se oli tuottanut. Toinen oli suuri panimo, mutta sitä ei enää näkynyt aitojen takaa. Aitojen sisäpuolella tosin oli lukemattomia muita tehtaaseen kuuluneita rauniorakennuksia. Tilalle rakennetaan kuinkas muutenkaan kuin asuintaloja, korkeita sellaisia.

Tehdas ja sen ylväästi kohoava vesitorni

Tämän lähemmäksi panimoa emme päässeet.

Tiirailtavaa riitti jatkuvasti. Pietari on suuri kaupunki täynnä mahdollisuuksia seikkailunkipeälle. Viime vuosina homma on kuitenkin käynyt selkeästi haastavammaksi. Vanhoja ränsistyneitä teollisuusalueita on purettu, siistitty ja aidattu. Ydinkeskustan kohteet, sellaiset koossaan megalomaaniset, alkavat hävitä yksi kerrallaan. Lienee ihan yleismaailmallinen ilmiö. Siitä huolimatta minulle vielä pitkälti tuntemattomassa Pietarissa riittää kyllä puuhaa.

Markolle Pietari puolestaan oli jokseenkin tuttu muussa paitsi kohdemielessä. Hän nimittäin työskenteli messuhommissa vuosina 1997-98 Pietarissa, jossa tapasi myös entisen vaimonsa. Markon paikallistuntemus loi osaltaan jonkinasteista perusturvallisuutta suurkaupungissa liikkumiseen, vaikka navigoimmekin täysin tulostamieni Google Maps-karttojen varassa.

Tarina jatkuu seuraavassa osassa...

Linkit:

Inkerinmaa osa 3

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut (muut reissumme Venäjälle)

Inkerinmaa osa 1

"Oletteko te tosissanne?". Ne olivat vaimoni sanat. Hän oli järkyttynyt. Epäili, että meitä ei päästetä maahan, ja jos päästetäänkin, niin meille käy kalpaten. Syy oli meidän reissuautossa, citikassa. Vanha kunnon patonki, automiesten terminologiaa, oli saanut uuden maalikerroksen jos toisenkin. Kieltämättä aluksi sen näkeminen oli lievästi sanottuna shokki, mutta hetken totuttelun jälkeen aloin jo pitämään sen uudesta, persoonallisesta ulkoasusta. Vaimoni ei. Häntä oikeasti pelotti päästää meitä tuolla autolla Venäjälle. Autolla, johon oli kirjoitettu tekstejä muun muassa talvisodasta ja maalattu kuva naisen sukupuolielimestä. Värejä eikä luovuutta oltu säästelty. Marko oli nimittäin uudelleenmaalannut ennen tummanvihreän patonkimme sukulaistensa kanssa Juhannuksena taiteellisessa hengessä.

Patongin uutta väritystä voisi kuvailla sanalla huomiotaherättävä.

Niin myös siihen kirjoitettuja tekstejä.

Marko oli reissua edeltävänä iltana tuonut etukäteen ilmoittamatta patongin kotipihaani. Syytä ei tarvinnut erikseen arvailla, hän oli menossa baariin. Hetken oli kestänyt se juomalakko, josta saimme viime vuonna parin reissun ajan nauttia. Siinä oli vaimolleni jälleen yksi syy lisää huolestumiseen. Lähtiessään Marko oli antanut vapaat kädet auton maalaamisen suhteen kunhan ikkunoita ja valoja ei sutattaisi, vaikka eivät nekään aivan täysin olleet spray-suihkeelta välttyneet. Minä vain huokailin ja nostelin olkapäitä, kun vaimoni tivasi, mitä aion tehdä asialle. Naama punaisena hän lähti illan hämärtyessä parkkipaikalle maalipurkin kera suttaamaan mielestänsä provokatiivisimmat yksityiskohdat citikasta pois.

1. Päivä:

Keskiviikkoaamu valkeni aurinkoisena. Sekä Markolla että minulla oli kesäloma. Minulla se oli lopuillaan, Markolla aluillaan. Saimme sovitettua muutaman päivän venäjänretken kesä-heinäkuun vaihteeseen. Siksi lähtö eikä paluu ollut mitään sekuntipeliä toisin kuin monesti pienillä viikonloppuretkillämme. Olin sopinut hakevani Markon Kontulasta hänen kämpiltään 9-10 välillä. Olin Markon talon edessä, kadun varressa mielestäni maltillisesti 9:20, vaikka sisimmässäni olisin suonut meidän olevan siihen aikaan jo rajan toisella puolen. Soitin Markon numeroon, mutta kukaan ei vastannut. Soitin toisen kerran, sama tulos. Vaimo oli kehottanut soittamaan jo ennen kotoa lähtöä, mutta olin ajatellut antaa Markolle aikaa huilia sen verran, että pääsen perille. Tämä puheluun vastaamattomuus oli kuitenkin ennenkuulumatonta, koska vuoden pääreissu oli edessä. Ajatuksissa ehti käydä kaikenlaista. Oliko puhelin kadonnut vai itse mies? Vai oliko juonut itsensä kanveesiin? En aikaillut enää, menin rappuun kolkuttelemaan ovea. Vaimeata kolinaa kuului pian asunnosta. Ovi avautui hetken kuluttua raolleen. Markon punoittava ja parrakas naama työntyi oven välistä typerässä virneessä. Silmäkulmasta huomasin, että hän oli aatamin asussaan. Yksi plus yksi, ei tarvinnut olla mentalisti tajutakseen mistä oli kysymys. Hän ei ollut yksin asunnossa, flaksi oli käynyt. Sananvaihto oli lyhyt. Marko sanoi, että menee vielä puoli tuntia. Niin palasin turhautuneena autolle, mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Sinne myös Marko saapui sanojensa mukaisesti puoli tuntia myöhemmin. Sellaisissa tunnelmissa lähdettiin vuoden pääreissulle, Inkerinmaalle.

Minä, eli Nymanin Juha. (Kuva: Marko Kilpeläinen)

Vaalimaan rajalla jonottamassa Venäjän tulliin. Marko tupakalla.

Hypätkäämme nyt ajassa ja paikassa muutama tunti eteenpäin. Olimme viettäneet tullissa kaksi ja puoli tuntia ja saapuneet Mainilaan. Siihen samaiseen, surullisenkuuluisaan rajakylään, joka jäi historiaan tunnetuista Mainilan laukauksista, joita ei edes ammuttukaan. Tai siis ei ainakaan Suomen puolelta. Nuo lavastetut laukaukset olivat osa Neuvostoliiton valloituspolitiikkaa, jonka varjolla saatiin moraalinen oikeus hyökätä ja samalla sulauttaa Suomi Sosialististen neuvostotasavaltojen kunniakkaaseen perheeseen. Vaan eihän se sitten mennytkään ihan suunnitelmien mukaan. Jokatapauksessa tuo samainen Rajajokeen vedetty raja Mainilassa, jossa olimme nyt, eristi myös Inkerinmaan ja Suomen toisistaan. Rajan toisella puolen eläneet suomalaiset, inkeriläiset, kokivat sen, mitä oli elämä Neuvostoliitossa.

Rajajoki Mainilassa. Raja Suomen sekä Venäjän että Inkerinmaan välillä.

Niin. Onko kellään tullut mieleen, että fyysiset valtionrajat, joita on ollut, eivät ole ehkä vastannut aina kulttuurisia ja kansallisia rajoja? Ihmiset ovat eläneet siellä, missä tulivat toimeen ja mikä tuntui kodilta jo kauan ennen kuin valtion herrat alkoivat piirtämään kartoille rajojaan. Näiden rajojen piirtäminen, usein keinotekoinen muodostaminen, on aiheuttanut lukuisia kahnauksia, kun yhtenäiset kansat ovat yhtäkkiä, muiden niin päättäessä, jääneet rajan taakse eri valtioihin. Inkerinmaalla on sijainnut yksi näistä rajavyöhykkeistä ja sitä rajaa onkin vedelty edestakaisin vuosisatojen saatossa moneen kertaan. Jokatapauksessa suomalainen vähemmistö eli itärajan tuolla puolen kohtuullisen tasaista elämää vielä 100 vuotta sitten.

Inkerinmaa oli täysin tuntematon käsite minulle ennen kuin pari vuotta sitten Markon kanssa ajauduimme sinne venäjänreissun yhteydessä. Sittenkin sen merkitys jäi minulle hämäräksi. Ensimmäisen kerran lienen kuullut inkeriläisistä ja Inkeristä 90-luvulla Neuvostoliiton romahdettua, kun silloinen presidenttimme Mauno Koivisto toivotti inkeriläiset paluumuuttajina tervetulleiksi Suomeen. Muistan silloin lapsena pitäneeni heitä venäläisinä - kuten muuten virolaisiakin, vaikka yhtäkään en koskaan tavannut. Keitä he oikein olivat ja mikä oli Inkerinmaa? Sitä lähdin selvittämään aluksi kirjoista, joita ahmin sitten toista vuotta ahkerasti.

Maantieteellisesti Inkerinmaa voidaan määrittää alueeksi, joka rajoittuu lännessä nykyisen Viron ja Venäjän rajalla Narvajokeen, idässä Laatokkaan ja pohjoisessa Karjalankannakseen. Alueen alkuperäiskansoja ovat olleet virolaisperäiset vatjalaiset sekä inkerikot, joista jälkimmäisten epäillään saapuneen aikoinaan jostain idän suunnilta. Seuraa he saivat slaavilaisista heimoista ensimmäisen vuosituhannen lopulla.

Yksi ensimmäisistä Inkerinmaan kylistä Vaalimaan suunnalta tullessa on Siestarjoki eli Sestoresk. Kylästä tosin ei enää voi puhua, sillä Siestarjoki on kasvanut nykyaikaiseksi, reilun 40 000 asukkaan kaupungiksi. Osa Siestarjoesta ehti olla 1800-luvulla pala Venäjän vallan alla elänyttä Suomen suuriruhtinaskuntaakin. Suomenlahden pohjukassa sijaitseva kaupunki on puistomainen käsittäen laajoja huvila-alueita ja pitkiä hiekkarantoja, jotka ulottuvat aina Terijoelle saakka.


Summittainen reitti Siestarjoelle. Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Siestarjoen huvila-alueelta löytyy upeita, vanhoja huviloita.

Osa hylättynä kuten tämä vuodelta 1902.

Se tuhoutui osittain palossa 2010 ja on heikossa kunnossa.

Sestoreskin vanha parantola sijaitsee syvemmällä puistossa.

Toiminnassa olevan parantolan alueelta löytyy muutama rauniokin.

Parantola on kivenheiton päässä Siestarjoen luonnonkauniilta hiekkarannoilta.

Siestarjoen historiallisinta antia huviloiden ja parantolan ohella on vanha asetehdas. Sen porteilla olimme kerran aiemminkin käyneet, mutta Venäjä-aiheisista ohjelmistaan tunnetun Arvo Tuomisen kerrottua asetehtaan tulevaisuudesta koin tarvetta palata paikalle uudelleen. Tehtaan rakennustyöt aloitettiin 1714 ja se vihittiin käyttöön 1724 itse Tsaari Pietari I osallistuessa avajaisiin. Vuosina 1812-64 asetehdas kuului Suomen suuriruhtinaskuntaan. Aleksanteri II kuitenkin teetti Rajajokeen uuden mutkan niin, että asetehdas siirtyi uuden rajan myötä Pietarin kuvernementtiin. Silti useat tehtaan työntekijöistä tulivat rajan yli Suomesta. Nyt historiallista ja käyttämättömäksi jäänyttä tehdasmiljöötä muutetaan asuinalueeksi. Oli viimeiset hetket nähdä se sellaisenaan. Valitettavasti vartiointi oli kuitenkin tiukkaa ja tarkastelu jäi aitojen ulkopuolella tehtäväksi.

Asetehtaan päärakennusta koristaa vielä sirppi, vasara ja punatähti.

Tehdasalue houkuttelee.

Tarina jatkuu seuraavassa osassa...

Linkit:

Inkerinmaa osa 2

Inkerinmaa osat 1-13

Idän reissut (muut reissumme Venäjälle)

Reissukertomus: Inkerinmaa

Syrjäseudun Idän reissujen vakiokokoonpano, Juha Nyman ja Marko Kilpeläinen, teki kesällä 2016 road tripin Inkerinmaalle. Reissun tapahtumista kerrotaan julkaistavassa reissukertomuksessa, jonka aikataulu näkyy alla. Reissukertomus Inkerinmaa on jaettu 13:een osaan, jotka julkaistaan joka päivä 2.11.2016 alkaen. Osien tavallista suuremmasta määrästä johtuen, teemme alle pikavalikon linkkeineen.

Inkerinmaa osa 1
Inkerinmaa osa 2
Inkerinmaa osa 3
Inkerinmaa osa 4
Inkerinmaa osa 5
Inkerinmaa osa 6
Inkerinmaa osa 7
Inkerinmaa osa 8
Inkerinmaa osa 9
Inkerinmaa osa 10
Inkerinmaa osa 11
Inkerinmaa osa 12
Inkerinmaa osa 13