Ei matkamuistoille, ei sorkkaraudoille!

"Ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä". Yhdysvaltalaisen ympäristöjärjestön Sierra Clubin motosta on tullut urbaanin tutkimusmatkailun, eli urbexin, yleisesti hyväksi havaittu eettinen ohjenuora. Eikä suotta. Verrattain nuoressa iässä, 31-vuotiaana syöpään kuollut Ninjalicious, Jeff Chapman, peräänkuulutti muiden kaltaistensa tavoin moton sanomaa UE-raamatuksi muodostuneessa kirjassaan Access All Areas.

Ninjalicious julkaisi AAA:n hieman ennen menehtymistään vuonna 2005.

Vuonna 2005 julkaistussa kirjassaan Ninjalicious kehotti urbaaneja löytöretkeilijöitä valitsemaan retkikumppaninsa perusteilla, joita olivat muun muassa vahva omatunto ja kunnioitus kohteita kohtaan. Tämä sisällytti sen, ettei kohteilla mitään turmeltaisi, rikottaisi, otettaisi eikä roskattaisi, sillä kohteet ovat kaikille yhteisiä. Siellä vahingollinen toiminta olisi myös muilta pois. Kiinnijäädessä vaikutukset voisivat ulottua koko UE-skeneen ja mielikuvaan, mikä ulkopuolisilla on harrastajista. Siksi Ninjalicious varoitti harrastamasta vieraiden henkilöiden kanssa, joita ei tuntisi ja joihin ei luottaisi. Kuten Ninjalicious sen totesi, urbaanissa löytöretkeilyssä ei ole kyse itse kohteesta tai sen sisältämistä esineistä vaan seikkailusta ja jännityksestä.

Ilkivallan harjoittaminen on useinmiten keskenkasvuisten hommaa.

Omakohtaisesti olen eettisten sääntöjen rikkomisen kokenut karvaasti. Harrastuksen alkuvaiheissa kaikessa innostuksessa napattu homeinen väestönsuojapeite koitui lopulta terveysriskin lisäksi kalliiksi vahingonkorvausten myötä. Edes tarpeettominkaan esine ei ollut arvoton lain ja tuomarin edessä, kun sen oikein asetteli. Se, että juttu meni niinkin pitkälle johtui toki pitkälti muista syistä. Kuten siitä, että vielä varastokäytössä olleessa väestönsuojassa oli aikaisemmin vandaalit käyneet pirstomassa paikkoja. Tarinassa on paljon yksityiskohtia, joiden perusteella olisi pitänyt perääntyä jo paljon aikaisemmin kohteelta. Jätän ne kuitenkin mainitsematta, koska tapaukseen liittyy muitakin asianomaisia. Sen antama opetus olkoon kuitenkin esimerkkinä itselleni ja varoituksena muille. Yksi niistä on se, että tiettyihin kohteisiin menemiseen liittyvä epämukavuuden tunne kannattaa ottaa vakavasti. Säännöt ja rajat itselle sekä reissukumppaneille kannattaa asettaa jo ennen retkeä.

Valokuvan ottaminen on pätevä matkamuisto ja todiste kohteessa vierailusta. (Kuva: Heikki)

Toinen harrastuksen alkuaikoihin liittyvä itse koettu epäeettinen asia, joka silloin tuntui jotenkin "coolilta", oli sorkkaraudan mukanapitäminen. En sellaista koskaan onneksi omistanut, mutta se liitetään helposti pikkupahiksien ihannointiin. Sellaista pientä kapinointia, joka vetoaa nuoreen mieheen. Joskus tästä kysymyksiäherättävästä työvälineestä on ollut puhetta foorumilla ja jossain ulkomaisilla Youtube-videoilla se on heilunutkin. Mutta Herran nimessä älkää käyttäkö sitä! Epäeettisemmäksi ei tästä enää voi harrastuksen mainetta viedä kuin käyttämällä väkivaltaa sisäänpääsemiseksi. Pelkästään sen mukanakantaminen kohteeseen on jo tarpeeksi nostattamaan epäsuotuisia mielikuvia harrastuksen laadusta. Sama pätee myös muihin työkaluihin. Niin matkamuistoja mukaanotettaessa kuin paikkojen rikkoutuessa riskit syytteeseenasettamisesta nousevat. Samalla se myös todennäköisesti vaikuttaa kohteiden valvonnan määrään. Kiinnijääminen, kun usein on vain ajan kysymys.

Purettavassa rakennuksessa pidetyn Tampere-miitin keskeytti poliisi vuonna 2008.

Ehkei asia kuitenkaan ole aivan yhtä mustavalkoinen kuin sitä olen tähän mennessä esittänyt. Tälläkin hetkellä hylätyissä paikoissa piilee tuhoutumassa lukemattomasti käyttökelpoista, mutta arvotonta tavaraa, josta osalla on varmasti historiallista, jopa museaalista arvoa. Käyttökelpoisen materian tarpeeton hukkaanheittäminen tuntuu luonnottomalta. Ekologisesta näkökulmasta se on tismalleen sitä. Se on nopeasti kehittyvän teollisuuden ja kulttuurin ilmiöitä, joissa ei aina järki pysy mukana.

Joskus harvoin kohteet ovat kuin autenttisia museoita.

Ironista kyllä, pitkään välinpitämättömyyden kourissa, hajoamisen eri tiloihin päästetty kohde ja sen sisältö tuntuu saavan arvon vasta sitten, kun joku toinen on siitä kiinnostunut. Tästä oivallinen esimerkki on dyykkaaminen. Dyykkaaminen tarkoittaa hyödynnettävien asioiden keruuta roskiksista. Siis toisen poisheittämän, tarpeettoman tavaran uudelleenhyödyntämistä. Kerättäviä asioita voivat olla pullot, ruoka, vaatteet ja muut tavarat. Kauppojen jätteinä poisheittämät, usein vielä täysin uudenveroiset tavarat ovat houkutelleet dyykkaajia siinä määrin, että jäteastiat sijaitsevat nykyään lukituissa roskakatoksissa estäen tavaraoiden uudelleenhyödyntämisen. Tässä kohtaa loppuu monella varmasti maalaisjärki, mutta bisnesmaailmassa on omat lakinsa. Samanlailla autiotalo sisältöineen saa lahota rauhassa vaikka mullaksi asti, mutta jonkun astuessa sen piiriin, se on yllättäen monelle arka asia. Eräs suomalainen UE-valokuvaaja totesikin taannoin lehtihaastattelussa hylätyistä rakennuksista:" Taloilla ei ole kenellekään merkitystä ennen kuin niitä aletaan kuvata".

Köyhän pieni omaisuus poikineen.

Toden totta pelastettavaa ja kierrätettävää tavaraa hylätyistä paikoista löytyy. Toisen roska on toisen aarre. UE:ta ja tavaroiden ottamista ei tulisi aikaisemmin mainituista syistä johtuen sotkea keskenään. Siksi Syrjäseutu suosittelee tekemään esineistön "pelastamisen" luvanvaraisesti, jos vain omistaja löytyy. Matkamuistojen ottaminen ja kohteisiin murtautuminen ei kuitenkaan tee retkestä yhtään sen todempaa, eettisempää eikä ainakaan elämyksellisempää seuraaville harhailijoille.

Kohdekatsaus: Salainen luolasto

YLE:n Prisma Studion jälkeisessä huumassa julkistamme vielä yhden lisäkuvasetin 1.4 esitetystä jaksossa nähdystä väestönsuojasta. Kaikkien harrastajien intresseissä on luolan sijainnin pysyminen salaisena. Niin kauan kuin se sitä on, on toivoa sen muuttumattomasta tilasta, vandaalien välttämisestä ja toisaalta mahdollisuudesta päästä sinne ennen kuin se taas suljetaan vuosikausiksi. Vuosien kokemusten perusteella se on vain ajankysymys. Tarkempia tietoja ja spekulaatiota kohteesta ei siis tässä yhteydessä poikkeuksellisesti nähdä. Olkaa hyvät.

Oli huikeaa olla ensimmäistä kertaa luolassa, jonka maanpinnallisia tapahtumia olin seurannut jo hyvän aikaa. Mutta että se paljastui näinkin suureksi kokonaisuudeksi höystettynä vanhoilla, lahonneilla ja homehtuneilla huonekaluilla räjäytti pankin. Hämmästys aiheutti innostusta, vapinaa ja kirvoitti muutaman kirosanankin kaiken kukkuraksi. Tätä urbaani löytöretkeily tosiaankin parhaimmillaan oli.

Mitä syvemmälle luolaan käveli, sen mehevämmäksi näkymät muuttuivat. Luolan vuosien laiminlyönti näkyi ruostuneina sairaalasänkyinä, vuosikymmeniä vanhoina laitteina ja roskana. Vain yksi osa tilasta oli aikanaan kunnostettu, mutta homma jäänyt syystä tai toisesta kesken.

Niin. Luolan perällä valotkin räpsähtivät päälle. Sähkö virtasi. Ei paikkaa hylätty oltu, mutta laiminlyöty kyllä kaikkien rappioromantiikan ystävien iloksi. Huomiomme keskittyi esineistöön, joka oli kärsinyt kosteudesta.

Luola elää omaa hiljaiseloaan. Se ei ole ainoa. Jalkojesi alla saattaa olla mitä ihmeellisimpiä asioita piilossa. Niiden löytäminen vaatii työtä, tarkkaavaisuutta ja tuuria. Ilman niitä olisi monta hienoa asiaa jäänyt näkemättä.

Kohdekatsaus: Vankimielisairaala

Turun keskustassa sijaitsee Kakolanmäki. Sen kukkulalla puistomaisessa miljöössä lepää joukko monumentaalisia, kunnioitusta herättäviä rakennuksia. Ne ovat jääneet tyhjilleen. Kyseessä on Turun entinen keskusvankila, tuttavallisemmin Kakola, jonka syntyhistoria juontaa juurensa aina 1800-luvun puoliväliin. Siitä erillinen Psykiatrinen vankisairaala sijaitsee Kakolanmäen länsireunalla. Molempien toiminta siirrettiin Turun Saramäkeen vuonna 2007.

Edessä Psykiatrinen vankisairaala. Taaempana Kakolaa. (Kuva: Tuhoutumaton)

Psykiatrisen vankisairaalan eli aiemmin Vankimielisairaalan historia ulottuu viime vuosisadan alkuun, kun Venäjän keisari Nikolai II määräsi vuonna 1904 rakennettavaksi rakennuksen mielisairaita vankeja varten. Vielä 1800-luvulla mielisairaita oli nimittäin pidetty vankiloissa. Kolme vuotta kestänyt rakennusprojekti saatiin valmiiksi 1908. Rakennusmateriaalina käytettiin Kakolanmäen omaa graniittia, kakoliittia. Työvoimana puolestaan toimi kuritushuoneen vangit. Vankimielisairaala, joka tuttavallisemmin kulkee nimellä Annes, oli alkujaan hallinnollisesti osa Kakolan vankilaa. Vuonna 1925 se itsenäistyi omaksi hallinnolliseksi yksikökseen.

Näkymä merelle. Annes tiettävästi 1950-luvulla.

Parhaimmillaan Anneksessa oli yli 100 potilasta. Vartijoita ei lainkaan, sillä Anneksessa puhuttiin vain hoitajista. Mielenkiintoisena yksityiskohtana hoitajien kumipatukoista luovuttiin 1932 ja tuliaseista 1970. Potilaita, psykopaatteja, vajaamielisiä ja skitsofreenikkoja, on hoidettu ajan saatossa vaihtelevin menetelmin. Muun muassa lääkkeillä, kylvyillä ja sähköshokeilla. Muita menetelmiä ovat olleet työ ynnä muut aktiiviteetit. Parhaimman hoitotulokset ovat tulleet kuitenkin entistä paremmilla lääkkeillä. Viime vuosina Psykiatrisessa vankisairaalassa on hoidettu paljon myös "juoppohulluja" ja narkomaaneja. Alustavien arvioiden mukaan jopa puolella vangeista olisi suonensisäisiin huumeisiin liittyviä ongelmia. Anneksen pitkään historiaan sisältyykin monenlaista tapahtumaa rankimmillaan aina karkurin ampumisesta ja kuuden vangin väkivaltaisesta joukkopaosta lähtien. Myös talon ensimmäinen ylilääkäri, Gustav Winqvist, sai 1916 surmansa potilaan iskiessä rautapiikin hänen rintaansa. Silti elämä vankilassa on ollut varmasti rauhaisampaa kuin voisi kaiken edellämainitun jälkeen kuvitella.

Sisätiloiltaan karu laitos peruskorjattiin nykyaikaisempaan kuntoon vuonna 1976. Tätä kirjoittaessa tilat ovat siinä kunnossa mihin ne jäivät vankilan muuttaessa Saramäkeen. Vain irtaimisto puuttuu. Senaatti kiinteistöt kaupittelevat rakennusta paraikaa. Nähtäväksi siis jää kuinka historiallisen rakennuksen käy. Maaliskuussa 2014 Syrjäseutu katsasti paikan sellaisenaan yhdessä tuumin YLE:n Prisma Studion kanssa ennen kuin se tulisi olemaan liian myöhäistä.

Anneksen julkisivua.

Jykevä kivimuuri ja nato-lanka hankaloittaa pakoyrityksiä.

Puistomainen piha rauhoittaa levotonta mieltä.

Tyhjilleen jäänyt rakennus oli käyntimme aikaan sisätiloiltaan siistissä kunnossa. Kalusteiden, tavaroiden, vankien, potilaiden ja henkilökunnan poissaolo lyö leimansa rakennukseen. Ilman niitä tilan luonne muuttuu merkittävästi. Olen kuvitellut vankilat aina houkuttelevalla tavalla uhkaavina ja ahdistavina paikkoina, mutta täällä ollaan jo jonkinsortin välitilassa. Ei enää vankila eikä vielä mikään uudiskohdekaan. Hylätyn talon rosoisuus ja likaisuus huutaa poissaolollaan. Ilma on raikasta. Ei mitään ummehtunutta. Eihän tämä hylätty olekaan. Kohteen voi nähdä silti erityisen hienona historiansa, arkkitehtuurinsa ja sijaintinsa vuoksi. Pieniä yksityikohtia kuten vankien maalaamia maalauksia löytyy satunnaisesti eri huoneista. Tiloja löytyy neljästä eri kerroksesta, joiden kiertämiseen kuluu tovi.

Nousemme neljänteen kerrokseen. (Kuva: Tuhoutumaton)

Sisällepäästyämme kaikki ovet ovat avoinna.

Kaltereiden takaa avautuu näky toiseen vankilaan, Kakolaan.

Ilmalämmityksen termostaatit koristavat jokaisen sellin seinää.

Pian kiinnitän huomioni työntekijöiden tiloihin, jonne on jäänyt vahtipöytä puhelimineen.

Neljännen kerroksen hoitajan valvontapiste.

Kuulutusjärjestelmä on yksiselitteinen.

Kerrosta alempana on vastaavanlainen.

Vankien taakseen jättämää:

Sekavaa ja sutattua tekstiä eräässä sellissä.

Pete bunkkasi täällä ilmeisesti vuonna 2003.

Meno äityi epäilemättä joskus kuumaksikin.

Henkireikä ja yhteys maailmaan.

Vähiten muutoksista on luultavasti kärsineet eristyssellit, jossa kaikki ylimääräinen irtaimisto lienee vain riskitekijänä.

Jokaisessa kolmessa kerroksessa oli kaksi eristysselliä vieretysten.

Sisällöltään kolkot, mutta ikkunalliset.

Maatasolla sijaitsivat harraste- sekä vierailutilat ja kanttiini.

Kanttiinin tiloja.

Vankiloita vankimielisairaaloista puhumattakaan harvoin tämän harrastuksen merkeissä tapaa. Kohteena ja alueena se on lähemmän tutustumisen arvoinen pelkästään jo ulkoakin käsin. Kohde on ainutlaatuinen, mutta saako se arvoistaan käyttöä? Tilat uudessa Saramäen vankilassa ovat kuulemma nykyaikaiset, mutta jo valmistuessaan ahtaat. Piha samaten. Kakolanmäen kauaskantoisia maisemia, historiallisen arvokkaita rakennuksia ja puistomaista pihaa kalteroitujen ikkunoiden takaa katsellessani tulee vaan mieleen, voisiko lusimisella enää näyttävämpiä puitteita olla.

Syrjäseutu YLE:n TV1:ssä

Syrjäseudun Facebookissa lupailemille yllätyksille on nyt tarjolla vastinetta. Puoli vuotta sitten julkaistun Helsingin Sanomien jutun jälkeen on esittäydymme jälleen astetta isommalle yleisölle. Olemme tehneet yhteistyötä YLE:n Prisma Studion kanssa, jonka tulokset on nähtävissä samannimisessä ohjelmassa 1.4 kello 20:00 alkaen kanavalla YLE TV1. Ohjelman aiheena on urbaani löytöretkeily. Samassa yhteydessä julkaistaan seuraava bloggaus. Pysykää siis kuulolla.

Ohjelman esittely YLE:n sivuilla

HS Ohjelmaopas

Ohjelma on katseltavissa myös jälkikäteen YLE Areenassa 1.4 kello 20:00 lähtien:

Prisma Studio (jakso 11/34)

Kulissien takana puuhataan kaikenmoista.

Syrjaseudulle oma domain

Uusien yhteistyökuvioiden johdosta Syrjäseutu saa nyt oman verkkotunnuksen. Jatkossa Syrjäseutu löytyy entistä vaivattomammin osoitteesta www.syrjaseutu.fi. Vanhat linkit toimivat kuten ennenkin.

Valoa pimeyteen - www.syrjaseutu.fi

Linkit: Urban Explorers - Finland Facebookissa

Muistan vielä naureskelleeni vähättelevästi Facebookin UE-yhteisöille runsas vuosi sitten. Niin taisi tehdä muutama muukin lisäkseni. Turhaan. Kahden naisen, Kisu-Maarian ja Soikun, vuonna 2008 perustama ryhmä, Urban Explorers - Finland, on noussut salakavalasti suomalaisten urbaanien löytöretkeilijöiden suosituimpien kohtauspaikkojen joukkoon Internetissä Q-elementsin ohella.

- Ryhmän syntymisen aikoihin Facebookissa ei ollut kuin pari autiotaloryhmää, kertoo ryhmän perustajana toiminut Kisu-Maaria.

Osittain leikkimielellä perustetulle ryhmälle oli kuitenkin tilausta. Ryhmää alettiin kuromaan kasaan aluksi lähettämällä kutsuja ulkomaisissa UE-ryhmissä oleville suomalaisille, joita bongailtiin nimen perusteella. Sivut löysivät muotonsa aikansa säätämisen jälkeen. Ryhmä vakiinnutti pian asemansa. Samalla naiset innostuivat UE:sta itsekin todenteolla. Varsinainen ensikohtaaminen naisilla lajiin oli saanut alkunsa vain paria vuotta aikaisemmin Raunistulan rehutehtaalla.

Kisu-Maaria Raunistulan rehutehtaan katolla. (Kuva: Kisu-Maarian arkistoista)

Ryhmän jäsenmäärä on ollut kiihtyvässä kasvussa ja tätä kirjoittaessa jäsenmäärä näyttää 472:a. Muitakin harrastukseen liittyviä FB-ryhmiä on perustettu, mutta samaan aikaan Urban Explorers - Finland on vakiinnuttanut asemansa suurimmalla jäsenmäärällään selkeimmin aktiivisimpana yhteisönä. Ryhmän perustaja, turkulainen Kisu-Maaria, itse jättäytyi taka-alalle vuoden 2014 alkupuolella ja myönsi samalla päävastuun ryhmän suunnannäyttäjänä ja ylläpitäjänä allekirjoittaneelle sekä parille muulle luotetulle ryhmäläiselle.

Ryhmään liittyminen vaatii ylläpitäjien hyväksynnän.

Linkki:

Urban Explorers - Finland

Valokuvauksen oikeutuksesta

Tammikuun kirjoituksessa Syrjäseutu käsitteli urbaania tutkimusmatkailua lain näkökulmasta. Kuten urbaaniin tutkimusmatkailuun myös valokuvaukseen liittyy samankaltaisia moraalisia ja laillisia näkökohtia, joita on syytä ottaa kameran kanssa seikkaillessa huomioon. Tapaahan mutu-tuntuman perusteella valtaosa harrastajista valokuvata kohteitaan.

Kameroiden hintatason tultua alas viime vuosina on valokuvauksesta tullut koko kansan huvia. Omalta osaltaan kännykkäkameroiden ja valvontakameroiden räjähdysmainen leviäminen on totuttanut ihmiset mahdolliseen kuvatuksi tulemiseen. Aina ei suinkaan ole ollut näin. Siksi suhtautumisessa valokuvaukseen saattaa olla yksilö- sekä seutukohtaisia, mutta myös sukupolvien välisiä eroja. Valtioiden lainsäädännöissä voi olla suuriakin eroavaisuuksia siinä, mitä saa ja mitä ei saa kuvata. Tässä kirjoituksessa keskitymme kuitenkin Suomeen ja sen lainsäädäntöön.

Meikämandoliino(a) saa kuvata ihan vapaasti. (Kuva: Heikki)

Julkisilla paikoilla kuvaaminen on sallittua

Lähtökohtaisesti voimme alkaa siitä, että julkisella paikalla saa kuvata vapaasti häiriötä aiheuttamatta käymälöitä ja pukuhuoneita lukuunottamatta. Edes vartija tai poliisi ei voi sitä lain mukaan estää. Kuvausoikeus perustuu Suomen perustuslakiin (2. luku, 12. §):" Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkaista ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä."

Mitkä sitten ovat julkisia paikkoja? Juna- ja linja-autoasemat, kadut, puistot ja torit. Sisätiloissa määritelmä on hieman rajoitetumpi. Julkisten rakennusten kuten kirjastojen, sairaaloiden, virastojen ja kauppakeskusten aulat ja muut yleisölle avoimet tilat ovat kuvausvapaata aluetta. Lyhykäisyydessään julkinen paikka on tila, johon kaikilla on vapaa pääsy. Asumaton ja vaille käyttöä jäänyt rakennus tai alue, jonne pääsee pääsee sisään noudattaen UE:n eettisiä periaatteita voidaan tulkita tällaiseksi. UE-harrastajien kannalta on siten oleellista, että tutkimusmatkailuviettiä nostattavien julkisien paikkojen valo- ja videokuvaus on täysin lainmukaista puuhaa.

Vankila-alueella kuvauskielto on syytä ottaa tosissaan.

Henkilöitä kuvattaessa

Julkisissa paikoissa saa kuvata ihmisiä. Kuvaaminen ei saa kuitenkaan loukata kuvattavan yksityisyyttä. Kuvatessa muita henkilöitä olisi korrektia pyytää lupa sekä kuvaamiseen että mahdolliseen julkaisemiseen. Se millaisessa kontekstissa kuvan henkilö esiintyy on myös oleellista kuvan soveliaisuutta mitattaessa. Huomioitavaa on myös, että ihmisen kuvaaminen koti- tai julkisrauhan suojaamassa paikassa vaatii puolestaan aina luvan. Puolihylätyllä tehdasalueella työntekijöitä luvatta valokuvaava voi siis syyllistyä salakatseluun, joka on Suomen lain 24 luvun 6 pykälän mukaan tuomittava teko.

Teollisuushallin lukuisat varoituskyltit peittävät jo ovea.

Valokuvaamista ei voi kieltää

Kuvaamista ei voi kieltää, ellei sitä ole erikseen lailla säädetty. Eikä kenellekään ole oikeutta toisen kameraan tai sen sisältöön. Todellisuus ei aina ole yhtä ruusuinen. Kuvauskielto on voimassa useissa kaupoissa ja odotustiloissa. Se perustuu kuitenkin toivomukseen, ei lakiin. Jopa median edustajien tiedetään joutuneen hankaluuksiin hallinnoivien tahojen kanssa muun muassa terveyskeskuksen aulassa, ostoskeskuksissa ja metroasemalla kuvatessa, vaikka ne katsotaan yleisölle avoimeksi tilaksi. Valokuvaamista ei voi suoraan kieltää, mutta se voi olla sisäänpääsyn ehtona sekä riittävä syy kuvaajan poistamiseen yksityisistä tiloista sekä koti- tai julkisrauhan suojaamalta alueelta. Ympäristö tuntuukin reagoivan raskaaseen kuvauskalustoon herkemmin kuin vaikkapa kuvaukseen kännykkäkameralla. Siitäkin huolimatta vaikka parhaimpien kuvanlaatu haastaa jo digikamerat. Minkään ei kuitenkaan luulisi rajoittavan kuvaamasta kohdetta rajoitetun alueen ulkopuolelta...

Jos ei täällä saa kuvata rauhassa, niin missä sitten? (Kuva: Heikki)

Aiheesta lisää linkeissä.

Linkit:

http://yle.fi/uutiset/kuvaamiskieltokyltit_kaupan_oma_keksinto/5057756

http://www.mediakasvatus.fi/artikkelit/tekijanoikeus

http://www.mediakasvatus.fi/artikkelit/kuvauslupa

http://vartijavahti.wordpress.com/valokuvaaminen/

Journalisti.fi: Missä saa ja missä ei saa kuvata