Reissukertomus: Luovutettu Karjala osa III

Päivä 3:

Sain alkuyön hyvin nukuttua, vaikka ajoittain nuoriso kävikin autoillaan kiihdyttelemässä pitkin hylätyn teollisuusalueen jo hieman rakoilevaa ja periksiantanutta asfalttia. Olinhan onnistunut saamaan auton ovetkin lukkoon sisäpuolelta. Markon paluu aamuyöstä ja humalaisen kuorsaus olikin sitten jo enemmän häiriötekijä kuin mikään muu. Lopullisesti unet vei kuitenkin tehtaan taakse parkkiutuneet nuoret venäläiset, jotka eivät tuntuneet tarvitsevan unta laisinkaan. Jo kello 7:ltä ne luukuttivat jumputusmusiikkiaan autoistaan siihen tahtiin, että se kuuluisi vielä Konevitsan luostariinkin asti.

Eipä siinä auttanut muu kuin nousta jalkeille. Hieman jopa tarkoituksella olimme pedanneet yösijamme niin, että Markon vielä nukkuessa voisin hyödyntää aamun tunnit exploroiden neukkutehdasta ajankulukseni. Niinhän minä sitten tein. Otin halvanpuoleisen digikameran mukaani säästääkseni järkkärin akkuja johonkin parempaan.

Siellä se Citikkakin lepää. Vasemmalta rannan tuntumasta tuli jumputusta.

Yöpaikkamme kauempaa tieltä. Yläreunassa kulkee kaukolämpöputkikin nätisti.

Majaamme huomattavasti makeampi teollisuusalue oli taustalla nouseva Waldhofin entinen sulfiittiselluloosatehdas, joka valmistui 1931. Tosin se oli edelleen aktiivisessa käytössä ja hyvin vartioitu.

Aikani kierreltyäni herätin Markonkin, jottei koko päivä menisi kohmelossa. Vedimme Käkisalmessa rasvaatihkuvat piiraat ja kahvit, jonka jälkeen luonnollisesti ainoana pätevänä kuljettajana ajaisin meidät seuraaville mestoille Markon jatkaessa koisailujansa. Seuraavana vuorossa olikin pisin yksittäinen siirtymä Venäjän puolella toistaiseksi. Arviolta noin 50 kilometriä. Varsinkin, kun skippaamme jälleen pari ylimääräistä kohdetta.

Ajelemme kohti Romashkia, jonka keskenjääneen tehtaan luuranko toimii kevyenä aamun verryttelykohteena Markollekin. Tien loppupätkä on erityisen kuoppainen.

Ontto kuusikerroksisen tehtaan luuranko on sellaisenaan vaikuttava näky.

Matkalla näkyy muun muassa tämä hylätty puna-armeijan alue, jota emme jaksa tämän lähempää tutkia. 

Kiviniemen kyläkaupasta Vuoksen rannalta nappaamme lisää einestä matkaan. Ylitämme Vuoksen, jossa koski saa kuohua vapaana. Siitä seuraa toinen pitkä siirtymä alueille, jotka ei varsinaisesti Suomen hallussa koskaan olleetkaan. Suuntana neuvostoliitonaikainen maanalainen sähköasema, joka sijaitsee hieman syrjässä metsikön siimeksessä. Matkalla koemme hieman sunnuntai-iltapäivän mökkiruuhkaa. Pietarin läheisyys alkaa näkyä ja tuntua teiden koossa ja kunnossa. Perille saapuessamme on alkanut sataa. Saamme auton parkkiin hieman mutaisen tien päässä olevan niityn reunaan. Jatkamme matkaa jalan polkua pitkin. Kiitos nykyaikaisten karttapalvelujen ja tarkkojen koordinaattien löydämme perille melko vaivatta.

Toisin kuin monet venäläiset maanalaiset kohteet, tätä ei oltu poltettu tunnistuskelvottomaksi.

Generaattorihalli on tyhjennetty.

Sähköasema otettiin käyttöön 1940 ja se sai koodinimen Aalto. Hylättynä se on ollut joidenkin tietojen mukaan 1990-luvulta lähtien. Tilat olivat kahdessa kerroksessa ja pientä irtaimistoakin oli säilynyt. Toisen sisäänkäynnin ulkopuolelle oli asetettu kyltti, jossa luki jotain muistomerkistä, jota kohde varmasti olikin. Alueella oli paljon armeijan toimintaa, joten jotain muutakin olisi varmasti ollut tarjolla.

Niitä surematta jatkoimme 5 kilometrin päähän, jossa olisi jälleen yksi valtava rakennuskompleksi. Olin jotenkin jäänyt siihen uskoon, että saapuisimme armeijan jonkin sortin hallintorakennukselle. Nietua! Kiersimme aidan takaa alueelle. Piankos rakennuksen kulman takaa kuului jo venäläistä puheensorinaa. Hieman epävarmana mietin seuraavaa liikettämme, kun Marko jo meni kysymään saako peremmälle tulla. Pikaisen vilkaisun jälkeen jäimme siihen käsitykseen, että siellä oltiin syvennyksessä jonkinsortin kaivuuhommissa. Tarkemmin katsottuna miekkonen oli kyykkypaskalla ja varmasti mietti, miksi hitossa seisomme vieressä hoo moilasena. Pikainen sananvaihto paljasti, että rakennuksissa voi liikkua vapaasti.

Todentotta siellä liikuttiin vapaasti. Sakkia ramppasi rakennuksessa yhtänään. Pari nuorehkoa miestä sitten kertoikin, että edellisenä iltana tiloissa oli järjestetty jokin kauhuesitys. Samalla paljastui, että rakennuksesta piti aikoinaan valmistua lasten kesäleiri. Tunnelma lässähti tämän tiedon myötä, mutta aioimme siitä huolimatta kiivetä rakennuksen huipulle, josta hahmottaisimme aluetta paremmin.

Juhlasalissa ei koskaan järjestetty yhtään lastenesitystä.

Hylättyjä rakennuksia oli ympäristössä roppakaupalla, mutta ei kiinnostusta niihin.

Allekirjoittanut posee... miettimässä syvällisiä.

Sade tai sateen uhka se ei hellittänyt. Nälkäkin kurni mahassa. Aloimme etsimään ravintolakahvilaa seuraavia kohteita samalla syynätessämme. Vaan sellaisia ei sattunut kohdalle lukuunottamatta sitä yhtä, jossa henkilökunnalla ja humalaisella miehellä oli pientä vääntöä keskenään. Onneksi seuraava kohde oli jo käsillä; hylätty kerrostalo pikkukylässä. Ei kummoinen. Kaatopaikkana käytetty. Alle 10 minuutissa nähty.

Olihan tuo sen verran kuitenkin namiskukkeli, ettei ohikaan viitsinyt ajaa.

Saman kylän perällä oli myös armeijan hylätynoloinen alue, jota lähestyimme aina rajalle saakka. Erehdyimme summittaisen karttani vuoksi olevamme kohteessa, joka vaikutti kaikinpuolin pettymykseltä. Siten tuo satelliittikuvien perusteella noin 30 rakennuksen alue ja varsinainen kohde jäi tarkistamatta. Soromnoo!

Pietarin pohjoisreunalla bongasimme yksinäisen tienvarsi-ravintolan, jonka siisteys oli ällistyttävää. Vessanlattiakin oli niin puhdas, että siltä olisi voinut vaikka syödä, mutta sen sijaan hyödynsin tuon harvinaisen tilaisuuden muuhun. Söimme lihakeiton, jossa oli kolmenlaista lihaa. Eipä juurikaan muuta. Eläimen kielen syöminen taisi olla minullekin uusi kokemus.

Tyytyväisinä ja kylläisinä taisimme tipahtaa kartaltakin. Pietarin useat kadut pistivät pään pyörälle, mutta onneksemme ei niin, ettemmekö olisi bonganneet päivän yllätyskohdetta. Kyseessä on entinen upseeritalo, jonka asukkaat ovat häipyneet kiireessä pikaisen komennuksen saatuaan. Niin kiireessä, että puoli omaisuutta on jäänyt taakse. Ainakin näin väittävät ohikävelevät mummot, jotka tulevat ihmettelemään kamerat kädessään hihkuvia korstoja.

Arvokkaan näköinen rakennus lienee edelleen armeijan omistuksessa.

Takapihan puolella.

Hätkähdyttävin löytö oli tämä piano, joita niin harvoin tapaa kohteissa.

Päivän viimeisenä virallisena ja pakollisena kohteena suuntaamme Pietarin läntisiin lähiöihin, joiden kolkasta löytyy noin 20 rakennuksen keskeneräinen sotilastukikohta. Rakennustyöt ovat oletettavasti kärsineet Neuvostoliiton hajoamisesta, sillä keskimmäisen rakennuksen katonrajaan on muotoiltu tiilistä vuosiluku 1990, mikä tyypillisesti merkkaa valmistumisvuotta. Epätarkkoja karttoja seuraillen löydämme lopulta alueen laitamille osaksi Markon paikallistuntemuksen ja osaksi hyvän karttapääni ansiosta. Tie ytimeen ei ole ajokelpoinen ja alueelle menokin on kielletty pahvikyltillä.

Matkalla ytimeen näemme jo useita raunioita.

Armeijan käyttämät betonitiet toimivat hyvänä väylänä asevarastolle.

...Jonka sisukset ovat tyhjääkin tyhjemmät.

Ruokalalta on lyhyt matka kasarmeille.

Paremman kuvan alueesta saa tietysti yläkerroksista.

Sisällöttömyydestään huolimatta näyttävää.

Palaamme autolle näkemättä ketään. Kello näyttää 19. Aiomme asettua yöksi Terijoelle ja näin ollen poistumme hieman kylmäksi jättäneestä Neuvostolandiasta. Kannaksen puolelle palaamme vähän kuin rakkaisiin kotimaisemiin. Hyväkuntoinen tie kulkee maisemallisesti Suomenlahden rantoja pitkin, jonne on rakennettu rikkaille venäläisille loma-asuntoja ja majataloja. Parkkipaikoilla näkyy yksinomaan uusia luksusautoja kuten mersuja, volvoja, bemareita ja katumaastureita. Terijoella yritämme löytää sopivaa yösijaa parin hylätyn kohteen pihapiiristä rannan tuntumasta. Kohteita ei löydy. Toinen oli purettu ja toinen kadonnut kuin maan nielemänä. Sopiva paikka rannasta löytyy kuin löytyykin - ilman kohdetta.

Terijoen ranta mäntymetsineen huokuu raikkautta.

Markolla mielessä siintää jälleen pakollinen baari-ilta. Teemme pienen kierroksen keskustan kaduilla ja bongaamme Terijoen upseerikerhon tontin, jossa Kuusisen hallitus kokoontui. Talvisodan aikaan Kuusisen nukkehallitus yhteisneuvotteluissa Stalinin kanssa esitti Neuvostoliitolle tervetuliaiskutsun tulla perustamaan Suomen kansantasavallan. Vaan toisinhan siinä kävi. Suomi taisteli ja Terijoen upseerikerho jäi arvottomaan asemaan rajan taakse. Novikovin datshana venäläisittäin tunnettu rakennus valmistui 1914 ja jäi Neuvostoliiton hajottua oman onnensa nojaan. Kolmisen vuotta sitten talo huutokaupattiin uudelle omistajalle. Jää vaan nähtäväksi palautetaanko sitä enää entiseen loistoonsa.

Rappeutuneesta tilastaan huolimatta rakennus on suojattu pressuilla.

Kyyditsen Markon parhaille pelipaikoille ja palaan itse rantaan. Vaikka meri-ilma ja innostava ympäristö pitääkin jatkuvasti virkeänä vähäisistä unista huolimatta, katson parhaaksi alkaa keräämään voimia seuraavaa päivää varten. Merituuli tuudittaa minut nopeasti toisiin sfääreihin.

Luovutettu Karjala osa 2
Luovutettu Karjala osa 4

Reissukertomus: Luovutettu Karjala osa II

2. Päivä:

Olimme jo kello 7 pystyssä Suomen aikaa. Pirteinä kuin peipposet, vaikka yöllä oli satanut kaatamalla. Salamoinnin ja ropinan lisäksi meidät herätti ovien vuotavat tiivisteet. Vettä tuli niskaan kunnes sain irralliset tiivisteet sullottua oven väliin. Epävakaasta säästä huolimatta puhkuimme intoa, sillä vain parin kilometrin päässä leiripaikastamme sijaitsee Otrakkalan 1767 perustettu marmorilouhos louhimoineen. Päätimme ajaa ensin louhokselle, jonka turistiputiikista saisimme Markolle kahvia. Louhos oli vaikuttava näky. Olimme kuitenkin liian aikaisin liikkeellä. Louhoksesta oli tehty matkailukohde, joka aukeaisi paikallista aikaa kello 9. Toisekseen pelkkä kiertäminen kävellen maksaisi 150 ruplaa. Eli senhetkisen kurssin mukaan 3,8 €. Ei mahdottomia, mutta emme jääneet aikailemaan turistikohteen perään vaan lähdimme kahvitta etsimään vaihtoehtoista reittiä.

Louhos vaikutti houkuttelevalta turistikohteeksikin.

Louhokselle johtavan tien varrella oli myös neuvostoaikainen hylätty varikko.

Marmorilouhimolle johti parin kilometrin päässä leveä tie, mutta itse louhimoalue oli puomin takana. Ajoimme auton syrjään ja jalkauduimme. Portille tullessamme vartija asteli kopistaan ulos. Vartija taisi olla lähikylän poikia. Sulavakielisenä ja joviaalina heppuna matkatoverini Marko rupatteli meidät kuitenkin alueelle, joka oli osittain vielä jossain käytössä. Yhä kovenevasta sateesta huolimatta pysyttelimme jo hiljentyneillä louhimon raunioilla kierrellen toista tuntia.

Portilla vartijankopissa olikin elämää.

Vanhan säiliöauton ohella alueen teollisuusradalta löytyi myös puskajuna.

Voimala on rikottu ja raunioitunut.

Tutkimme ylimalkaisesti useita rakennuksia sisältävän alueen.

Kostea sää ei lannistanut meitä, joskaan ei innostanutkaan ylimääräiseen kiertelyyn alueella. Palatessamme autolle kiitimme vartijaa ruplien muodossa. Louhokselle emme enää palaisi, mutta päätien vastapuolella näkyi jotain kiintoisaa. Erehdyin luulemaan työmaakoppia junanvaunuksi. Lähestyessämme sitä huomasimme louhimoon kuuluvan hylätyn sähköaseman, jonka edessä leireili venäläisnuoria. Tie haarautui edelleen kahteen suuntaan, jota vaistomaisesti seurasimme - emmekä turhaan. Tie johti toiselle louhokselle, joka ei ollut ehkä yhtä jylhä eikä näyttävä, mutta ei myöskään maksullinen turistikohde.

Raikas tuulenvire huokui avaruutta ja vapautta.

Märkinä, mutta tyytyväisinä aamun tai oikeastaan reissun ensimmäisistä kunnon exploraatioista, jatkoimme matkaa kohti Läskelää. Matkalla silmiimme osuu sattumalta näyttävän näköisiä kolhooseja, joita pysähdymme pikaisesti kuvaamaan.

Tienvarrelta bongaa yhtä sun toista.

Tämä lienee sieltä näyttävimmästä päästä.

Laatokan pohjoiskolkassa Pitkärannan maisemallista, juuri uusittua rantatietä kurvaillessamme ilmakin osoitti kirkastumisen merkkejä. Läskelänkosken äärellä sijaitsevassa ravintolassa söimme päivän lämpimän aterian, kaalikeiton.

Läskelänkosken rannalla sijaitsevan paperitehtaan omistivat aikoinaan suomalaiset. Teollisuusalue näytti olevan edelleen käytössä.

Konttorin suomalaisrakennuksia oli myös jäljellä.

Läskelä oli silti vain pysähdyspaikka matkalla kohti Harlua. Kupu ravittuna olimme valmiita kohtaamaan uudet haasteet. Tie Harluun ei ollut päällystetty, mutta kohtalaisen hyvässä kunnossa. Kylään saapuessamme ensimmäisenä huomiomme kiinnittivät kolmen metrin korkeudessa kulkevat ruosteiset kaukolämpöputket, jotka oli tylysti tuupattu vanhojen suomalaistalojen seinistä sisään. Muutoin kylä vaikutti eleettömältä.

Tulomme todellinen syy oli Jänisjoen varrella sijaitsevat Leppäkosken paperitehtaat. Niiden toiminta oli loppunut sotien aikana, mutta venäläiset olivat rakentaneet "uuden" sahan vanhan sellutehtaan kylkeen, joka sekin oli viime vuosina jäänyt käytöttä. Pääportille saavuttuamme törmäsimme jälleen vartijankoppiin, jossa todentotta oli iäkkäämpi rouva valvomassa liikennettä. Rouva oli ylen ystävällinen. Hän kertoi teollisuusalueenhistoriasta ja varoitti meitä saharakennuksessa olevasta vihaisesta vahtikoirasta. Marko hoiti jälleen roolinsa hyvin. Sopimuksen mukaan emme olleet sitten nähneet toisiamme.

Kun astelimme lähemmäs punatiilistä koottua paperi- ja selluloosatehtaan miljöötä, oli vaikea olla ääneen ihmettelemättä sitä unenomaista näkyä, joka meitä kohtasi. En juurikaan puhekielessä käytä kirosanoja, mutta tämä ultimaattinen paratiisi kirvoitti useampia ihmetyksen parkaisuja. Sekös myös Markoa huvitti, kun muuten niin asiallinen ja hillitty heppu kiroaa ilosta kuin juuri puberteetin saavuttanut teini muutaman hylätyn mörskän vuoksi.

Venäläisen sahan takaa pilkottaa jotain houkuttelevaa.

Kulman takaa paljastuu yhä lisää rakennuksia.

Rakennukset lienevät olleen osittain käytössä myös sotien jälkeen.

Katot ovat pettäneet aikoja sitten ja sisätilat ovat pääosin sortuneet

Rakenteiden hauraus asetti rajoitteensa liikkumiselle.

Koskelle oli rakennettu vesivoimala, joka oli saanut uutta käyttöä.

Raunioiden kolossaalisuus oli hätkähdyttävää.

Vaikka luonto valtaa jo alaa, osin 100-vuotiaat rakennukset kestänevät vielä hetken.

Palaamme onnesta soikeina autolle ja kiitämme jälleen vartijaa ruplilla. Suuntaamme kohti Sortavalaa, jonka satamassa poikkeamme kahvilassa. Matkan ensimmäinen vessanpytty on tosiasia ja se hyödynnetään tehokkaasti. Sortavala on vilkas kaupunki, jossa suomalaista rakennuskantaa on vielä runsaasti jäljellä juna-asemasta lähtien. Pääkohteena on kuitenkin Sortavalan yleinen sairaala, joka toimi sotilassairaalana vielä vuosituhannen alussa.

Lehmuskuja johtaa idyllisesti kukkulalla sijaitsevalle sairaala-alueelle.

Niin suomalaiset kuin venäläisetkin rakennukset on tasapuolisesti pistetty mäsäksi.

Rakennukset ovat vielä pelastettavissa kuten tämä M. Schjerfbekin vuonna 1901 suunnittelema päärakennus.

Saniteettitilojen koristeellisuutta.

Rakennukset ovat tuoreeltaan hylättyjä ja irtaimistoa on vielä löydettävissä.

Potilastiedot on levitetty keskelle pihaa.

Mitä ryövättävissä on, se on myös ryövätty.

Sairaalan kohtalo näytti sinetöidyltä. Portin vastapuolella oli myös useampi hylätynnäköinen talo, joita emme tämän mykistävän kohteen jälkeen innostuneet tarkemmin enää tutkimaan. Matka jatkukoon.

Menestyksekkään aamupäivän johdosta skippaamme myös parit teollisuuskohteet reitin ulkopuolelta. Entisessä kauppalassa, Lahdenpohjassa, pysähdymme kaupalle ja syömään eväitä. Bongaamme samalla keskustassa matkan ensimmäiset miliisit. Eväitä nautitaan idyllisellä kukkulalla, jonne johtaa kiviset raput. Kukkulan päälle on rakennettu kulttuuritalo, joka sekin on hylätty. Maisemat avautuvat Laatokalle ja sen rantaan suomalaisten vuonna 1924 perustamalle vaneritehtaalle, joka on huhujen mukaan tehnyt vast'ikään vararikon.

Kulttuuritalo on surkea näky, mutta silti teljetty.

Vaneritehtaalla on vielä pienimuotoista toimintaa.

Välipalan jälkeen suuntaamme Rauhalan kartanon maille, jotka valtio osti 30-luvulla perustaakseen Rannikkotykistörykmentti 3:n. Matkalla ei voi olla huomaamatta Rauhalan kartanon prameaa navettaa, jonka yksityiskohdissa ei olla säästelty. Löydämme pian valvontapisteen takaa kasarmin pienen tien perältä. Laatokan laivaston tukikohtana toiminut Rauhala oli yhtä kurjassa kunnossa kuin päivän muutkin kohteet.

Käytävät kaikuvat tyhjyyttä.

Sanomalehtitapettien alta paljastuu neukkutaidetta.

Kasarmi on paraatipaikalla.

Kasarmintakainen neuvostovarikko on jo mennyttä kalua.

Rannassa olisi sijainnut myös toinen suomalainen kasarmi, josta emme olleet reissun aikaan tietoisia. Sen sijaan jatkoimme toiselle kasarmialueelle Huuhanmäessä, jonka ympäristössä oli myös jo Neuvostoliiton aikana hylätty kaivos. Pienelle kaivostielle tultaessa vastaamme tulee paljon porukkaa. Muun muassa kolmen off road-auton kolonna, jotka vahvistavat meille kaivoksen todella sijaitsevan siellä. Vastaamme tulevista ihmisistä huolimatta pääsemme paikalle ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Maassa näkyy tuoreita maansiirtotöitä, mutta tummanpuhuva luolan suuaukko on esteetön. Syke nousee jo innosta, kun riennämme sisään.

Pettymykseksi saamme todeta, että kaivoskäytävät ovat suljettuja.

Jonkinlaista varastotilaa on silti louhittu kallioon.

Marko on palannut autolle, sillä pitkissä valotuksissa menee oma aikansa. Kosteuden takia luolissa kuvaaminen on normaalia haastavampaa. Autolle palatessani vastaani kävelee mies omistajan elkein, jonka kanssa en löydä yhteistä kieltä. Marko selvittää, että kyseessä todellakin on alueen omistaja. Rupattelun ja tupakantarjonnan ohessa mies heltyy kertomaan kaivoksesta. Käy ilmi, että kaivostunnelia on mennyt aina Laatokan rantaan ja kasarmialueelle asti. Mutta puna-armeija oli lähtiessään muurannut kaivostunnelit umpeen. Mies oli yrittäjä ja suunnitteli jäljellejääneistä luolista sota- ja kaivosmuseota, jonka kallion päälle nousisi vielä ravintola. Vaikka idea edellä mainitusta museosta syrjäisellä sijainnilla sai meidät skeptiseksi, pidimme sen omana tietonamme. Toivotamme projektille kuitenkin kaikkea hyvää. Lähtiessämme kurkkasimme myös suomalaisen kasarmin pihalle, mutta senhetkisestä mielenjohteesta emme jaksaneet vaivautua sisään.

Hylätyn suomalaiskasarmin sisus jäi arvoitukseksi.

Niin. Kohteethan ei tähän loppuisi, vaikka päivää kohden olimmekin nähneet jo huimasti. Jaakkiman rauniokirkko oli jo kulman takana. Carl Ludvig Engelin suunnittelema kirkko valmistui 1851. Neuvostoaikana sitä käytettiin vankilana, konekorjaamona ja lopuksi varastona.

Jaakkiman kirkko tuhoutui tulipalossa 1977.

Kirkko oli nopeasti nähty. Matka jatkui kohtalaisessa kunnossa olevaa hiekkatietä kohti Lumivaaraa. Lahdenpohjan ja Lumivaaran välimaastossa ei näkynyt yhtään taloa. Pelkkää metsää. Kunnon metsää, jonka oli annettu vapaasti kasvaa suomalaisesti "hoidettuun" talousmetsään verrattuna. Muutaman minuutin rytyytyksen jälkeen saavuimme perille. Lumivaaran kylä vaikutti pieneltä ja satumaiselta harjujen ympäröivässä laaksossa. Yhtäkään kerrostalon rumilusta ei oltu rakennettu pilaamaan maalaisidylliä. Kaukana kukkulalla pilkotti myös kirkontorni. Ajoimme Lumivaaran kautta nimenomaan sen takia. Siinä missä Jaakkiman kirkkolla oli pelkät seinät pystyssä, oli Lumivaaran kirkko pysynyt lähes eheänä. Jopa pienimuotoista kunnossapitoa oli tehty.

Ilmari Launiksen suunnittelema kirkko vihittiin käyttöön 1935.

Suomalaista seinämaalausta teksteineen.

Viime aikoina jopa penkkejä oli tuotu kirkon notkahtaneille lattioille.

Kirkontorni kelloineen tarjoili mahtavat näkymät Lumivaaran kylän ylle.

Tie jatkui soraisena. Kurkijoelle tultaessa oli jo päällyste, mutta kunto oli kaukana Pitkärannan neitseellisen sileästä asfaltista. Louhittua kiveä kuskaavat rekat ajoivat ajoittain "ammattikuskien" tavoin, vaikka tiellä oli joskus mahtaviakin monttuja. Osaksi juuri raskaiden rekkojen vuoksi tie oli mitä oli. Oikeastaan juuri sellaista, mitä olin venäläisistä teistä odottanutkin; yllätyksellisiä ja kuoppaisia. Kurkijoki näyttää myös nätiltä paikalta, vaikka ajammekin tylysti sen ohi. Joen halkoman kylän rannoilla näkyy hylättyjä kalastajien venevajoja. Hiitolassa pysähdymme pienessä kaupassa.

Muutoin Hiitolakin jää näkemättä, sillä seuraava kohteemme on Kulikovo. Vaikka nimi saattaa herättää aiheeseen sopimattomia mielleyhtymiä, niin laaja, neukkuaikainen ja hylätty sotilasalue vie huomion nopeasti itseensä. Tie etenkin alueen pohjoispäähän on hidaskulkuinen ja haastava. Saimme kaikenlisäksi peräämme ison ZIL:in, eli venäläisen maastokuorma-auton, joka maltamattomana jurruttaa hanurissamme kunnes keksii vaihtoehtoisen ohituspaikan.

Sotilasalue oli rakennettu 1960-luvun puolivälissä. Jotain oli purettukin, mutta useiden rakennusten raunioita oli edelleen nähtävissä. Niitä oli arviolta helposti toistakymmentä. Alue rajoittui pohjoisessa järveen, jonka rannalla oli joskus ilmeisesti ollut suuri autovarikko useine rakennuksineen. Nyt yhtäkään autoa ei näkynyt ja rakennukset olivat jokseenkin mielenkiinnottomassa tilassa.

Jostain syystä alue vetää puoleensa myös nuoria venäläistyttöjä.

Kasarmi oli suurin säilyneistä rakennuksista. Sen takaa paljastui myös ruokala.

Ryövätyt rakennukset eivät kauaa mielenkiintoamme pitäneet yllä. Kello näytti jo iltakahdeksaa ja päätimme löytää yöpaikan Käkisalmen tuntumasta. Jätimme jälleen pari kohdetta välistä matkalla Käkisalmeen. Vain reitin varrelle osunut puolihylätty suomenaikainen koulu sai meidät pysähtymään nousematta kuitenkaan ahtereiltamme.

Käkisalmi on selvästi kookkain kaupunki sitten Sortavalan. Oli lauantai ja Markon menojalkaa hieman jo vipatti siihen malliin, että jonkinlaista kuppilaa pitäisi löytää ja vähän äkkiä. Kaupunki ja sen pääkatu vaikutti kuitenkin melko vaisulta etenkin näin viikonlopuksi. Pörräsimme kaupungilla etsien sopivaa yösijaa ja tarkastamassa olisiko etukäteisselvityksessä löydetty hylätty venäläistehdas huomisen aamun heiniä. Tehdasalue oli hyvinkin autio, hiljainen ja sopivan etäisyyden päässä keskustasta. Ymmärsimme löytäneemme täydellisen yösijan sekä vuotavalle autollemme että meille. Ajoimme auton avaraan teollisuushalliin ja jatkoimme yöelämään jalan.

Vasemmalla yöpaikkamme hylätty halli, jonka suojiin jätimme lukottoman Citroenimme.

Pääkadun hiljaisuus oli vain silmänlumetta. Nappasimme taksin, joka maksoi 70 ruplaa suunta. Siis halvempaa kuin paikallisbussimaksu Suomessa. Meidät vietiin paikalle, jonne kaikki kaupungin kolme menomestaa oli ahdettu. Ilta kulki omalla painollaan ja ehdimme jo onnitella toisiamme Markon kanssa mahtavasta reissusta.

Marko elementissään.

Ilta oli lämmin ja Venäjä loi eksotiikkaa. Parin tuopin, shotin ja avautumisten jälkeen olin valmis palaamaan autolle, jonne Marko minut huolehtivaisesti saattoi taksilla, vaikk'ei siihen tarvetta kunnon puolesta ollutkaan. Auto oli edelleen kunnossa. Marko lähti vielä testaamaan charmiaan baarin puolelle, kun minä kömmin matalaan majaamme.

Luovutettu Karjala osa 1
Luovutettu Karjala osa 3