Kohdekatsaus: Pauligin kahvipaahtimo

Viime vuosikymmenen kohahduttavimpia uutisia Helsingin Vuosaaressa oli Pauligin kahvipaahtimon siirtäminen uusiin tiloihin pois Vuosaaren keskuksen tuntumasta. Vaikka uusi sijoituspaikka olikin vain kaksi kilometriä nykyisestä, Vuosaaren satamassa, tietäisi se asuinalueen täydellistä vapautusta rekkarallista ja muista teollisuuden haitoista. Paikalle saataisiin uutta kerrostaloa pukattua pikaisessakin aikataulussa, sillä maaperä ei ilmeisesti ollut kärsinyt vakavaa saastumista toisin kuin monilla muilla teollisuudenaloilla. Tammikuussa 2010 vihittiin käyttöön uusi paahtimo ja samanaikaisesti viimeistenkin tarpeettomien rakennusten purkutyöt alkoivat.

2009 miljöö näytti tämännäköiseltä.

Toimisto-osa koostui kahdesta kolmikerroksisesta siivestä.

Lappu luukulle ja menoksi.

Saksalaissyntyisen kauppiaan, Gustav Pauligin, perintö syntyi jo 1900-luvun taitteessa. 1904 alkanut kahvibisnes laajeni vuosien saatossa niin, että Katajanokan satamakadulla sijainnut alkuperäinen kahvipaahtimo kävi ajan saatossa tiloiltaan liian pieneksi ja sijainti kuljetusten kannalta hankalaksi. 1967 rakennettin Vuosaareen uusi paahtimo ja sen oheen pääkonttori, maustetehdas sekä pakastevarasto, sillä tuohon aikaan Paulig valmisti myös jäätelöä ja pakastettuja valmisruokia. 1980 toiminta Katajanokalla lopetetaan kokonaisuudessaan. Vuonna 2006 Paulig investoi jälleen ostamalla tontin uudelle paahtimolle Vuosaaren uuden ja tulevan sataman kupeesta. Tuotanto aloitettiin uudessa paahtimossa vuonna 2009.

Keskustelua aiheesta käytiin UE-foorumilla, kun tieto vanhan paahtimon purkamisesta levisi. Todellinen työ oikean ajoituksen löytämiseksi ja sisäänpääsyksi jäivät kuitenkin lopulta jokaisen omalle vastuulle. Niin aina sopivan tilaisuuden tullen Vuosaaren kautta koukattiin. Alkuvuodesta 2010 purkutoimet olivat jo ulospäin nähtävissä.

Korkeimman siilorakennuksen purku ottaa aikansa.

Siilojen alapuolella laitteisto on vielä paikallaan. (Kuva: Daniel)

Syrjäseudun tuleva perustaja ja UE-legenda Masinisti ihmettelemässä kahvipapuja. (Kuva: Daniel)

Maanalaiset tunnelit yhdistävät teollisuusalueen rakennukset. (Kuva: Daniel)

Niin vaan yksi kerrallaan rakennukset lähtivät. Laajan tehdasalueen purku on kuukausien homma. Toukokuussa 2010 tehtaan seinä oli jo osittain revitty auki tärkeimpien isojen masiinoiden pelastamiseksi. Tuolloin myös tuotantohallin sisältö oli jo pitkälle tyhjennetty. Taakse oli jätetty vain laitteet, joille ei enää löydetty käyttöä tai olivat muuten vain aikansa eläneitä.

Pala liukuhihnan pätkää odottaa siirtoa.

Käytävällä on suurikokoinen kaavakuva tuotantoprosessista 70-luvun hengessä.

Tehtaan laboratorio vaikuttaa kolkolta.

Jauhatusosastolla laitteistoon ei oltu vielä pahasti kajottu.

Tuossa kirjassa on jotain tuttua...

Sosiaalitilat ja niiden lukemattomat kaapit ammottivat avoinna.

Samaten toimistosiivet huoneineen.

Katse kohti satamaa, jossa uusi paahtimo paahtaa jo täysillä.

Usein suurten rakennuskokonaisuuksien purkamiseen liittyy suurta dramatiikkaa riippumatta sen edeltävästä käytöstä. Joko se on rakennustaiteellista tai symbolista arvoa, jota menetetään. Pahimmassa tapauksissa satojen työpaikka. Tässä tapauksessa mitään edellämainittua ei rikottu. Ei ainakaan mainittavammin, jos soraäänten vaisuuteen on uskomista. Pauligin lähes 50 vuotias paahtimorakennus pyyhkäistiin kuvainnollisesti pois kaikessa hiljaisuudessa. Ehkä nämä kuvat jäävät ainoana julkisesti näkyvillä olevaksi materiaaliksi uusille ja tuleville vuosaarelaisille, jotka ihmettelevät kahvinvalmistuksen mukaan nimettyjen kotikatujensa alkuperää. Mieleen tulee vain vanha sanonta: "aika aikaa kutakin".

Kohdekatsaus: Herralan tiilitehdas

Herralan tiilitehdas syksyllä 2007.

Tiiliteollisuudella on ollut vahvat perinteet Suomessa. Tiilen käyttö rakennusmateriaalina on ollut huipussaan 1900-luvun alussa. Vaikka tuotantomenetelmät ovat sittemmin kehittyneet, tiilien rinnalle on kehitetty halvempia vaihtoehtoja. Useat sodan jälkeen perustetut tiilitehtaat kaatuivat kovassa kilpailussa.

Vanhoja tiilitehtaita löytyy vielä pitkin Suomea. Yksi niistä on Hollolan Herralassa sijaitseva tiilitehdas, joka  ei ollut paikkakunnan ainoa laatuaan. Asemaa vastapäätä perustettu tiilitehdas luokiteltiin maakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi kohteeksi.

Puiset tiilitehtaat ovat tätä nykyä harvassa.

Uutta tiilistä puolta.

Historia:

Tiilitehtaan historia sai alkunsa vuonna 1899, jolloin Villehard Eerola perusti käsinlyöntimenetelmällä toimivan tiiliruukin. Viisi vuotta myöhemmin tehdas siirtyi J. A. Henriksonin ja Albin Harvon omistukseen, jotka laajensivat toimintaa ostamalla lisää maa-alueita ja siirtymällä koneelliseen tuotantoon. Vuonna 1926 tehtaan osti puolestaan Uuno Katila, joka toimi myöhemmin laitoksen omistaneen Katilan Tiili Oy:n puheenjohtajana ja toimitusjohtajana aina kuolemaansa saakka 1974.

Tiilitehtaan nykyinen rengasuuni rakennettiin 1940. Vuonna 1955 suurtilakuivaamon rakentamisen yhteydessä siirryttiin piikkivaunujen käyttöön, joilla tiilien siirrot kuivaamoihin järjestettiin sähköraitioteitä ja trukkia käyttäen. Kuivaamoissa oli tilaa yli 300 000 tiilelle.

Tiilien valmistus loppui Herralassa 70-luvun lopulla. Tehdasta on sittemmin käytetty varastona, autokorjaamona ja ampumaratana. Vaikka rakennus oli säilynyt ulkoisesti entisessä asussaan, sisätiloissa tiilienvalmistuksesta muistutti enää vain tiiliuuni. Syyskuussa 2009 tehtaan puiset rakenteet kuivaamoineen tuhoituivat tulipalossa. Palon syttymisen epäillään liittyneen Herralaa tuolloin vaivanneeseen tuhopolttojen sarjaan.

Nykyhetki:

Entisen tiilitehtaan tontilla säilytetään vuonna 2013 romu- ja purkuautoja. Poliisi on saanut tutkintapyynnön tontista, jonka ympäristövaikutukset on kyseenalaistettu. Vaikka hieno tiilitehdasmiljöö on vaihtunut raunioiksi ja autonromuttamoksi, on kohde sellaisenaankin näyttävä. Tontin uusi käyttö ja pihapiirin asuttu talo rajoittavat kuitenkin omatoimista alueeseen tutustumista.

Tilanne paikanpäällä Joulukuussa 2013.

Lukuisat romuautot antavat ihmeteltävää tiilitehtaan sijaan.

Komea paloautovanhus tyytynee katselemaan tulevatkin tulipalot sivusta.

Lähteet:

Kuokkanen Rauno, Leiponen Kauko: Suomen tiiliteollisuuden historia. Suomen tiiliteollisuusliitto r.y. Tiilikeskus Oy. Helsinki, 1981.

Savon Sanomat: Hollolan vanhan tiilitehtaan palo ehkä tuhopoltto (8.9.2009)
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/vanha-tiilitehdas-paloi-pahoin-hollolassa/1087237

Etelä-Suomen Sanomat: Herralan entinen tiilitehdas uudelleen poliisin syyniin (12.12.2013)
http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2013/12/12/herralan-entinen-tiilitehdas-uudelleen-poliisin-syyniin

Linkit: Sami Saarelan UE-videot

Elävää kuvaa on hyvin vähän esiintynyt suomalaisessa UE-skenessä. Youtubesta toki löytää kaikkea, mutta todellista uraa tällä saralla on uurtanut viime aikoina Sami Saarela. Syrjäseudun ylläpito ei voi olla hämmästelemättä viimeisteltyä jälkeä, jota parhaimmillaan esittää hänen sivustonsa Darkened Studion Voimala 17-video. Tajunnan räjäyttävässä tunnelmassa on jotain samaa kuin veret seisauttavassa TV-sarjassa The Walking Dead tai videopeli Half life 2:ssa, joissa molemmissa liikutaan raunioituneissa maailmoissa. Sami Saarela tunnustaakin imeneensä vaikutteita näistä teoksista. Siltikään kyse ei ole mitenkään kopionomaisesta tuotteesta vaan aidosti UE-henkisestä materiaalista.

Voimala 17 (Kuva: Sami Saarela)

Itsehiotut tekniikat ja osin itserakennetut laitteet sekä useiden kuukausien hienosäätö tekevät videoista erityisen poikkeuksellisia. Vastaavaa omistautumista kuvaukselle ei juurikaan näe. Ei ainakaan näissä piireissä. Nyt Saarela on julkaissut uuden version Voimala 17-videosta. Syrjäseudun edustajalla oli myös todellinen kunnia toimia ensipalautteen antajana. Paras kriitikko taisi olla kuitenkin taiteilija itse, sillä moitittavaa oli vaikea löytää.

Voimala 17-video (uusin versio vimeossa)

Saarelan Youtube-kanava itsessään on myös tutustumisen arvoinen. Harrastusta koskevana poimintana voisi mainita videon Mylly. Saarelan suositusten mukaan kannattaa katsoa videot parhaalla mahdollisella resoluutiolla. Antoisia katseluhetkiä.

Reissukertomus: Perheristeily Tukholmaan

Joulun alla varasin jo kolmannen risteilyn saman vuoden aikana. Keväämmällä pyörähdettiin laivalla Pietarissa ja Tallinnassa. Joku voisi sanoa, että minulla on pakkomielle risteilemiseen. Todellisuudessa minulla oli kuitenkin noin 20 vuoden risteilytauko vuoteen 2011 saakka, jolloin pyyhälsin katamaraanilla ensimmäistä kertaa UE-matkalle Viroon. Kaikenlaiset lahjakortit ja 70% alet on kuitenkin ollut nyt perheellisenä tapana hyödyntää, vaikka niitä lahjakortteja on muillekin lahjoitettu.

Siinä missä Pietariin ja Tallinnaan mentiin yksioikoisesti haistelemaan hometta, eli etsimään hylättyjä paikkoja, tässä nimenomaisessa tapauksessa lähtökohtana oli tarjota jälkikasvulle elämyksiä. Neljäkymmentä euroa hytistä laivassa, joka kulkisi yhtenä yönä Tukholmaan ja toisena takaisin, oli nannaa kitupiikin sydämelle. Jäisipä siinä reilu 6 tuntia aikaa ihmetellä Tukholman ydintäkin. Joskin takaraivossa piili pieni toive parista tunnista itsekkäisiin tarkoituksiin jossain tuolla Ruotsin pääkaupungin katvealueilla.

Matkaseurueemme koostuisi itseni lisäksi Mummista sekä 3 ja 2-vuotiaista pojistani. Joulukuun alussa nousimme laivaan. Leikkihuone, pallomeri ja kolikkopeli-huone osoittautuivat illan pimeinä tunteina nuoren polven vetonaulaksi. Kannelle ei juurikaan ollut asiaa pimeyden sekä rajujen luoteistuulien vuoksi. Yöllä nukahdimmekin tuulenujelluksen ja jostain laivan rakenteista kantautuvan moottorin jyskeen kakofoniaan. Vaikka se loikin omanlaista levottomuutta, toi se samalla entisen reissumiehen muistot ja tuntemukset kirkkaana mieleen. Matkanteossa on aina jännä fiilis.

Aamulla auringon noustessa olimme jo Tukholman saaristossa. Ei suinkaan läheskään perillä, sillä saaristo on Itämeren laajimpia. Mutkikas laivaväylä on sen verran kapea, että rantojen erikoisuuksia pystyy seuraamaan kannelta melko vaivatta. Tiheän saariston suojasta huolimatta tuuli oli kannella vielä niin voimakasta, että pienten miesten eteneminen on ajoittain mahdotonta. Siitä huolimatta tuulta vastaan taistellen kierrämme kannella ihastelemassa alkavaa päivää.

Aamunkoiton aikaan Tukholman saaristo avautuu kauniina.

Kaupunkia lähestyessämme kaikenlaista houkuttelevaa näkyy etenevissä määrin.

Massiivinen kohde, vanha mylly rannassa, on saamassa uutta käyttöä.

Saavumme Tukholmaan aikataulussa. Buffetin täyttäminä suuntaamme oitis Mummin toiveiden mukaisesti vanhaankaupunkiin. Jo heti satamaan saavuttua on kuitenkin selvää kuinka paljon mahdollisuuksia Tukholma tarjoaa janoiselle seikkailijalle. Jyhkeitä kallioita, joiden seinämissä salaperäisiä rakennelmia ja ovia. Junatunneleita, joita suhataan vielä 70-lukulaisella kalustolla. Metro, joka toisin kuin Helsingissä on monihaarainen ja koko kaupungin kattava. Sen lisäksi saaristoiset näkymät sekä pääosin historiallinen ja arvokas rakennuskanta lisäävät tenhoa jo ennestään satumaiseen miljööseen.

Matkalla keskustaan kallioiden rakenteet vetävät huomion puoleensa.

C10-C11-tyypin sähkömoottorijuna sukeltamassa yhteen monista tunneleista.

Pieni tankkaustauko on paikallaan.

Näkymät hivelevät jatkuvasti silmiä.

Kuninkaanlinna, vanhakaupunki ja sen lukuisat pienet kujat ja putiikit olivat vaikuttavia. Päivä oli kuitenkin niin pitkällä, että pikkumiesten kestokyky ylittyi. Väsyneet pojat tuhisivat unissaan jo rattaissa, kun lampsimme viemään heitä hyttiin lämpimään. Kello oli vasta 13:00 paikallista aikaa, kun saimme heidät hytin vuoteelle lepäämään. Laivan lähtö olisi 16:30. Tässä olisi mahdollisuuteni toteuttaa toiveitani.

Ehkä jännityksenhakuisimpien lukijoiden mielenkiinto lopahti jo otsikosta. Risteily saatika perhe eivät ehkä ole niitä vetävimpiä termejä tässä lajissa, jossa moni ehkä mieluummin näkisi itsensä K-18 toimintaelokuvien tyyppisenä seikkailuhahmona. Tästä kuitenkin alkaisi minun seikkailuni. Ainoana vaatimuksena esitin itselleni olevani ajoissa laivassa, jonka missaaminen olisi vastuutonta matkaseuraani kohtaan.

Olin etukäteen tutkinut Tukholman karttoja. Sisälläni mylvi, kun olin odottanut tätä hetkeä jo tovin. Nälkä tai jano ei painanut enää mieltäni, kun suunnistin tulostamani kartan perusteella kohti kohdetta, josta en tiennyt muuta kuin sen olevan junatunneli. Taivalsin läpi mäkisten mantujen ja laaksojen läpi Tukholman kaupunginosissa. Aurinko oli jo matalalla kuten se tähän vuodenaikaan aina on. Vaikka mittari oli varmasti hivenen pakkasen puolella, kiire piti minut lämpimänä.

Saavutan määränpääni reilussa puolessa tunnissa. Näen ruosteiset kiskot alhaalla montussa. Toiseen suuntaan kiskot oli purettu, mutta toiseen suuntaan ne johtivat suureen tummanpuhuvaan aukkoon, jonka eteen oli rakennettu korkea portti. Jatkan matkaani kiskoja pitkin. Lähestyessäni tunnelin suuaukkoa minua vastaan kävelee kaksi nuorta, poika ja tyttö. 

Portilla tilanne näyttää kimurantilta. Portin ovet olivat korkeimmillaan 5 metriä ja matalempikin sivu oli 3 metrinen. Juuri sen verran korkea, etten ylettyisi hilaamaan käsivoimin itseäni ylös. Portin ovet on hitsattu kiinni. Portin alta joku luuviulu saattaisikin luikahtaa, mutta en minä, vaikkei mahaa vielä mainittavasti ole kertynytkään. Hetken aprikoinnin jälkeen näen tunnelin seinässä lankun juuri sopivasti aseteltuna aitaa vasten. Sitä hyväksikäyttäen nousen aidalle ja laskeudun rikottua sähkötaulua hyväksikäyttäen porttien sisäpuolelle. Jos se jostain syystä pettäisi, paluu takaisin ihmisten maailmaan saattaisi koitua ongelmaksi.

Tunneli kaivautuu jonnekin rakennusten alle.

Uteliaisuus voittaa ja jatkan kohti pimeyttä. Yksin. Kaivan taskulampun esille vain huomatakseni sen patterien vuotaneen lähes tyhjiin. Varalamppunikin oli kadoksissa. Hyvin epäesimerkillistä. Muuan turkulainen UE-poppoo sai aikoinaan osakseen loputonta naljailua ja vastuuttoman toiminnan maineen taskulamputtomista seikkailuistaan kännykänvalossa jossain Turun alaisissa tunneleissa. Onneksi vyölläni aina kulkeva halpa avaimenperä tuotti hitusen enemmän valoa kuin virraton taskulamppu, josta täydessä latingissa irtoasi yli 200 lumenin valovoima. 

Jatkan kiskoja seuraten syvemmälle tunneliin ja toivon silmieni pian tottuvan hämärään. Hämärään haparoiminen on epämiellyttävä tunne. Etenkin vieraassa maassa ja vieraassa kohteessa. Kokemusta useista rautatietunneleista omaavana tiedän kuitenkin suurinpiirtein mitä odottaa. Ruotsin kohteetkaan ei tunnu sen uhkaavammilta kuin itänaapureissamme eikä kieli ole samanlailla ongelma. Päinvastoin.

Lunnonvalo kantaa muutamia kymmeniä metrejä sisälle.

Tunnelin suuaukosta kajastavan luonnonvalon määrä vähenee syvemmälle mennessä ja heikoista lampuistanikin alkaa pikkuhiljaa olla jonkinlaista näkyvää hyötyä. Ulkopuolisen liikenteen tuottama kohina myös vähenee ja pystyn keskittymään tunnelin äänimaailmaan. Samaan aikaan kuulen nopeasti lähestyvää ääntä. Se tuo mieleen muutaman vuoden takaisen muiston Melbournesta, jossa varis seurasi vain metrin pääni yläpuolella ja hyökkäili suojautumisyrityksistäni huolimatta. Samanlaista suhinaa ja siipien väpätystä lähestyi takaapäin määrätietoisesti reippaalla nopeudella. Vedän hupun suojakseni. Lintu kuitenkin suhahtaa ohi. Yhtäkään lintua en näe, mutta jään kuuntelemaan sen seuraavaa liikettä. Hetkellisestä kujerruksesta päätellen arvioin sen olevan pulu, joita en aikaisemmin muista tavanneeni tunneleissa. Hylätyissä rakennuksissa kylläkin.

Tunneli kapenee niin, että vain yhdelle kiskoparille on enää tilaa. Kuvaaminen käy hankalaksi ilman kunnollista valaistusta ja jalustaa, jonka jätin tavaranpaljouden vuoksi kotiin. Koitan etsiä maasta jotain jonka päälle sijoittaa kamera. Pitkällä valotuksella voi kamera nähdä jotain pimeydessä tarkemminkin kuin ihmissilmä. Tarkentaminen ilman näkyvää kohdetta osoittautuu kuitenkin hankalaksi. Teen sen tuntuman perusteella. Jälleen kuulen nopeasti lähestyvää siipien suihketta, joka ohittaa minut ja jostain seinämästä kuuluu tömähdys. Sen jälkeen ei mitään. Liekö puluillekaan ihan turvallinen paikka. Harhailevat linnut saavat minut levottomaksi, joten sukellan syvemmälle tunneliin. Jostain kaukaisuudesta olen havaitsevinani valoa.

Tunneli kavenee. Vieressä on stoppari, mutta ei kiskoja.

Tunneli jatkuu ja valonlähde lähenee.

Kuljen vuoroin lähes voimattoman taskulamppuni, vuoroin avaimenperäni valon varassa. Noin puolen kilometrin jälkeen tunneli alkaa viertämään vasemmalle. Kaukana näkynyt valo voimistuu jokaisella askeleella. Tunnelin pää lähenee. Mutkaan on louhittu pieni levennys, johon on kerääntynyt pulloja ja roskaa itsekyhätyn pöydän päälle. Kenties joidenkin syrjäytyneiden nuorten tai rantojen miesten toimesta. Ketään ei ole paikalla. Samassa huomaan hanskojeni tipahtaneen jonnekin matkan varrelle. Aikaa on niukasti ja pimeässä tunnelissa mahdollisuudet niiden löytämiseen eivät ole kovin lupaavat.

Toista suuaukkoa peittää jälleen portti, joka on jumahtanut sen verran raolleen, että välistä mahtuu kylki edellä. Hieman ahdistavan tunnelikokemuksen jälkeen on helpottavaa olla taas tavallisten ihmisten maailmassa. Alan kaivaa karttaa seuraavaa kohdetta silmälläpitäen. Sitä ei löydy. Muistan samalla jättäneeni sen tunnelin keskivaiheille, johon pysähdyin kuvaamaan kaarevaa betonirakennetta. Ilman karttaa en luultavasti pääsisi koskaan ajoissa perille laivaan, joten palaan tunneliin.

Kartta ja sen vieressä lojuvat hanskat löytyvät, mutta hukkaan heitetty aika laittaa minut nopeuttamaan askeltani. Tunnelma vaihtuu kuitenkin ajattomaksi ulostullessani. Monikerroksisuutta uhkuvat maisemat asettavat mielenikin unenomaiselle taajuudelle.

Portissa on miehenmentävä rako.

Kiskot kutsuvat yhä pidemmälle.

Auringonlaskussa loistava miljöö hyväilee aisteja.

Rataa seuratessani tiedän tulevani vielä toiselle tunnelille. Kumpuisassa maastossa ainoa tasainen väylä on tämä hylätty junarata. Suoran päässä tunneli kaartuu jälleen kallioon ja jonnekin teiden ja talojen alle. Tunnelin suulla ei ole edes porttia. Kävelen sisään. Olemme lähestulkoon Tukholman keskustassa, mutta siitä huolimatta en kuule lainkaan ihmisten tai liikenteen ääniä. Kunnes yht'äkkiä erotan koneen ääntä edestä päin. Ääni on hyvin epäsäännöllisen katkonainen. Vaikka tunneleissa toisinaan kuuleekin ilmastointilaitteiden huminaa ja pumppujen surinaa, en tällaista muista koskaan kuulleeni. Sen epäsäännöllisyydestä johtuen, pohdin käyttääkö sitä joku. Se selviäisi vain etenemällä kohti mustaa.

Toisen tunnelin suuaukko on esteetön.

Hetkellisen ulkonaolon jälkeen silmillä kestää jälleen tottua hämärään. Avaimenperästä on hyötyä noin 5 metrin verran. Pimeys tuntuu sankemmalta kuin aikaisemmin. Lähestyn ääntä, se peittää kaikki muut äänet alleen, jos sellaisia on. Noin 200 metriä tunnelinsuulta olen äänen kohdalla. Se tulee vanhojen paineovien takaa, jotka ovat paksun spray-maalikerroksen alla. Tiedän niiden johtavan sairaalan vanhoihin tunneleihin. Jämäkät ovet eivät hievahdakaan niitä kokeillessani. Melusaaste aiheuttaa vainoharhaista oloa, joten jatkan syvemmälle tunneliin.

Pimeydessä ja hiljaisuudessa mieli jälleen rauhoittuu. Vain hetkeksi. Yhä kaartuvan tunnelin päästä kajastaa jälleen valoa. Tällä kertaa keinovaloa. Alan kuulla myös tutunkuuloista ääntä. Olen lähestulkoon Tukholman ytimessä, mutta vain muutama metri maan alla. Muuten niin tyhjän tunnelin kivikkoisesta maasta löytyy reppu aivan kuin muistutuksena jostain kadonneesta löytöretkeilijästä.

Olen muutamien metrien päässä kohdasta, jossa tunneli haarautuu. Keinovalo valaisee jo osan tunnelista, josta olen tulossa. Valojen heijastumat valaisevat ajoittain pimeän tunnelin seiniä. Pysyttelen pimeän seinustan puolella. Kuulohavaintoni saavat vahvistuksen - olen metrossa. Kiskojen kolketta, sähkö- tai metrojunien kiihdytystä ja vinkunaa. Hiivin lähemmäs. Suojasta seuraan ohikiitäviä ihmislasteja.

Liikettä tunnelin päässä.

Olen siellä, mistä moni kaltaiseni haaveilee. Vaarallinen ja monelle koskaansaavuttamaton maailma on silmieni edessä. Maailmankuulu exploroija Steve Duncan epäröimättä jatkaisi tästä seikkailua, vaan minä en. Olin löytänyt tarvitsemani. Sen lisäksi, että olin vaimolleni sitoutunut olemaan menemättä käytössäoleviin metrotunneleihin luvatta, aikani oli lopussa. Minun oli palattava suorinta tietä takaisin laivaan, mikäli haluaisin olla vähänkään itseäänkunnioittava vanhempi.

Metrojunatunneli!

Palasin tunnelista ulos. Navigoin päässäni paperikarttaa avuksikäyttäen reitin laivalle. Verensokerini oli alhaalla, mutta mieli taivaassa. Paluumatkalla kehräsin tyytyväisyyttääni, vaikka samalla orastava uteliaisuus alkoi valtaamaan alaa asettaen uusia kysymyksiä Tukholman seikkailullisista mahdollisuuksista. Ne olisi jätettävä kuitenkin tuonnemmaksi. Maailmahan on yhtä pelikenttää, joka ei ihan heti ole loppumassa. Niin se oli myös pojille, jotka illan tullen suunnistivat jälleen laivan peli- ja leikkihuoneisiin yhtä tarmokkaina kuin eilenkin.

Haastattelu: Engineer - insinööri luonteeltaan

Ränsistynyttä tehdashallia tehdashallin perään. Kiertelemme massiivista tehdasaluetta, joka on jätetty oman onnensa nojaan jo 1970-luvulla. Olemme tamperelaisen, Engineeriksi itseään kutsuvan, nuoren löytöretkeilijän matkassa. Eräästä oviaukosta paljastuu näkymä, joka sykähdyttää. Tuotantohallin sisään leijailee lumihiutaleita aukosta, joka on syntynyt katon osittain romahdettua. Lumihiutaleet jatkavat matkaansa pimeisiin kellareihin mustan aukon läpi, joka on muodostunut lattiarakenteiden petettyä edelleen avonaisen katon alta.

Engineer tasapainoilee tuotantohallin haurailla lattioilla.

Jatkamme hetken hämmästelyn jälkeen matkaa yli 100-vuotiaan sellutehtaan muihin osiin. Lukuisissa kierretyissä teollisuuslaitoksissa vierailujen jälkeen en ole vieläkään ymmärtänyt paljoakaan niiden koneiden tai tekniikan päälle. Sitä vastoin vasta 20-vuotias Engineer hämmästyttää teknisellä tietämyksellään. Hän pystyy analysoimaan jopa pitkälti puretun tehtaan huoneiden ja salien toimintoja muutamien yksityiskohtien perusteella. Kaikki on lähtenyt lapsuudesta työmaiden ja kaivurien tuijottelusta. Nyt hän on opiskelemassa kiinnostuksen alaansa. Engineer nimimerkki ei ole siten ihan hatusta vedetty. Insinöörin luonne pohjautuu jo lapsuudesta saakka.

Hän kirmailee itsekseen pitkin hylättyjä tehdashalleja, sillä siihen hän on tottunut. Yksin puuhailemiseen. Innostus on silmiinpistävää ja kolmisen tuntia kuluu kuin huomaamatta täydellistä rappiota ihmetellen. Lopulta yhteisen aikamme umpeutuessa vetäydymme lyhyeen haastatteluun huoneeseen, jossa säilytetään vanhoja paloletkuja ja koneiden varaosia. Engineer vaikuttaa ikäisekseen hyvin asialliselta ja kohteliaalta.

Syrjäseutu: Mikä tässä nimenomaisessa tehtaassa sinua kiinnostaa?

Engineer: Suomalainen paperiteollisuus on lähellä sydäntä ja nää vanhat teollisuusrakennukset on aika hienoja. Arkkitehtuurikin kiinnostaa. Näissä on oma estetiikkansa. Se myöskin ilahduttaa, että nämä ovat sellaisia ihmisen kokoisia ja huomattavasti sokkeloisempia ja pienempiä suhteessa noihin uusiin komplekseihin. Ne on vaan isoja halleja, mutta näistä vanhoista löytää joka kulman takaa jotain uutta.

SS: Miten yhdistät teknisen kiinnostuksesi UE:en, kun monesti tällaisissa rauniotehtaissa, jossa nyt olemme, koneet on jo viety pois?

Engineer: On viety, mutta rakenteet on edelleen paikalla. Täälläkin pystyy aika hyvin lukemaan, missä on ollut mitäkin koneita, kun tämä laitos on rakennettu niiden ympärille. Kun käveltiin läpi noita tyhjiä kattilahalleja, näkyi aika hyvin, missä oli kattilan jalusta eli missä se on siis sijainnut. Toki, jos on oikein raunioitunut paikka, niin se ei ehkä ole minulle niin kiinnostava kuin joku hieman tuoreempi tehdas.

Tyhjät hallitkin tarjoavat Engineerille kiinnostavaa informaatiota.

SS: Eli sinua kiinnostaa nimenomaan tehtaat ja niiden koneet vai onko jotain muutakin?

Engineer: Kyllä, teollisuus ja infrat. Olisinkohan yhdessä autiotalossa käynyt. Tietysti maanalaiset kohteet on oma lukunsa, sillä ne ovat niin erilaisia ympäristönä. Ne on myös teknisessä mielessä mielenkiintoisia. Aikamoisia luomuksia ihmiseltä kuitenkin; mennä peruskallion läpi ja tehdä jotain maan alle.

SS: Mitkä ovat mielestäsi UE:n varjopuolia? Miksi et esimerkiksi esiinny omalla nimelläsi?

Engineer: Haluan pitää maineeni puhtaana työnhaun puolella. Kiinnostuksen kohteenani olevan alan töiden edellytyksenä on puhtaat paperit. Siksi käytän mieluummin nimimerkkiä.

SS: Käyt silti luvallakin exploroimassa kuten nyt...

Engineer: Toki. Lupa on aina mieluisampi. Ilman lupaa taas on sitä seikkailumieltä enemmän.

Sellutehtaan huipulla riittää tutkittavaa.

SS: Sinulla on laadukkaat kameravehkeet mukana. Mitä kuvaat?

Engineer: Monet ottaa taidekuvia, mutta minä kuvaan dokumentoidakseni. Pyrin tallentamaan kohteen ympäristön niin, että jos joku kysyy minkälainen paikka se oli, pystyn sen tilan tai laitteiston myöhemmin rekonstruktoimaan.

SS: Miten päädyit UE:n pariin?

Engineer: Se oli kai peruskoulun puolella jossain 2005-2007 välillä. Etsin Vääräkosken kartonkitehtaasta tietoa. Ainoa sivusto, jossa sattui olemaan tietoa ja kuvia, oli Spivey Point. Sitä kautta sitten löysin tämän harrastuksen. Kesti monta vuotta, kun edes rekisteröidyin foorumille.

SS: Kiitos haastattelusta.

Vinkkejä kohteita koskevan kuvamateriaalin ja tiedon jakamiseen

Kaupungin laidalla synkkä kortteli vetää puoleensa.

Olet juuri löytänyt käytöttä jääneen huoltotunnelin laitakaupungin osittain hiljentyneen sairaalan alta. Palaat kotiin onnesta soikeana ja haluat huutaa siitä koko maailmalle. Fiilis on mieletön ja jakamisen tarve huutava. Sormet syyhyävät ja mieli käy kierroksilla. Kaivat kamerastasi muistikortin ja aiot ladata sen sisältämät kuvat Suomi24:än. STOP! - sanoisi UE-poliisi, jos sellainen olisi. Polte löydöstensä jakamiseen ja muiden vakuuttamiseen voi olla kova. Vaikka fiilikset ovat katossa ja kohdekin vaikuttaisi verrattain makealta, on muutamia asioita, joita kannattaa miettiä hetken ennen uutisten kertomista.

Vanhan sairaalan alla kiemurtelee rapistunut tunneliverkosto.

Mitä pitää huomioida ja miksi?

Kerran julkistetun tiedoston tai tekstin voi kuka tahansa kopioida ja jakaa sitä edelleen ilman asianomaisen lupaa. Vaikka tulisit katumapäälle ja vetäisit julkaisusi pois, voisi se potentiaalisesti olla jo jossain muualla ulkopuolisen tallentamana. Vaikkei tiedon julkistaminen hetkauttaisikaan sinua juuri nyt, voisi se myöhemmin toisessa elämäntilanteessa sotkea kuvioitasi. Urbaanin löytöretkeilyn harjoittaminen on valitettavasti osin syyttä suotta monen mielestä arveluttavaa toimintaa. Voi tällaisen paljastuminen vaikkapa luottamusta vaativassa ammatissa käydä rajoittavaksi taakaksi.

"Okei, miks ketään kiinnostais? Sehä on vaan joku kämänen tunneli sairaalan alla, jota kukaan ei edes käytä". Internetissä kaikki tieto on avoimesti tarjolla, jos se ei ole salasanan takana - mikä ei nykyisten tietomurtojen aikana ole tae turvasta. Se tarkoittaa sitä, että kuka vaan voi sitä hyödyntää. Graffitimaalarit saattavat ottaa kohteen bommausmestakseen ja varkaat käyttää jakamiasi tietoja paikan putsaukseen. Älä aliarvioi tyhjältäkään näyttävien tilojen hyödyntämismahdollisuuksia, kun varkaille kelpaa nykypäivänä jopa Finlandia-talon rappusten kaiteetkin. Etenkin käytössäolevien tai osaksi käytössäolevien kohteiden suhteen tulisi noudattaa erityistä varovaisuutta.

Vaikka useinmiten ilkivallantekijät reitin ensimmäisenä kohteeseen raivaakin, käy myös niin, että heitä käy UE-harrastajien jälkeenkin. Kuvat, jotka olet ottanut todisteeksi kohteessa vierailusta, voivat olla todisteena oikeudenkäynnissä, jossa sinä syyttömänä olet syytettynä mistä tahansa vahingonteosta paikasta, jonneka kenellekään ei olisi pitänyt olla pääsyä. Pikkurikosten syyteoikeus vanhenee kahdessa vuodessa, joten epävarmoissa tapauksissa kuvien panttaaminen siihen asti voi olla varmempi ratkaisu. Kannattaa muistaa, että hylätyllä rakennuksellakin on joku omistaja, joka voi tarpeen tullen vedota omistusoikeuteensa. Hänellä on myös mahdolliset tunnesiteet rakennukseen. Siksi on syytä arvioida huolellisesti julkaistavan kohteen tila ennen tiedon levittämistä.

Tunnelin kattoikkunasta rehottaa jo kasvillisuus.

Kuvien esittäminen

Jakamisen tarve on silti toisinaan niin kova, että sitä tehdään pienellä riskillä. Silloin olisi syytä ottaa huomioon ketä kuvissa esiintyy. Lupa kuvassa esiintyjiltä kuuluu normaaliin käytäntöön ja hyviin tapoihin. Älä saata toista mahdolliseen liemeen hänen tietämättään. Lupa julkistamiseen on myös kohteliasta kysyä, jos olet päässyt esiteltävään kohteeseen toisen johdattamana. Julkaisupolitiikka saattaa vaihdella harrastajien keskuudessa paljonkin ja sen huomioiminen olisi keskinäisen luottamuksen kannalta oleellista. Sen lisäksi kohteen arvo voi olla ihmisestä riippuen erilainen. Kohde, joka toiselle on arvoton, voi toiselle olla suojelun arvoinen.

Kaikkia kuvia ei kannata julkaista. Internet on kuvia tulvillaan. Niin myös UE-kuvia. Siksi koko muistikortin tyhjentäminen alkuhuumassa suoraan Internettiin ei ole ehkä se houkuttelevin tapa saada yleisön kiinnostusta osakseen. Kannattaa muistaa, että kaikki eivät jaa samanlaista intoa jokaista hylättyä torppaa tai sen sisältöä kohtaan. Ei edes alan harrastajat. Digiaikana epäonnistuneiden ja samaa toistavien otosten poistaminen on helppoa ja suotavaa. Monet asettavatkin itsellensä jonkinlaisen katon kuvien määrän sekä laadun suhteen ja pyrkii näin ollen valikoimaan oleellisimmat otokset kuvasettiin mukaan. Kuvatekstit ovat oiva optio informaatioarvon lisäämiseksi.

Monesta kohteesta jää kuvat julkaisematta kohteen arkaluontoisuuden tai vandalismin pelon vuoksi. Kohteen varjelemisen ja kuvien julkaisun ei tarvitse välttämättä olla ristiriidassa keskenään. Monien harrastajien käyttämä tekniikka on olla julkaisematta tunnistettavia kuvia kohteesta. Useinmiten tunnistettavuus liittyy ulko- tai julkisivukuviin, joiden poisjättö lienee yksinkertaisin ratkaisu. Syrjäisen metsätien perällä sijaitsevalla autiotorpalla ulkokuvien merkitys tunnistettavuuden suhteen lienee vähäisempi kuin keskustassa tai vilkkaan tien varrella sijaitsevassa kohteessa. Varmin keino välttää vastuu on kuitenkin odottaa, että kohteen status eli tila muuttuu. Eli käytännössä se joko puretaan tai otetaan uudelleen käyttöön.

Kyllä. Vastuu. Sana, jota moni kavahtaa, joka on kuitenkin läsnä kaikessa tekemisessä. Etenkin, kun se liittyy muuhun kuin itseensä. Muiden huomioonottaminen on avainasemassa autiotalokuvauksessa, jossa pengotaan jonkun henkilökohtaisia tavaroita. Kirjeet, kortit, maksamattomat laskut, henkilöllisyystodistukset, valokuva-albumit, vaatteet ja kokonaiset kodit tavaroineen ovat jonkun henkilökohtaista omaisuutta ja voineet omistajan itsensä tietämättäkin päätyä hunningolle. Samalla ne ovat monen autiotalokuvaajan unelma. Siksi kuvista on yleisen kunnioituksen puitteissa ollutkin tapana vähintäänkin rajata tai sutata pois mahdolliset henkilöturvatunnukset, nimet ja osoitteet. Ylipäänsä kaikki, mikä paljastaisi omistajan henkilöllisyyden.

Kuvatekstillä vai ilman?

Kohdetietojen jakaminen

Julkisilla foorumeilla ja palstoilla kohdetietojen jakamisessa on käytetty yleisesti suuntaa-antavaa opastusta. Tarkkojen osoitteiden, koordinaattien tai yksityiskohtaisien ohjeiden sijaan on viitattu tiettyyn alueeseen ja johtolankoihin, joiden avulla etsijä pääsee kohteen jäljille. Lukuunottamatta tiettyjä legendaarisiksi muodostuneita UE-kohteita, oikeiden nimien sijaan on käytetty jotain yleisempiä, kohdistamattomia termejä. Tarkempien tietojen jakaminen on puolestaan hoidettu pienemmissä yhteisöissä tai yksityisviestein. Joskin on huomionarvoista, että suhtautuminen kohdetietojen jakamiseen vaihtelee jyrkästi harrastajien välillä.

Tärkeätä on myös huomioda, missä jakaa ja kenelle. Suomi24 tai muut yleiset keskustelupalstat eivät ole nauttineet suurta kunnioitusta UE-harrastajien keskuudessa eikä toisinpäin. Parhaimman tai ainakin valistuneemman vastaanoton saa asiaan perehtyneillä areenoilla oli aiheena sitten valokuvaus tai seikkailu. Internetissä uuden identiteetin luominen käy silmänräpäyksessä. Siksi jopa UE-nettiyhteisössä kannattaa suhtautua varauksella jokaiseen jäseneen.

Lopuksi

Yleisesti ottaen nämä ovat kirjoittamattomia sääntöjä, joiden lestissä on hyvin pitäydytty, vaikkei kukaan niitä valvokaan. Materiaalin ja tiedon jakaminen on hieno ja suotava asia, joka pitää UE-skeneä elossa. Se on kaiken UE:en liittyvän yhteisen toiminnan ydin. Se ei vaadi pitkälle käsiteltyjä kuvia tai hienoja tarinoita. Vain hitusen jokaisen omaa pientä, sisäistä UE-poliisia.

Aika jättää kohde.

UE sosiaalisena toimintana

Urbaaniin löytöretkeilyyn ei ihan heti monellakaan tulisi mieleen yhdistää sosiaalista toimintaa. Ei tarvitsekaan. Se on osalle yksinäistä puuhastelua, kun taas toisille retkellelähdön edellytyksenä on seura. Ei takerruta kuitenkaan pelkkään kohteilla toimimiseen, sillä moni yksinkin harrasteleva jakaa tietouttaan tai kuviaan jossain yhteisössä. Tyypillisemmin etenkin Internetissä. Sosiaalista toimintaa on siis myös kokemustensa jakaminen. Tästä toiminnasta syntyy lopulta jonkinlainen yhteisö tai monien kutsuma "skene" - halusimmepa tai emme.

Monenkirjavaa UE-miittiporukkaa huilaamassa rauniotehtaan katolla 2011.

Ihmisellä on luontainen tarve itsensä vertailuun. Uteliaisuus ajaa monet UE-harrastajat kohteiden etsimisen ohella myös ottamaan selvää muiden kaltaistensa edesottamuksista. Kokemusten jakaminen ja sosiaalinen kanssakäyminen ei ehkä ole kaikkien juttu, mutta se voi hyvinkin olla apuväline harrastuksen kasvamiselle. En tarkoita vain harrastajien lukumäärää. Muiden kokemukset sekä tapa tehdä ja nähdä asioita voivat siivittää vastaanottajankin kehittymään ja avaamaan silmät uusille mahdollisuuksille.

Muistelma:

"Ilman nettiä, Suomen UE-forumia ja niiden UE-yhteisöjä en olisi ehkä koskaan ymmärtänyt mitään maanalaisten kohteiden, metsäautojen tai kaupunkidokumentaation päälle. Oletin aluksi, että UE on vain hylättyjen rakennusten exploroimista. Kun huomasin kapeakatseisuuteni, maailmani räjähti. Yht'äkkiä koko ympäristö oli yhtä suurta pelikenttää. Ei vain rauniotehtaat ja autiotalot.

Tajusin aloittelijana muilla harrastajilla olevan paljon annettavaa kokemuksensa puolesta. En olettanut saavani mitään ilmaiseksi. Luin Suomen UE-foorumia päivät pitkät kunnes olin imenyt itseeni kaiken mahdollisen, mitä sillä oli tarjottavanaan. Tietoa ja kokemuksia. Ymmärsin, että on oltava omatoiminen ja puuhakas, jotta voisi joskus saada kontakteja tästä pätevän oloisesta joukosta.

Toisin sanoen minun oli ansaittava paikkani ja luottamus antamalla jotain itsestäni. Tein paljon tarkkailutyötä kentällä ja jaoin tekemiäni löydöksiä foorumilla. Aktiivisuuteni kannatti ja tuotti pian tulosta. Tutustuin koviin luihin nopeammin kuin uskalsin toivoakaan. Jo ensimmäisen vuoden sisällä olin lähestulkoon tavannut silloisen 'q-elen' aktiivisimman ja kokeneimman kaartin. Tai ainakin ne, jotka mielestäni vaikuttivat silloin siltä.

Kun olin vihdoin luonut yhteyden heihin, oli hyödyllistä päästä tarkkailemaan heidän työskentelyään tositoimissa. Käyttäytymiseen kohteilla sain heti arvokkaita vinkkejä muun muassa taskulampun ja äänen käytöstä sekä röökaamisesta suljetuissa tiloissa. Olin luultavasti muutamassa kuukaudessa oppinut paljon enemmän kuin mitä olisin yksin voinut 'yritys ja erehdys-menetelmällä' siinä ajassa oppia. Olisi ollut harhaista ajatella, että on jonkun tietyn pisteen jälkeen olisi valmis ja itseriittoinen löytöretkeilijä. Se on lähes loputon prosessi kuten elämäkin. Yhtä oppimista, jossa ylimielisyys kostautuu helposti."

Salaperäisessä RFC:n ja TreStalkkerien miitissä vuonna 2007.

Hyvin hajanaisen suomalaisen UE-skenen määrällisesti suurimmat yhdistäjät löytyvät Internetistä. Suomen UE-forum eli Q-elements ja Facebookin Urban Explorers - Finland ovat keränneet suurimman satsin toistensa tekemisistä kiinnostuneita harrastajia yhteen. Quakenetin #urban_exploration-kanavalla ja irc-gallerialla on myös pitkät perinteet UE-harrastajien välisessä yhteydenpidossa. Näiden ohelle on järjestetty satunnaisesti tavallista suurempia tapaamisia eli miittejä, joiden osanottajamäärät ovat parhaimmillaan jääneet 10-25 hengen tienoille. Miittejä tiedetään järjestettäneen myös pienemmissä piireissä. Niiden pohjana voivat olla esimerkiksi paikkakuntakohtaisuus tai kaveruussuhteet. Miittien sisältö on muodostunut useinmiten kuvien katselusta tai eksploraatiosta aina yleiseen keskusteluun.

Keskustan hämyisessä kellaritilassa seurataan antaumuksella tuoretta matkakertomusta.

Naljailua, kilpailua, luomista, hauskanpitoa, opastamista ja jeesaamista. UE, niin kuin moni muukin ihmisten keskinäinen kanssakäyminen, on monivivahteista toimintaa. Kun tarpeeksi paljon erilaisia tekijöitä ja persoonia yhdistyy, ei voi välttyä aina sanallisilta mittelöiltä. Silti suomalaisissa UE-yhteisöissä on toistaiseksi menty Netiketin mukaan melko asiallisella linjalla.

Skeneä tuntemattomalta vaatii rohkeutta ja pitkäjänteisyyttä hypätä ventovieraiden joukkoon. Paras tapa tähän kuitenkin lienee oma aktiivisuus, asiallisuus ja muiden harrastajien tapaaminen kasvokkain. Vaikka uusia tulokkaita kohtaan ei olekaan mitään erityisiä odotuksia, kuuluu skeneen muutamia kirjoitamattomia sääntöjä, joihin asiaan perehtymättömän olisi syytä hitusen paneutua. Esimerkiksi kohteiden sijaintitietoihin liittyviin uteluihin tai kohteisiin liittyvään vahingontekoon on suhtauduttu kielteisesti. Pienen harrastajakunnan lajissa, jossa luottamus on kaiken a ja o, ei ole varaa sitä haaskata.